XIX.
— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni. Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.
— Siinä teitte oikein, rakas rouva… Olette siis palannut kotiin terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne? Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.
— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa kaipaa.
Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.
— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.
— Ne ryövärit, joita minä tapasin, olivat kunnon veijareita. Maksoin heille lunnaat ja me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.
— Täällä kerrottiin, että olisitte värvännyt heidät turkkilaisia vastaan.
— Tuollaiset matkatarinat ovat aina vähän liioiteltuja … Itse asiassa en nähnyt turkkilaisen sotamiehen varjoakaan… Kävin Kreikassa; ohimennen pistäydyin tervehtimässä ystäväänne herra Walteria, tuota puu-ukkoa, joka muistutti Faustin homunculus'ta, joka on eksynyt Phoibos Apollonin pyhäkköön. Näin Parnasson luolat, jonne Delphoin asukkaat pakenivat medialaisten hyökkäystä, silloin kun Jumala hukutti persialaiset kivisateen alle. Näin Parthenonin aamu- ja iltaruskon kultaamana. Harhailin kuin Odysseus Kykladein merellä… Vihdoin päädyin lepäämään Korfuun, tuohon ihanaan Korfuun ja kirjoitin siellä valmiiksi näytelmän, jossa Noémi Robert tulee esiintymään.
— Joko piankin?
— Tänä talvena. Ajatelkaas, neiti, että suuren murhenäyttelijättären piti oikeastaan esiintyä eräässä Pierre Cabarus'n lyyrillisessä huvinäytelmässä. Se oli nimittäin taidekauden ainoa runopukuinen teos… Mutta Cabarus sairastui ja niin täytyi siirtää harjoitukset kevääseen. Muuan hyväntahtoinen ja vaikutusvaltainen ystävä antoi siitä minulle tiedon. Sappho oli valmis. Astuin ensimmäiseen Marseilleen lähtevään laivaan. Putosin Noémin eteen kuin taivaasta. Ja viime maanantaina tuo jumalainen nainen ilmotti minuille, että hän oli ottava näytelmän harjoitettavakseen ja esittävä itse Sapphon osan.
— Kunnian tie on teille avoinna, sanoi Genesvrier hymyillen.
— Maurice on kyllä pääsevä pitkälle sillä tiellä, sanoi rouva Marboy. Korkeammalla taholla näyttää olevan suuri harrastus hänen kappalettaan kohtaan.
— Korkeammalla taholla?
— Niin juuri… Rébussat, uusi kaunotaiteiden ministeri…
— Se tahtoo sanoa, keskeytti Maurice, että tapasin hänet serkkuni, rouva de Nébriantin luona… Tehän tunnette hänet, Genesvrier! Ette taida erikoisemmin hyvin tulla toimeen keskenänne…
— Olen tuntenut hänet ennen muinoin tarpeeksi hyvin voidakseni häntä halveksia.
— Hyvä Jumala, sanoi Clairmont hetken vaitiolon jälkeen, tiedän kyllä, että puhutaan kaikellaista pahaa Rébussat'sta. Se ei merkitse mitään… Parisin kirjallisessa maailmassa on panettelu yhtä tavallista kuin ihailun suitsutuskin.
— Näin kyllä, mikä Rébussat on miehiään. Hän on valheellinen ja sanansa syöjä. Isä Lethierry oli ottanut hänet siipiensä suojaan ja tukenut hänen ensimmäisiä askeleitaan… Kun Lethierry joutui epäsuosioon, luopui Rébussat hänestä ja vainosi häntä halpamaisesti. Rébussat, hyvä ystävä, on Tartuffe, jolla on Scapinin notkeus.
— Älykäs mies!
— Hyvin älykäs! Hänellä on siro käytös, viehätysvoimaa ja lennokkaisuutta, kaikki ne ominaisuudet, jotka vetävät nenästä miehiä ja hurmaavat naisia. Miten nopea ja loistava onkaan ollut hänen virka-uransa! Kolmenkymmenvuotisena eduskunnassa, ja nyt jo ministeri.
— Ettekö kirjoittanut jonkin artikkelin häntä vastaan, Antoine?
— Kyllä, vastaukseksi siihen kirjoitelmaan, jolla hän kunnioitti Lethierryn, entisen suojelijansa muistoa. Olimme jo vähällä joutua kaksintaisteluun, mutta Rébussat jänisti. Hän kantaa minua kohtaan karvasta kaunaa, tiedän sen.
— Antoine parka, sanoi rouva Marboy, teillä on taito hankkia itsellenne vihollisia.
— Myöskin ystäviä! sanoin minä sekaantuen keskusteluun. Mitä teitä joku herra Rébussat liikuttaa. Minä haihdutan harminne pyytämällä teitä juomaan kupillisen teetä.
— Saanko auttaa teitä, neiti? sanoi Clairmont.
Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.
— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.
— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja ystäviä.
Hän hymyili.
— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:
… — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?
— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.
— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.
— Minkätähden?
— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.
— Kertokaa!
— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.
— Missä sitten?
— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen Aurigan, kuvanveistäjä Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle… Huomaatte, että olen tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja… muinaistieteellinen kirja!
— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.
— Tämä Auriga muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.
— Te olitte siis siellä?
— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella. Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet… Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä, samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta tutun äänen soinnun.
— Kenen?
— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne, olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.
— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.
Clairmont alensi äänensä:
— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien, sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä… Mitä teitte silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?
Tee mustui kylmenneessä teekannussa… Miten olinkaan jälleen joutunut vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren syntymäkehto.
— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.
— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.
— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan. Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa pronssista Aurigaa esiin kaivettaessa.
— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta, vaatteen poimut…
Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia mustasukkaisuuden tunteita… Minkätähden siis tuon luottavan, hellän, onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.