XX.
Antoine oli syönyt aamiaista kanssani. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun Babette ilmoitti Maurice Clairmontin.
— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan. Tulen pyytämään teiltä neuvoa, sanoi runoilija, joka näytti olevan vähän hämillään tästä kohtauksesta ja halusi jollain tavoin selittää odottamatonta käyntiään. Sapphon harjoitukset alkavat juuri ja Noémi Robert haluaisi joitakin muutoksia. Tahtoisin lukea neiti de Riveyrac'ille muutamia kohtia näytelmästäni ja tiedustella hänen mieltään.
— Epäilemättä voi Hellé antaa teille hyviä neuvoja! sanoi Genesvrier, ilman että saatoin erottaa hänen äänenpainossaan minkäänlaista ivallista vivahdusta.
Hän nousi lähteäkseen.
— Entä te, Genesvrier, sanoi Clairmont, mitä te puuhaatte? Tiedän, että toimitatte Tulevaisuuden yhteiskuntaa. Mutta joko kirjanne vihdoin valmistuu?
— Pian. Minunkin on valitettavasti tehtävä muutamia korjauksia, joissa neiti de Riveyrac ei voi minua auttaa.
He kättelivät ja minä saatoin Genesvrier'ta ulkoportille.
— Ette odottanut herra Clairmontia tänään? sanoi hän.
— Antoine, oletteko pahastunut minuun?
— Teihinkö, rakas pienokaiseni! sanoi hän hellästi. Ja mistä syystä?
— Pelkäsin… hetkisen… että herra Clairmontin käynti ei ollut teille mieleen.
— Ja olette kyllin rehellinen tunnustaaksenne minulle tämän huolenne… Hyvä, kunnioitan teitä siitä vielä entistä enemmän. Ei, sanoi hän, suoristaen kookkaan vartalonsa täyteen mittaansa, — älkää luulotelko sellaista; en tahdo pidättää itselleni mitään rakastuneen erikoisoikeuksia; minulla ei ole siihen vähintäkään oikeutta, ja jos tuntisin mustasukkaisuutta, painaisin alas tuon ruman tunteen…. Olette vapaa, Hellé, siihen päivään asti, jolloin laskette kätenne minun käteeni, jos sitä päivää koskaan tulee. Voitte ottaa vastaan kenen haluatte ja milloin vain haluatte. Sitäpaitsi en pelkää ketään, Hellé… Paitsi teitä itseänne ja sitä mielikuvitusta, joka läikkyy tuon kauniin otsan alla… No niin, pikku ystäväiseni, menkää nyt sisään. Te kylmetytte täällä… Ja mitä sanoo vieraanne? Olette kovin varomaton!
Hän hymyili. Näin ristikkoaidan lomitse hänen loittonevan; sitten palasin Mauricen luo.
Babette korjasi pois aamiaista. Pyysin Clairmontia tulemaan kirjastoon, jossa tavallisesti oleskelin.
Oli tuollainen kylmä ja jäätävä talvipäivä, joka kirjailee valkoiseen huurteeseen kattojen harjat ja puiden tummat oksat. Suuri valkea räiskyi takassa. Istuuduimme jykevän uunin ääreen, jota koristi kahden raskaan kuparisen kynttiläjalan välissä seisova olympolaisen Pallaan patsas.
— Millainen ylevä puhdasviivaisuus täällä vallitsee, sanoi Maurice. Parisi tuntuu niin etäiseltä. Kun näen teidät tuossa edessäni noin nuorena, vaaleana ja vienona näissä karuissa kehyksissä, luulen olevani jossakin Hoffmannin sadussa.
— Minä viihdyn täällä. Rakastan näitä tummia, kiiltäviä huonekaluja, kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, kipsifriisejä ratsastajakuvineen. Täällä elää setäni henki. Luen täällä hänen mielikirjojaan ja välistä tuntuu aivan siltä, kuin kuulisin askeleita, kynän rapinaa, kirjanlehtien kahinaa.
— Niin, tämä on teidän pyhättönne, teidän satulinnanne. Tänne eivät kutsumattomat pääse häiritsemään…
— Tapaan niin vähän ihmisiä setäni kuoleman jälkeen.
— Ette käy enää rouva Gérardin luona?
— Hänen illatsuissaanko? En.
— Entä rouva Marboyn luona?
— Sangen usein. Mutta rouva Marboy onkin tosi ystäväni.
— Olette hyvin tuttavallisissa väleissä Genesvrier'n kanssa, sanoi hän epäröimättä, ikäänkuin hän olisi todennut tosiseikan eikä esittänyt kysymystä.
— Setäni piti hänestä paljon.
— Hän on ansiokas mies… epäilemättä; mutta hän ei ole taiteilija.
Minusta hän on tuulentupien rakentaja ja kiihkoilija.
— Mielestäni Genesvrier ei ole niinkään kaukana taiteesta. Hän on etevä kirjailija. Hänellä on oikea ja hieno käsitys runoudesta, musiikista ja kuvanveistotaiteesta. Jos hän olisi barbaari, ei hänen työhuoneessaan olisi Dürerin Melankoliaa eikä Michel-Angelon Orjaa.
— Olette siis käynyt hänen luonaan? sanoi Clairmont vilkastuen.
— Olen. Olen huvitettu hänen työstään toisten hyväksi ja niistä ihmisistä, joita hän auttaa.
— Jos kuuntelette häntä, neiti Hellé, muuttaa hän teidät maallikkonunnaksi ja se olisi suuri tappio teille… ja meille.
— Jos puhuisimme nyt teistä, herra Clairmont. Missä on käsikirjoituksenne?
Hän laski salkkunsa pöydälle.
— On selvää, etten tahdo vaivata teitä kuuntelemaan kaikkia kolmea näytöstä. Olen valinnut esiin muutamia kohtia.
— No, lukekaahan.
— Kuten tahdotte… Mutta vaikkakin olen tullut tänne työskentelemään, ei minulla ole mitään halua siihen.
Hän selitti minulle näytelmän juonen, huomauttaen niistä näyttämöllisistä muutoksista, joita Noémi Robert toivoi. Vähitellen hänen silmänsä elostuivat ja hänen äänensä kävi sointuvammaksi. Hän luki erään kuoro-osan, joka antiikkiseen tapaan oli jaettu vuorosäkeisiin, — erään kohtauksen Alkaioksen ja Sapphon välillä — erään Phaonin ja Melissan kaksinpuhelun. Pyysin häntä jatkamaan.
— Siinä onkin jo kaikki.
— Kuinka?
— En ottanut mukaani enempää.
— Sepä vahinko!
— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?
— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren, pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin… kaikki lapsuuteni näyt… Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät minuun vastustamattoman vaikutuksen… Nautin vaistomaisesti sanojen salaperäisestä kauneudesta… Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena ja naurettavana.
— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne, silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!
— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en tunne teostanne.
— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.
— Kyllä.
— Huomenna?
— Kernaasti.
Hän nousi ja, uuniin nojautuen:
— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän iloisesti. Ettekö usko, Hellé… Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä ääneen samoin kuin ajatuksissani… Ettekö usko, että meidän välillämme on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?
— Kenties… mutta te olette taiteilija, luova henki, ja minä, joka olen neroton ja lahjaton, en voi muuta kuin ihailla ja vaieta. Häpeäisin antaa teille neuvoja, minä, joka en ole mitään tehnyt ja joka en ole mitään!
— Ettekö siis pidä minään sitä ihmettä, että tänä raakana ja rumana aikakautena olette tullut siksi, mikä olette? Teidän teoksenne, se olette te itse, Hellé. Teissä on marmorin kauneutta ja säkeiden siivitettyä lentoa. Te olette yhtaikaa kuvapatsas ja runo. Raakalaisten joukkoon tuomittuna te elätte kauniimpaa unelmaelämää kuin meidän teoksemme.
Hän lähestyi:
— Unelmoikaa myöskin ääneen, pyydän teitä, sanoi hän vastustamattomalla hymyllä niinkuin se, joka tuntee voimansa ja tietää voittavansa. Unelmoikaa tulevaisuudestanne; minä vuorostani vaikenen teitä kuunnellakseni.
— Voi, sanoin minä, mitäpä voisin teille vastata… Tulevaisuudestani! Sen peittää verho, väliin synkkä, väliin hohtava. Ennen en kuvitellut itselleni muuta onnea kuin viettää elämäni Châtaigneraie'n kauniin taivaan alla, lukea, opiskella, katsella kukkasia ja tervehtiä illoin tuttavia tähtiä. En pyytänyt mitään parempaa. Mutta sittemmin olen nähnyt ihmisiä, heidän tuskiaan, sitä pahaa, jota he lakkaamatta saavat aikaan, ja tuo näky on vienyt mielenrauhani.
— Ah, tuossa huomaan Genesvrier'n vaikutusta!
— Totta on, että herra Genesvrier on tuonut mieleeni ristiriitoja, joista en ennen tiennyt mitään. Hän on sanonut minulle, että taide on syvin juurin kiinni elämässä: että jos se irroitetaan siitä, ei se enää ole muuta kuin kuollut ja tuoksuton kukka. Hän on tahtonut herättää minut todellisuuteen.
— Sehän on pyhyyden häpäisemistä! Oh, tunnen kyllä tuon hänen rakkaan teoriansa… Mutta mehän puhuimme teidän tulevaisuudestanne.
— Josta en tiedä mitään.
— Mutta jonka minä näen selvästi. Teidän tulevaisuutenne on kauneuden, älyn, rakkauden kolmenkertaista voitto juhlaa. Näen teidät ja näen sen elämäntoverin, jonka olette valinnut maineen Parnassolta. Hän ihailee teissä toteutunutta ihannettaan, neroutensa elävää ilmestysmuotoa. Hän hallitsee sieluja ja te hallitsette häntä.
Hymyilin.
— Haavetta!
— Kuka tietää? vastasi hän.
* * * * *
Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen vieras.
Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini. Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt Genesvrier'n seurassa?
Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos, joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti minuun tuskaisemmin kuin soimaus.
Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään; hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies, jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!