XXI.
Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut, raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta, kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa:
»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.
»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa, jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai lohdutusta, jos epäonnistun».
* * * * *
Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia, sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä, taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai huvittavaa… Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa, jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani, jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä kukaan muu minua huvittanutkaan.
Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean esikarkelijattarensa johdolla.
Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa, lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi. Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.
Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin mukanaan.
Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua, viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on menestyksen varma enne.
Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine, tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: Sinisiä perhosia tai Kuihtuneita kukkia.
Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli jotakin vierasta.
Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa, hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä. Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun, joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman rakkauden kaihoisaa murhetta.
Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon. Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan hyvä-huutoihin.
Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.
Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin kyyneleitten puhkeavan silmistäni…
Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä ääni mainitsi nimeäni:
— Hellé!
Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään; katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani häneen yhä enemmän… Pari sanaa, suudelma, lupaus… Siinä kaikki. Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina, käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen nyyhkytystä… Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi lyyrilliseksi valituslauluksi.
Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle; hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille onnettomain rakastajain varjot.
Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena. Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti vaistomaisesti piilopaikassaan.
Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.
— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.
— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé, näkemiin!
Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan hiljeni, hän sanoi:
— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä, jos suvaitsette.
— Kyllä… sopersin minä.
Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin Genesvrier'ta käytävien läpi.
Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän aikoi puhua.
— Rakas Helléni…, alkoi hän.
Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi, vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:
— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen… Se olisi minulle liian raskasta… Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.
— Antoine, minä vannon…
— Ei, ei, älkää sanoko mitään… Teidän ei tarvitse puolustautua eikä selittää mitään… Se oli kohtalon tahto… Olinkin siihen jo valmistunut viime aikoina… Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.
Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili ympärillämme ivallisen suloisena.
— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut. Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta, hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja heikkouden hetkensä.
— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.
— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti. Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat… Mutta älkää pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin, mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin tuskani… Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.
— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö ystäväkseni?
— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla ennalleen… Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.
Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.