XXII.
Aurinko paistoi sinivalkoisiin uutimiin täyttäen huoneeni viileällä, sinervällä valohämyllä, johon päivänsäteet leikkasivat värähteleviä läikkiä. Heräsin unestani. Olin raukea, pääni oli raskas ja kipeä, en muistanut muuta, kuin että olin itkenyt kauan ja hyvin myöhään vaipunut levottomaan uneen.
Soitin kelloa. Babette tuli sisään tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.
Päivänvalon äkkiä tulvahtaessa huoneeseen muistini palautui.
»Suuri, hyvin suuri menestys… Tosi runoilijaa ilmaisee…
Mestariteos, joka lupaa toisia samanlaisia…»
Näistä aiheista sepitti jokainen arvostelija, kukin luonteensa ja mielialansa mukaisesti, ylistyspuheita Mauricelle ja Noémi Robertille, ennustuksia, neuvoja ja onnitteluja. Päivän Kaiku sisälsi ensi sivulla nuoresta voitonsankarista pitkän artikkelin, jossa oli mainittu hänen syntymävuotensa, sukuperänsä ja tuttavapiirinsä, kerrottu hänen byronilaisesta matkastaan… Huomautettiin vielä siitäkin, että Maurice Clairmont oli ottanut ensimmäiset askeleensa julkisessa elämässä kauniin serkkunsa, paroonitar de Nébriantin salongissa; että hän ensimmäisenä oli saattanut muotiin keltaisten neilikkain käytön… Ei myöskään unohdettu kuvata hänen kaunista »espanjalais-maurilaista tyyppiään, hänen vallattomia kiharoitaan, sinisiä silmiään, jotka ovat lempeät kuin naisen.»
Tämäntapainen kirjaileminen ihmetytti minua. Minusta se tuntui hieman naurettavalta. Otin esille vakavammat arvostelut. Yhdessä ainoassa sanomalehdessä oli selostus epäsuopeampi:
Epäilemättä on hra Clairmont mestarillinen rytmin käsittelijä, taiteilija, joka taitavasti osaa käyttää hyväkseen tulkitsijattarensa erikoista kykyä tehdä keskinkertaisesta suurta. Sappho on miellyttävä näytelmä, jota tekijän ystävät, puolikirjalliset piirit, salonki-ihmiset pitänevät ensiluokkaisenakin. Näyttämökoristeet ovat erinomaiset; Sapphon orjattaret pengermällä ovat kuin Alma-Tademan vaatettamia. Musiikki on niin vienoa, aistillista!… Mutta koristeet, puvut ja musiikkikin saattavat välistä viedä katsojan arvostelukyvyn harhateille. En itsekään voinut vastustaa niiden lumousta. Olin vähällä luulla, että tämä Sappho oli mestariteos!… Vasta esiripun laskeuduttua havahduin, saatoin jälleen ajatella kirkkaasti, Nyt näen, mistä erilaisista tekijöistä mielihyväni ja harhakuvitelmani johtuivat. Näen valitettavasti silmänlumetta, taituritemppuja, keinotekoisuutta. Sapphoko mestariteos?… Sanokaamme pikemmin sarja musikaalisilla ja runollisilla kommentaarioilla varustettuja eläviä kuvaelmia!… Hra Clairmont ei ole tuonut mitään lisiä taiteeseen, hän ei ole luonut mitään uutta, hänellä on vain verraton taituruutensa ja, toistan vieläkin, erikoinen kyky käytellä mahtavia eleitä, muotoja ja sanoja.
»Kateutta!» ajattelin, kuitenkin tahtomattani horjuen uskossani ja haluamatta sen enempää määritellä omaa kantaani.
Silmät ummessa, pää tyynyllä elin mielessäni uudestaan illan menestyksen. Ja muisto eilisillan suudelmasta haihdutti lopultakin kaikki kiusalliset ajatukset ja tunnonvaivat, jotka yöllä olivat tuottaneet minulle kyyneleitä. Päättelin mielessäni, että Antoine, joka ei tuntenut muuta kuin henkistä rakkautta, parantuisi helposti. Työ, taistelu aatteiden puolesta antaisi piankin hänelle lohtua…