XXIII.
Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.
Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä, mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut näköpiiriini.
Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä. Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky, että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen. Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon, puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.
— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?
— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat minulle kalliita muistoja.
Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo säilyttää muistoja.
— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!
— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.
— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar, ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu nykyaikaisesti… Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa suurenmoisesti… Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.
— Niin, mutta… setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.
— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan ystäviä, noin satakunta henkeä.
— Onko se suljetussa piirissä!
— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä. Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy ajatella puolisonne etuja… Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.
Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa. Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. Sapphon esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä hän koetti saada minut vakuutetuksi.
»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme. Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan; siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria…»
Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille, mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.
— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?
Rupesin väkisinkin nauramaan:
— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne… Totta kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän naurettavia… Mutta kuitenkin…
— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan… Täytyy tehdä niinkuin kaikki muutkin… Punanauha on kirjailijalle samaa kuin ylioppilaslakki koulupojalle… Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!
Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:
— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua samoin kuin minä rakastan teitä… Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni tuntea kuuluvani kokonaan teille.