XXIV.
Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.
Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena, tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia. Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.
Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»
Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta, vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni, olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?
Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota meidän oli mentävä katsomaan.
— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään, sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet, biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita, joiden käytön saatte itse määrätä… Tulevalla viikolla alamme puuhata huonekalustoa.
— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita serkkunne nimittää romuksi?
— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle…
— Mutta kirjasto…
— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia.
Se olisi tiellä… Mitä haette?
— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen? Asuisimme täällä hyvin mukavasti.
— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia mielitekoja… Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?
— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa mestariteoksia.
Hän mietti hetkisen.
— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?
— Kyllä.
— Ennen setänne kuolemaa?
— Ennen ja jälkeen.
— Ja yksin?
— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?
— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi
Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?
— Hän pelkää olevansa tunkeileva… Ja sitäpaitsi hänellä on paljon työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.
— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen haukotusmenestyksen.
— Te olette ankara!
— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!
— En salaa sitä lainkaan.
— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.
— Sitä en usko.
— Onkohan… mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.
— En valehtele koskaan.
— No niin… onkohan Genesvrier ollut… eiköhän hän vieläkin ole rakastunut teihin?
Minä punastuin.
— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.
— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään, josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli kiinnittänyt toiveensa minuun… Hän oli ilmaissut minulle hellät ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle. Sitten tulitte te minun elämääni… Antoine ymmärsi, että te olitte valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice! Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.
— Se tulee liian myöhään.
— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin. Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.
— Se ei ole samaa.
— Se on pahempaa. Tuo… Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.
— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä; pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen. Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin…
— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan. Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan vaaraan.
Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.
— Neiti… Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet vastaan?
— Tietysti.
Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.
Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten äitinsäkin, reipas ja tukeva.
Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.
— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle… Sillä tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.
— Luottakaa minuun, hyvä Marie… Minulla on vielä työtä teille.
Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.
— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan tämän kirjan neidille.
— Tuleeko mitään vastausta?
— En tiedä.
Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa liikkeitäni. Käärössä oli kirja Köyhät, joka juuri oli ilmestynyt painosta.
— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan hänelle myöhemmin.
Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.
— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.
— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä… Olen puhunut teille hänestä…
— En muista.
— Marie Lamirault.
— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?
— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.
— Hänellä on avioton lapsi?
— On.
— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.
— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.
Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä. Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä…
* * * * *
Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari, laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.
Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa, ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta, häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.
Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä. Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä Antoinen kanssa… Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä erehdys.
Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan, joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat… Hän rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla oikeutta olla niin vaativainen?
Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin seuraavan kirjelipun:
»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti, sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan lukea Köyhät tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.
»On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»