XXV.
Antoine vastasi heti:
»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.
»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen, herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty. Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.
»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän, että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette hänet paremmaksi ja suuremmaksi.
»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä. Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja ajatelkaa joskus uskollista
Antoine Genesvrier'tanne.»
Antoinen kirje vapisi kädessäni…
»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'
»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan…' Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni tuhkan maun.
»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään, asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia. Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä en ole kylmä patsas.»
Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin, jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin olevani yksin maailmassa.
»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin mieltäni.»
Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan salaamaan surumielisyyttä.
— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni. Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.
— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.
— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä, puhumattakaan muista vieraista!
En vastannut.
— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne… Mutta mitä on tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!
Hän hymyili.
— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?
— Olette nähnyt Mauricen?
— Tänä aamuna.
— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?
— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.
— Hän pahoitti mieltäni.
— Millä tavoin?
En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.
— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja vastasi vihdoin:
— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te liian helposti annatte anteeksi.
— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier…
— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa. Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni: uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle…
— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää…
— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy todellinen rakkaus.
— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole rakkautta?
— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.
— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman erehdyksen?
— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä. Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä, Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista. Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.
— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!
— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine
Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.
— Tekin moititte häntä!
— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on pelastuksenne.
— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.
— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta, alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä? Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?
— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa? Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia, jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.
— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin
Antoine puhuisi.
— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle, mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää. Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja, tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja pintapuolisuutta… Ei, se ole minun velvollisuuteni.
— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja murtava uhmanne.
— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt…
Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!
— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.
— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.