Hellé

by Marcelle Tinayre

XXVI.

Oli taas tuollaiset kuuluisat yhden värin päivälliset, jotka rouva de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun kunniakseni.

Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin, jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta. Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien, kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut, silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan, yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.

— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin lyyrillisen lennokkaasti?

— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine, kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne huoneusto.

Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille, joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille, tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs, etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua, kengitettyä clubman'ia väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.

Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani; minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.

Pöydässä istuin Mauricen ja toisen clubman'ia. välissä, vastapäätä paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan. Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu, miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella mielinmäärin.

Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi, taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa, hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs, epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.

Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni voitonriemuisena:

— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin hurmaava!… Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus… Herra Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen eduksi.

— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.

— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.

Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika», joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen, neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille kunniakas kilpailija.

Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen kimppuun.

— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus, henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo soma huikentelija tarttui kiinni… Koko Parisi on vaeltava teidän kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja! Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta. He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä, mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta kultakolikosta.

Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.

Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä. Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan, tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään harkitsevaisuussyistä… Toivo saada näytelmänsä esille Parisin ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n edessä.

Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.

Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa, jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen hahmon.

Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa, kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia. Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista, satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä, kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.

— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n Köyhät? Köyhät on rakkautta ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.

Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä romaaneista.

— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?

— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.

— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja menestystä.

— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää, tuo Genesvrier miellytti minua… Mutta rakas paroonitar, ettekö kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?

— Sangen etäinen sukulainen… Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan… Hän on sairas, tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian saamme taas nähdä hänet.

Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten, että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän vaikeni.

Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.

— Hullu, Genesvrier'ko?

— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat itsensä sillä loalla, jota he keräävät… Oh, Genesvrier ei suinkaan ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa, vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista… Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta, vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia… Joka tapauksessa hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan, jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen rehellisyyttään.

Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.

— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?

— Hm!… rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut eikä varastanut…

— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei lainopin mukaan voida syyttää.

— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:

— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.

— Mistäkö häntä syytetään, neiti?… Oh, hyvä jumala, ei paljon mistään… Kaikki riippuu katsantotavasta… Monetkaan eivät pitäisi rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä, jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen tulevissa vaaleissa.

— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi…

— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista, katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja, uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.

Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima pakoitti minut kapinaan.

— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin kunniallisena ihmisenä.

Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:

— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille sanoille.

— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen. Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.

Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili terävää hymyään:

— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta…

— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice… Herra Antoine Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.

— Hän oli hänen ystävänsä… niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.

— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont… Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo runoilijamme Sully-Prudhomme… Rakas rouva…

Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin olevani yksin neiti Frémantin kanssa.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä ymmärretään sanalla gaffe?

— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä… juuri päinvastaista kuin minkä minä tein.

— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi on vaarassa.

— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua… Rukoilen teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan Antoine Genesvrier'sta…

Liikutus tukahdutti ääneni.

— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää! Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut teitä rakastamaan… Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te, joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in rohkeat sanat… Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!

Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.

— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas lapseni.

Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.

— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Niin.

— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä pyydettävänä.

— Saatte ne huomenna.

— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden… tuon…

— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.