XXVII.
Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa, langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.
Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut, ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä, hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.
Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut, anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui, että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice, rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta, häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.
Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin ojensi hän minulle kätensä.
— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä selityksiä.
— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.
— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.
— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.
Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.
— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden, jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen… ja sitten loukkasitte minua julmasti.
— Minäkö loukkasin teitä?
— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.
— Selittäkää sananne.
— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.
— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?… Niin, todellakin, teidän kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro ja mykkä kaikelle muulle.
— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.
— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin; tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te olette ollut heikko ja raukkamainen.
— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin tehdä.
— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.
— Hellé!
— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.
— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä vaieta.
— Haluaisinpa tietää nuo syyt.
— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.
— En pelkää totuutta.
— Siinä teette väärin.
— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.
Kumealla äänellä hän vastasi:
— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.
— No siis?
— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä kaikenlaisia huhuja… Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta kepposensa.
— Mitä tarkoitatte?
Hän hymyili ilkeän ivallisesti.
— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen. Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.
— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!
— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan… Oh, olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!… Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä… Hellé raukka! Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.
— Mitä tiedätte? Puhukaa!
— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.
— Puhukaa, minä vaadin sitä!
— Teidän on täytynyt olla hyvin… kokematon, (joka on anteeksi annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne) voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja Tulevaisuuden yhteiskunta. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.
Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni nousivat kapinaan:
— Se on mahdotonta.
— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee…
— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo epäillä häntä sellaisesta.
— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.
Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:
— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini… Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä vielä!
— Minä?
— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan?
Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota
laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!…
Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!
Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:
— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa.
Menkää!
Hän kertasi:
— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan ahmitte hänen sanojaan…
Minä sopersin:
— Teillä ei ole todistuksia… te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se on halpamaista, halpamaista.
Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:
— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä… Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!… No, nyt ainakin tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen… kanssa…
— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!
— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.
— Ulos!
Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan, että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus, joka purkautui nyyhkytykseen:
— Antoine ei ole voinut minua niin pettää… Se ei ole totta, se ei ole mahdollista.