XXVIII.
Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua, tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous painaa meitä vähemmän.
Maurice oli minulle kirjoittanut muutamia päiviä ennen lähtöäni. Ollen itse kykenemätön tuntemaan syviä tunteita, ei hän voinut käsittää, että muillakaan voisi olla sellaisia. Kaikki näytti hänestä voivan tulla hyväksi jälleen, hän oli epätoivoissaan minun suuttumuksestani, jota hän ei vielä ollut saanut pois mielestään. Mutta minä tiesin, että tämä kevyt sielu parantuisi pian ja nopeasti: Maurice ei voinut rakastaa eikä kärsiä muualla kuin kirjoissaan, ja rakkaus ja tuska olivat hänelle ainoastaan taiteellista huumaustilaa. Hänen kirjeensä osoittivat oikeaksi tämän minun arveluni. Selittämättä mitään, ottamatta takaisin sanojaan ja voimatta ymmärtää, että olin syystä suuttunut hänen käytökseensä, hän pyysi että unohtaisin kaikki: hän kohteli minua kuin pahantuulista lasta, jonka pienellä hyväilyllä saattaisi jälleen lepyttää. Suuttumukseni oli haihtunut, mutta rakkauteni oli auttamattomasti kuollut.
Koetin selittää kaikkea tätä Mauricelle. Kirjoitin hänelle, että annoin anteeksi hänen tulistumisensa, että en kantanut siitä mitään kaunaa, mutta että olin liian selvästi huomannut luonteittemme erilaisuuden. Rouva Marboy tahtoi silloin ruveta välittäjäksi. Mauricen uskottuna hän vakuutti minulle, että me olimme luodut toisillemme, että minun pitäisi olla kärsivällinen. »Sitten kun olette naimisissa, kirjoitti hän, pitää rakkaus kyllä kaikesta huolen.»
Arvasin hänen ajatuksensa ja täydensin mielessäni hänen todisteluaan: hän uskoi rakkauden kaikkivaltaan, joka saa kahden nuoren vastanaineen kuvittelemaan olevansa täysin onnellisia. Mutta en ollut tietämätön siitä, että kuherruskuukauden lyhyen hurmauksen jälkeen aviopuolisot muuttuvat jälleen mieheksi ja naiseksi, jotka ovat erilaisia luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielihaluiltaan. Kaukana siitä, että he olisivat saavuttaneet sopusoinnun, he silloin vasta alkoivat luoda sitä, päivä päivältä, epävarmoina siitä, voisivatko he koskaan päästä siihen. Jos jotkut siinä onnistuivatkin, oli tehtävä mahdoton useimmille heistä ja silloin oli edessä joko molemminpuolinen välinpitämättömyys tai aviollisten riitojen sietämätön helvetti. Mutta minä tiesin, mitkä puolet sielussani jäisivät Mauricelle ainaiseksi arvoitukseksi; minä tiesin, mitä itse en voinut hyväksyä hänessä, mitkä riidan aiheet salaa tulisivat ikuisesti uhkaamaan sopuamme, ellei jompikumpi meistä, viekkaampi tai voimakkaampi, voittaisi toista ja alistaisi häntä orjakseen. Minua inhotti tuollainen harkittu yliote, joka olisi tehnyt Mauricesta tahdottoman leikkikaluni, ja toiselta puolelta minä en olisi voinut alistua miehen valtaan, joka ei ollut minua korkeammalla.
Kirjoitin rouva Marboylle; avasin hänelle sydämeni. Suureksi hämmästyksekseni hän väitti minun olevan joka suhteessa väärässä, syyttäen minua ylpeydestä, välinpitämättömyydestä, kuivakiskoisesta järkeilemisestä. Totesin surulla, että me emme puhuneet samaa kieltä, että sanat rakkaus ja avioliitto eivät merkinneet meille samaa. Hänessä huomasi tuon vanhanaikaisen kasvatuksen vaikutuksen, joka saa naisen kunnioittamaan miestä, sentähden että tämä on mies, ja ottamaan vastaan samasta kädestä hyväilyn ja kurituksen. Sitä, mitä minä nimitin ihmisarvoksi, oikeutetuksi personallisuuden tunteeksi, nimitti hän ylpeydeksi. Sitä, mitä minä nimitin todelliseksi sopusoinnuksi, nimitti hän tyhjäksi haaveeksi ja naurettavaksi houreeksi. Minä arvostelin Mauricea ilman pahansuopaisuutta, mutta en asettanut häntä korkeammalle kuin mitä hän ansaitsi. Hän ei kuulunut minun rotuuni. Minä en voinut häntä rakastaa.
Kun rouva Marboy huomasi, että meidän välimme oli auttamattomasti rikkoontunut, luopui hän välitysyrityksistään, mutta hän ei voinut salata tyytymättömyyttään. Minä olin itsekäs, pingoittunut. En ollut enää hänen sydämensä tytär.
Silloin lähdin Châtaigneraie'hen. Kun juna jyristen lähti liikkeelle, tunsin olevani äärettömän yksin, kaikki perhe- ja ystävyyssiteet olivat katkenneet. Muistelin Genesvrier'ta… Valitettavasti Mauricen vihjaukset vastoin tahtoanikin kiusasivat minua ja lamauttivat tahtoni. En tahtonut nähdä Antoinea enkä kirjoittaa hänelle, ennenkuin olin saavuttanut rauhan ja tasapainon.
Pitkien päivien kuluessa minä koetin keinotekoisesti tuudittaa itseni lepoon melkein luostarimaisella elämällä. Setäni oli jättänyt muutamia kirjoja erääseen kirstuun, joka onneksi oli säilynyt rotilta. Siinä oli halpahintaisia painoksia ranskalaisista ja latinalaisista klassikoista, samoja, joita opiskeluaikanani olin lukenut, öisin, talvisen tuulen huokaillessa ulkona koetin elvyttää itsessäni nuoruuden aikaisia tunnelmia. Mutta pian kuitenkin huomasin ponnistelujeni teennäisyyden. Tahtoni höltyi. Vajosin unelmiin.
Talvi, joka näillä seuduin oli leuto, läheni loppuaan. Istuin eräässä huoneessa ensimmäisessä kerroksessa vaalenneilla musliiniuutimilla verhotun ikkunan ääressä ja katselin, miten taivaanranta peittyi sateen harsoon tai sumuun. Puutarhassa ei ollut kukkia ja ainoastaan puksipuut, muratit ja punakuusamat säilyttivät vielä tumman vehreytensä, surullisina ja vakavina kuin haudat, joita ne koristavat. Väliin kun sade lakkasi, saatoin istua tuntikausia liikkumatta, puhumatta, tuijottaen taivaan vaihtelevain valaistusten värittämiin maisemiin. Edessäni ei ollut enää kesän loistavaa väriasteikkoa: vivahdukset olivat hienompia, käsittäen kaikki harmaan, sinipunaisen, sinisen herkät yhtymät, jotka sulivat utuisen ilman vienoon valohämytaustaan. Tämän laajan näyttämön etualalla muodostivat viljellyt vainiot eloisia, likaisen ruskeita, raikkaan ja kostean vihreitä väritäpliä. Mutta kauneinta maisemassa oli taivas, — sininen, ikäänkuin maitoon kastettu taivas, jossa utuhaituvat uivat valkeina ja pehmeinä kuin joutsenet, — harmaa taivas, joka vaihteli, lyijynharmaasta helmenharmaaseen ja sinipunervan harmaasta hopean harmaaseen, — noiden hallavien, raskaiden sumupilvien täyttämä taivas, jotka tuulen kiidättäminä lentävät yhdessä muuttolintujen kanssa, läikehtivä taivas, levoton kuin ihmiselämä.
Ensimmäinen lumikello aukaisi vihdoin metsänreunassa vihertävän valkean kukkakupunsa. Kävin kurkistelemassa tuon kuivuneiden oksien ja mädäntyneiden lehtien lomista pilkistelevän lapsekkaan kukan eloonheräämistä, jota setä Sylvain oli opettanut minua rakastamaan. Aurinko oli vielä kovin kalpea, mutta kuitenkin jo oikea aurinko, eikä enää tuo talvinen tähti, joka peittää kolkot kasvonsa sumuharsoon. Metsänhakkaajien nuotioiden savu kohosi pystysuoraan kirkkaalle taivaalle. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Ilmassa oli kevättä.
Olin istuutunut kuivan ruohon peittämälle mäen rinteelle, kylvetyn pellon reunaan, jossa keikkui raakkuvia korppeja. Hengitin keveästi, voimakkaasti, säännöllisin ja pitkin siemauksin, niin että se tuotti minulle nautintoa, joka aivan teki kipeää. Olisin tahtonut levittää käsivarteni, sulkea luonnon, koko maan ja taivaan äärettömään syleilyyn. Olin pakahtua selittämättömästä kaihosta ja ikävästä ja äkkiä huomasin itkeväni.
Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni. Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.
Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani avasin Köyhät, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri päivä.
Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta, epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa. Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu ja yhtyy iankaikkisuuteen.