XXIX.
Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: Helppotajuisia esitelmätilaisuuksia. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin halusta saada nähdä häntä.
Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä seurasin heitä umpimähkään.
Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä, jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori, oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily. Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet, likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat, heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.
Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja, kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset, joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun täyttämässä ilmakehässä.
Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu. Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.
Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä ihmisiä.
Kuuntelin keskusteluja, tarkkasin kasvojen piirteitä, panin merkille ilmeitä.
— Viime kerralla oli hauskaa.
— Vähän liian paljon musiikkia minun mielestäni. Minä pidän enemmän runoista.
— Voi, musiikki rupeaa itkettämään, sanoi muuan vaimo.
— Herra Genesvrier'ko tänä iltana puhuu?
— Niin.
— Kas, sepä hyvä, sanoi eräs kahdenkymmenen vuotias ompelijatar, sitä miestä viitsii ainakin kuunnella! Hänen kielensä ei ole solmulla niinkuin sen nuoren.
— Senkö herra Saintis'in?
— Niin. Hän on nätti poika, mutta muuten ei mistään kotoisin, hän sopottaa mitä sattuu.
— Se punaisiin puettu neiti vasta osaa laulaa.
— Hänellä vasta on laulunääni!…
— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo, joka äsken oli puhunut.
— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään… Kas, rouva
Peyron, oletteko tekin täällä?
— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin tehty.
— Entä vanhempi poikanne?
— Aina samanlainen vetelehtijä… Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.
— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on
Eugène.
— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi… Mutta ei paha hänkään, tiedän mä.
Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:
— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies… Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot Punaisesta kuukauslehdestä.
— Runoilijako?
— Niin, rouva. Ja tuo vaaleanpunaisiin puettu nuori tyttö on neiti
Dumesnil.
— Näyttelijätär?
— Ei, erään kuvanveistäjän tytär. Kas, isä Dumesnil on myöskin täällä, tuolla toisella rivillä.
— Entä tuo toinen nainen?
— Hän soittaa pianoa, mutta hän ei ole pianisti ammatiltaan. Hän on eräs naisasianainen, Marie Chauvel, esitelmöitsijä.
— Ja missä on herra Genesvrier?
— Hän on myöhästynyt… Hänen pitäisi tulla Louis Grannis'in kanssa.
— Kuuluisan Grannis'in?
— Itsensä runoilija Grannis'in kanssa. Hän osoittaa suurta mielenkiintoa näitä tilaisuuksia kohtaan.
— Te tunnette siis herra Genesvrier'n?
— Kyllä, rouva. Olen lääketieteen ylioppilas. Tutustuin herra
Genesvrier'hen erään sairaan luona, jota hoidin.
— Ja mitä ajattelette hänestä?
— Minä ihailen häntä, rouva, ihailen äärettömästi. — Eräässä sanomalehdessä näin häntä moitittavan.
— Kaikilla suurilla miehillä on vihollisia. Antoine Genesvrier on hyvin suosittu nuorison parissa. Hän on apostoli, henki, jollaisia nykyaikana harvoin näkee! Ja mikä suuri kirjailija! Oletteko lukenut Köyhät, rouva?
— En.
— Se on luettava… Katsokaa, tuolla Genesvrier tuleekin Grannis'in kanssa! Grannis on tuo vanhempi, se, jolla on kunniamerkki.
— Hän on siis Akatemian jäsen?
— On, rouva.
— Vai niin, sanoi rouva ihailevasti.
Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet muutamassa kuukaudessa.
Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä, että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä, puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.
Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen Julius Caesarista, eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn Suden kuolema, Don César de Bazanin yksinpuhelu Ruy Blas'n neljännestä näytöksestä ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille Gluckin Orfpheuksesta, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren le Dépit amoureux'sta. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota. Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että hän tahtoi puhua.
Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.
»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten, jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä, jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina', huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun kosketuksesta.
»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»
En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin ja käskin ajamaan kotiin.
Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat. Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta, pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni huutamaan.
»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni maailmassa.
»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.
»Te uneksitte hänestä lapsuudestani alkaen, selittäessänne minulle Plutarkhosta vanhan viikunapuun alla. Häntä varten te teitte minut viisaaksi, voimakkaaksi ja puhtaaksi; häntä varten veistitte virheettömään marmoriin ihanteellisen kuvapatsaan, joka hänen kosketuksensa kerran piti herättää eloon.
»Oi, isäni, oi mestarini, nyt hän on tullut, tuo sankari! Luulin tuntevani hänet väärässä hahmossa, ja tie, jota olin lähteä kulkemaan, olisi ainaiseksi etäännyttänyt minut hänestä. Vihdoinkin olen saanut selvyyden ja palaan hänen luokseen, jonka tekin olisitte sisimmässä sielussanne minulle valinnut; hänen luokseen, joka köyhänä ja ihmisten väärin ymmärtämänä on voinut elää korkeampaa elämää kuin muut ja luoda itsestään jumalan kuvan.
»Hänen läheisyytensä vaikutti minuun peloittavasti. En tiennyt, että minä rakastin häntä. Mutta kaikkien muiden kanssa tunsin olevani yksin; erämaa ympäröitsi minua kaikkialla, missä häntä ei ollut. Maanpakolaisena vieraassa, oudossa maailmassa, tuntien — itsekään käsittämättä, mitä se oli — salaperäistä koti-ikävää, kirkastui minulle vähitellen murheeni ja levottomuuteni läpi hänen kauneutensa, suuruutensa ja voimansa. Ja näin täyttyi teidän ennustuksenne: saavutin rakkauden ihailun kautta.
»On kuin kuuluisi humaus halki yöllisen hiljaisuuden; kynttilän liekit lepattavat kuin haudantakainen henkäys niitä koskettaisi. Mestari, Isä, tekö se olette? Onko se teidän sielunne, joka laskeutuu alas salaperäisestä Tähdestä tai kohoaa ilmoille kuolleitten pimeästä valtakunnasta? Siunatkaa tytärtänne, joka herää kaksikymmenvuotisesta unestaan ja rientää valittunsa syliin, elämään.»