XXX.
— Neiti Hellé! huudahti Marie Lamirault aukaisten Genesvrier'n asunnon oven… Mikä yllätys! Kylläpä herra Antoine nyt tulee olemaan tyytyväinen!
— Onko hän kotona, Marie?
— Ei, neiti, mutta hän tulee pian… Minä käyn iltapäivisin täällä siivoamassa. Astukaa sisään! Pikku Pierre on mukanani. Hän leikkii eteisessä. Tule, Pierrot, tule pikku mies!
Tanakka lapsukainen riippui hameessani: otin hänet syliini ja kannoin hänet Antoinen työhuoneeseen saakka, jonne äiti nauraen mielihyvästä minua seurasi.
— Neiti on tullut hiukan kalpeaksi… Ah, olen paljon ajatellut neitiä, Babettea, tuota maalaistaloa ja herra Sylvain raukkaa, joka oli niin hyvä!
— Ja onko teillä paljon työtä, Marie?
— No, onhan sitä jonkun verran, ei kehuttavasti. Siitä on kuitenkin se etu, että ehdin käydä siivoamassa herra Antoinen luona, kun asun tässä aivan lähellä. Käyn aina silloin, kun hän ei ole kotona, sillä hän ei halua tulla häirityksi.
Pikku Pierre, joka ei minua tuntenut, katseli minua pelokkaan näköisenä. Siirsin syrjään hänen otsalle valahtaneet ruskeat kiharansa ja tarkastelin häntä kauan, — ei sen vuoksi, että olisin tahtonut hälventää epäluuloa, jota ei enää sydämessäni ollut, vaan nauttiakseni varmuudesta. Katselin noita somia, vienosti punertavia kasvoja, jotka muistuttivat äidin piirteitä, ja veitikkamaisia, kauniin sinivihreitä silmiä, jotka olivat aivan samanlaiset, niin oli Marie minulle kertonut, kuin Louis Florentin silmät. Ihana riemuntunto valtasi minut ja minä suutelin pikku Pierreä.
— Eikö totta, neiti, hän on kovasti kasvanut. Hän on herttainen.
— Hyvin herttainen, Marie, ja teidän näköisenne… Pierrot kultaseni! Hän ei tunne minua enää. Se johtuu siitä, että olen vähän laiminlyönyt häntä tänä talvena. Meistä tulee jälleen ystävät nyt, me palautamme vanhat hyvät välimme ennalleen… koska en menekään naimisiin.
— Siis, kuiskasi Marie, siis on totta, että…
— Niin, se on totta. Jään naimattomaksi, hyvä Marie, ellen löydä sellaista miestä, joka täysin minulle soveltuu… Mutta asiasta toiseen, kertokaa minulle jotakin herra Antoinesta. Miten hän voi?
— Jokseenkin hyvin, neiti. Hän rasittaa itseään kovin kirjoituksillaan.
Ja sitten, hänellä on ollut ikävyyksiä, tietäähän sen.
— Sanokaa minulle totuus, Marie, minun täytyy se tietää. Onko herra
Genesvrier puhunut teille minusta?
— On… hän on kysellyt minulta, olenko Babettelta kuullut teistä jotakin. Hän on joka päivä odottanut kirjettä. Voi, hän on ollut niin levoton.
— Entä rouva Marboy?
— Hän on käynyt täällä herra Genesvrier'n luona. Tiedän sen siksi, että olin täällä silloin. Minä luulen, että heillä oli jonkunlaista sanasotaa keskenään.
— Hyvä on, se asia kyllä järjestyy. Mutta olkaa niin kuin ei minua täällä olisikaan; jatkakaa työtänne.
— Kaikki on valmista, neiti, olin juuri pois lähdössä.
— No niin, lähtekää vain, minä jään odottamaan herra Antoinea.
Hän puki päällysmekon poikansa ylle, sanoi minulle hyvästi ja lähti.
Olin yksin Antoinen luona, tuossa pienessä huoneustossa, jossa olin viettänyt hänen kanssaan niin monta suloista ja työteliästä hetkeä, jonne olin tuonut rakkautta ja jättänyt tuskaa. Kuten ensimmäistä kertaa täällä käydessäni kauan sitten loi nytkin kirkas maaliskuun päivä korkeiden ikkunoiden täydeltä huoneeseen valoaan. Parvi varpusia sirkutti pappilan puutarhoissa. Suuri kuparinen lamppu seisoi täytettynä työpöydällä; päällekkäin kasatut kirjat loistivat silmiin erivärisin selkämystöin. Mustalla marmori-uunilla vääntelehti Michel-Angelon Orja tuskaisin jäsenin vastapäätä ruskeisiin kehyksiin suljettua Melankoliaa, joka oli laskenut lepoon raukeat siipensä ja unelmoi, putkiloista ja rautayrteistä punottu seppel päässään.
Luostarin rauha vallitsi täällä, tuollainen hiljaisuus, jota niin rakastin ja joka on sovelias opiskelulle, unelmoimiselle, suuren rakkauden kätketylle salaisuudelle. Millä sisäisellä, sykähdyttävällä ilolla näinkään taas edessäni nuo ruskeat tammiset huonekalut, vihertävät seinäpaperit, nuo raikkaat olkimatot kuluneella lattialla! Kauan, kauan odotin. Aurinko jo laski. Kello löi kuutta Saint-Etiennen kellotornissa.
Vihdoinkin työnnettiin avain avaimenreikään, kuului askeleita, ovi avautui ja kynnyksellä, edessäni, näin Antoinen.
Hän pysähtyi kuin puusta pudonneena. Olin rientänyt häntä vastaan, mutta en saanut suustani ainoatakaan sanaa. Me seisoimme siinä vastatusten, mykkinä syvässä äänettömyydessä, jossa olisimme voineet kuulla toistemme sydämen tykinnän.
— Mitä on tapahtunut, Hellé? kysyi hän vihdoin äänellä, jota ei ollut tuntea… Voinko jollakin tavoin auttaa teitä? Puhukaa vapaasti.
— Olen ollut Parisissa jo neljä päivää… En ole uskaltanut tulla, enkä tahtonut kirjoittaa… Tänään vihdoinkin…
Huolestunut ryppy näkyi hänen otsallaan. Hän laski hattunsa pöydälle ja istuutui viereeni.
— Puhukaa. Olen kokonaan käytettävissänne, huolimatta julmasta, selittämättömästä vaitiolostanne, josta en ole tiennyt mitä ajatella. Mutta olkoon asianne mikä hyvänsä, muistakaa, että olen ystävänne.
Ajatellessani, millaisia kärsimyksiä olin mahtanut tuottaa hänelle, oli sydämeni pakahtua noiden hienojen ryppyjen uurtamain, äänettömäin tuskan-öiden, ankaran hellittämättömien työpäiväin, salaisen kärsimyksen näytelmän kalventamain, stoalaisten kasvojen edessä.
— Hellé, jatkoi hän lempeästi, olen kuullut kerrottavan ihmeellisiä asioita… Olette purkanut kihlauksenne Clairmontin kanssa?
Nyökkäsin myöntävästi.
— Rouva Marboy kertoi siitä minulle, mutta en käsittänyt mitään niistä lisäyksistä, joilla hän koristi kertomustaan… Hän melkein suoranaisesti syytti minua siitä, että olin muka tullut teidän molempain rakkautenne väliin, yllyttänyt teitä kapinaan. Hän puhui salaperäisin vihjauksin eikä nähtävästi sanonut minulle kaikkea, mitä hän ajatteli. Mitään muuta en tiedä, Hellé. Marie Lamiraultilta sain kuulla sen, että olitte matkustanut pois. Lukemattomia kertoja olen ollut kiusauksessa kirjoittaa teille; mutta te olitte luvannut lähettää minulle kirjeen, jota ei kuitenkaan saapunut, ja, minun täytyy tunnustaa se teille, olen pelännyt… Ah, olen elänyt nämä kolme kuukautta kuin painajaisen alla, ystävä raukka!
Kyyneleet nousivat silmiini. Hän katsoi minuun äänettömänä.
— Te itkette, sanoi hän. Mitä olettekaan tehnyt, varomaton tyttönen?
Mikä oikku sai teidät särkemään onnen, jota epäilemättä nyt murehditte?
Te itkette, siis rakastatte vielä ja arvaan…
Pudistin päätäni.
— Ah, teillekin, sanoi hän tuskaisesti hymyillen, jota minä luulin niin viisaaksi ja voimakkaaksi, tuottaa rakkaus lapsen suruja. Te nurkuilette omalle sydämellenne… Mutta mikä teidän on, Hellé? Teidän on siis niin kovin vaikea olla! Ettekö voi puhua? No niin, itkekää, jos se tekee hyvää teille. En kysele teiltä sen enempää. Tiedän vain, että olette onneton ja että tahtoisin teitä lohduttaa. Enkö ollut ennen paras ystävänne? Kuinka te olette kalpea ja laihtunut, lapseni!
Mielenliikutuksen järkyttämänä, poissa suunniltani, tietämättä enää, mitä sanoa, peitin kasvoni käsiini. Hän siirsi ne sivulle ikäänkuin rohkaisten minua puhumaan, ja hänen kasvoiltaan hohti rakkauden ja säälin kirvelevä kauneus. Me vaikenimme molemmat, mutta yrittäessäni pehmeän avuttomalla, harkitsemattomalla liikkeellä kääntää päätäni poispäin, osuin Antoinen olkapäihin, johon punastuen nojasin otsani.
Hän kuiskasi:
— Hellé…
Tunsin koko hänen ruumiinsa vapisevan… Hänen kätensä laskeutui hiljaa hiuksilleni isällisesti ja rauhoittavasti.
— Kertokaa minulle kaikki, ystäväni! (Hänen matala äänensä vapisi hiukan.) Minä en ole lainkaan muuttunut. Toivon kaikesta sydämestäni, jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen näkeväni teidät onnellisena. Eikö setänne uskonut teitä minun hellään hoivaani?… Tiedätte, etten kanna mitään kaunaa… ja että rakastan teitä aina… Ja juuri sentähden, että rakastan teitä, otan osaa teidän hätäänne. En voi nähdä teidän itkevän, se koskee minuun, ja kuitenkin! Nähdessäni noiden kyyneleiden, jotka vierivät toisen vuoksi, noiden kyyneleiden, jotka polttavat minun sydäntäni, vuotavan täällä, minun luonani, tunnen, ah Hellé, samalla jonkunlaista katkeraa, kummallista iloa! Se, että olette rientänyt tänne tuskanne hetkellisessä puuskassa, todistaa, etten ole tullut teille vieraaksi. Voi, pikku raukkani, olen kovin kykenemätön ja taitamaton teitä lohduttamaan. Osaan niin huonosti puhua. Sanat jättävät minut pulaan… Hellé, Hellé, tekö siinä todella olette? En tahdo voida uskoa, että olette luonani… Huomenna, kun olette unohtanut surunne ja nuo kyyneleet, sekä sen, joka ei rohjennut niitä pyyhkiä, sulkeutuu iäksi yksinäisten unelmieni kehä. Olen etsivä teitä täältä asunnostani, jossa en enää uskonut teitä näkeväni… jonne varmaankaan ette enää koskaan palaa… Ja olen kärsivä! Valitettavasti olen vain pelkkä ihminen ja minullekin ovat tuttuja nuo epätoivon hetket, jotka murtavat miehekkäimmänkin rohkeuden, lujimmankin tahdonvoiman… Mutta olenhan taas saanut nähdä teidät, ystävä. Olen puristanut noita pieniä kätösiä, hivellyt noita vaaleita hiuksia… Ah, itkekää kauan, olkaa kauan noin… jospa tietäisitte… Elämä, tuo armoton elämä, lahjoittaa minulle tässä lyhyessä hetkessä enemmän kuin uskalsin siltä pyytääkään!
Kyyneleeni, jotka eivät enää olleet katkeria, vaan suloisia, vierivät yhä, pitkittäen Genesvrier'n erehdystä. Minun mielenliikutukseni tarttui vähitellen häneen; hänen rakkautensa purkautui ilmi epätahallisiin tunnustuksiin, joiden ennentuntematon sävy hämmästytti minua.
Emme kumpikaan ajatelleet enää mitään selityksiä. Sydämissämme liikkuvien tunteiden uutuus, Antoinen intohimoiset sanat, hänen äänensä, katseensa ja kosketuksensa saivat minut kuin huumauksen valtaan. »Tämäkö siis on tuo tyyni Genesvrier?» sanoin itsekseni, huomaamatta, että hän olisi voinut minulle vastata: »Tämäkö siis on tuo kylmä Hellé?»
Kohotin pääni, katseemme kohtasivat toisensa…
— Antoine, te rakastatte minua vielä, rakastatte yhä edelleen!
Huuliltani pääsi tämä riemun huudahdus, jota hän luuli naisellisen turhamaisuuden purkaukseksi. Se loukkasi hänen ylpeyttään. Hän kalpeni, hänen huulensa puristuivat yhteen:
— En luullut, että se voisi tuottaa teille niin suurta iloa!
Hän päästi irti käteni, jota en vetänyt pois. Silloin vaivuin polvilleni ohuelle olkimatolle ja kuiskasin hymyillen kyyneleitteni läpi:
— Ettäkö en iloitsisi rakkaudestanne, Antoine, ah, voitteko sitä epäillä! Katsokaa minua tarkkaan! Ettekö näe levottomuuttani, häpeääni, iloani?… Kuinka voisin ilmaista sen, mitä tahtoisin sanoa? Ettekö enää osaa nähdä sydämeen? Älkää pyytäkö minua selittämään yksityiskohtia, jotka saatte tietää myöhemmin, huomenna, sitten kun meillä on aikaa puhua muista… Mitäkö on tapahtunut?… Oh, se on hyvin yksinkertaista: luulin rakastavani miestä, joka oli miellyttävä, heikko, häilyväinen ja kevyt. Elämän koetuksissa näyttäytyi hän olevan mitätön luonne, matelevainen voimakkaiden edessä, epäoikeudenmukainen, itsetiedoton, valmis halpamaisiin sovitteluihin, jotka minusta olivat tuomittavia… Huomasin, että olin rakastanut hänessä omaa mielikuvaani, hämärän ihanteeni kajastusta… Ja nyt olen katkaissut tuon hauraan siteen, joka yhdisti minut ventovieraaseen, nyt palaan teidän luoksenne, Antoine, yhdistääkseni, jos vielä sitä haluatte, menneisyytemme tulevaisuuteemme. Siinä yksinäisyydessä, jossa nyt olen elänyt kaksi kuukautta, olen päivä päivältä ajatuksissani tullut teitä lähemmäksi. Mitä siitä, jos tietämättömät ihmiset ovat teitä vähäksyneet ja kurjat luonteet teitä panetelleet! Totuuden vastustamaton voima on kirkastanut minulle teidän oikean olemuksenne: te olette suurempi kuin kaikki muut, minun korkean rakkaus-unelmani sankari.
Hän oli hämmästyksestä sanaton, uskaltamatta uskoa odottamatonta onnea, joka iski häneen kuin salama.
— Antoine, katsokaa minuun! Olen tässä teidän vieressänne ja tarjoan teille kyynelsilmin, ristissä käsin, kaikessa sydämen nöyryydessä sieluni, ruumiini, elämäni, rukoillen teitä liittämään minut elämäntyöhönne, nostamaan minut luoksenne, antamaan minulle anteeksi.
Hän huusi:
— Hellé, Hellé, jonka jo luulin kadottaneeni!… Ainoa, ikuinen rakkauteni!
Pimeys laskeutui huoneeseen. Se peitti yksityiskohdat, verhoten esineitten muodot harmaaseen, salaperäiseen huntuun, ikäänkuin irroittaen rakkautemme pois todellisuudesta. Aivan meidän lähellämme, sohvan päällä, luulin vielä erottavani pienen taulun, Albrecht Dürerin synkän enkelin, tuon voimakkaan ja vakavan Melankolian, jota aina olin tervehtinyt tämän huoneen suojelushengettärenä. Pimeys tiheni yhä: taulu katosi, vertauskuvallinen enkeli häipyi tummuuteen, jossa enää vallitsi vain yksi taivaallinen vieras, Rakkaus. Ja minä olin Antoinen sylissä. Hän puristi rajusti aaltoilevaa rintaansa vasten neitseellistä saalistaan, joka vihdoinkin oli alistunut ja voitettu. Nuo ennen niin läpitunkemattomat silmät, huulien auennut kukkeus, hiusten aaltoileva välke kuuluivat nyt hänelle. Hän itse säteili onnea, voimaa, uutta nuoruutta, sankarillisen sielunsa kauneutta, — pimeyden varjosta loistivat enää vain silmämme ja minä tunsin vihdoinkin löytäneeni sen, jota aina olin odottanut.