XXXI.
Tähän unohtumattomaan hetkeen lopetan nuoruudenmuistelmani, jotka olen kirjoittanut hiljaisessa ja tuoksuvassa Châtaigneraie'ssa pitkän yksinäisen kuukauden kuluessa, hellästi rakastetun elämäntoverini ollessa matkoilla kaukana luotani.
Joka vuosi palaan tänne, ankaran, työteliään talven jälkeen, virkistymään synnyinseutuni raikkaassa luonnossa ja nauttimaan lapsuuteni muistoista. Mikään ei ole muuttunut, ei iäkkään arvokas talo, ei puutarha, eikä vanha kaivo, jossa värisevä valokiekko yhä välkähtelee kostean sammalkehän alla, ei seinän vierellä olevat portaat, joilla ennen iltaisin istuin laskevan auringon ruskossa ajatellen ja toivoen yli-inhimillistä rakkautta.
Satavuotinen viikunapuu levittelee oksiaan ja suuret sinipunaiset viikunat putoavat ruohoon pehmeästi kahahtaen. Kaunis lapsukainen poimii niitä maasta yksitellen ja näyttää välistä niitä minulle nauraen. Hän on tukeva ja iloinen, mikä todistaa hänen voimakasta rotuaan; hänellä on minun piirteeni, silmäni ja isän kauniit tummat hiukset ja laaja otsa.
Minä katselen sinua, rakas pieni Antoine-Sylvain; äidin sydämeni paisuu onnesta ja minä muistelen noita profeetallisia sanoja, jotka Michelet on kirjoittanut teoksessaan Rakkaus:
»Varmastikin syntyivät sankarit korkeimmasta tietoisesta rakkaudesta.»
Parisi touko—heinäkuu 1898.