III
Äiti seisoi ikkunan luona ja katseli yhä auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua näköalaa, jota hän lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla näkyi kaupungin vanha kivikirkko.
Samat puutalot olivat seisoneet siinä niin kauan kuin hän muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymmentä vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei hänen lapsuudessaan siinä ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen lapsena ollessansa olivat Öhmanit kaupungin mahtavimpia. Heidän kauppansa lienee ollut yhtä vanha kuin kaupunkikin. He eivät loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eivätkä he muutenkaan ulkonaisen loistonsa tähden muista eronneet. Heidän synnynnäinen älynsä ja kykynsä erotti heidät muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja hävittämään pesää. Huhuiltiin heidänkin asioittensa menevän siksi yhä alaspäin. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.
Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik Öhmanilla raskaat vanhuuden päivät. Ehkä yhtä raskaat kuin hänellä itselläänkin, Fredrika Martinilla.
Erik Öhman oli ollut hänen leikkitoverinsa, hänen parhain ystävänsä. Ja hän jumaloi vieläkin Erikiä. Olihan hän miehiä jo joitakuita eläessään nähnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksinäisyydessään omaa kieltäytyvää elämäänsä, eikä kukaan muu kuin hän ehkä aavistanut, mitä hän itseensä kätki.
Hän oli toivonut Erikille kaikkea hyvää. Ja kohtaisiko Erikiä nyt sellainen suru? Tiesihän hän, miltä tuntui, kun näki sukupolven rappeutuvan, kun näki poikansa menevän alas. Erik ponnisteli siellä salassa, olihan hänellä vain yksi ainoa poika.
Yksi ainoa, niinkuin hänellä itselläänkin. Siksipä hän tiesi, miltä se tuntui. Toisen ei tarvinnut sitä hänelle vakuuttaa. Niin, Erik, näin heille nyt kävi.
Hän oli salaa toivonut, että nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Sehän se olikin omituisinta, ettei ainoakaan hänen toiveensa toteen käynyt.
Mustat, pahviset katot näyttivät harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen kärryissään torille. Sinne kulki talonemäntiä rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori kädessään. Suorina ja jäykkinä kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Köyhemmät ja laihemmat työmiesten vaimot mennä humppasivat kiireesti käsiään huitoen ja pää etukumarassa ja tervehtivät nöyrästi rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.
Naapurin emäntä pysähtyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin emäntää, joka portista oli juuri tulossa ja hääteli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelkäsivät naapurin emäntää ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras jättäisi äidin. Vaan siihen jäivät vaimot kielestänsä kiinni. Heidän keltaisilla kasvoillansa pysyi jäykkä ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja käsi viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan päin ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilkeä ilme. He pälyivät yhä Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.
Fredrika Martin kääntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. Hän sattui katsahtamaan äitiin ja hän ihmetteli, miten äiti yhtäkkiä oli käynyt niin vanhan näköiseksi.
"Voitko pahoin", kysyi hän äidiltä.
"Tällainen auringonpaiste tuntuu äkkiä voimakkaalta."
"Äidin ei pidä olla ikkunassa."
Anna ajatteli, että jokin äidille vastenmielinen henkilö oli kulkenut kadulla. Ehkä se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei enää mitään tainnut. Hän oli jo valinnut Lennartin, ottanut hänet. Ja äidin täytyi siihen tyytyä, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo hänen!
Hänen! Ilo täytti sydämen. Hän hymyili kuvallensa istuessaan peilin edessä. Hän katseli peilistä silmiänsä, katseli tukkaansa. Hän oli tyytyväinen itseensä. Hän oli nyt tyytyväinen olemiseensa. Hän oli melkein onnellinen.
Äiti näki hänen hymynsä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, vaan häneen ei ilo tarttunut.
Hänestä tuntui äkkiä, kuin Anna ei olisikaan hänen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja minkälaiselle rakkaudelleen? Eikö Anna ymmärtänyt, mitä hän teki? Antoiko hän ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko hän myi itsensä? Myi häpeää tuntematta. Hänen tyttärensä, hänen ainoa tyttärensä!
Kauniin onnenpa elämä hänen lapsillensa tarjosi. Eipä ollut syytä ainakaan ylpeillä.
"Äiti", sanoi Anna, "elämä selviää tästä vielä."
"Mitenkä niin?"
"Minä selvitän sen."
"Millä, lapseni?"
"Tahdollani."
"Vaan muista, että mitä teet, teet oikein."
"Kun teen kaikki mitä voin, enkö tee oikein?"
"Täytyy vain tuntea ja tietää, mikä on oikein. Jos tunnet —"
"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eikä tietää sitä — meidän asemassamme."
"Meidän tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."
"Se muuttaa."
"En ole samaa mieltä. Älä ratkaise asioita järkesi mukaan."
"Vaan sydämen. Sydän ei minulle mitään puhu."
"Mutta miksi sinä lankeat ottamaan niin raskaasti näitä pieniä ulkonaisia koettelemuksia, koeta säilyttää sydämesi iloisena ja puhtaana, niin näet, että sydänkin sinulla puhuu."
"Ei, äiti, jätetään se. Usko, etten väärin tee. Minulla on hyvä olla ja se tulee hyvästä omastatunnosta."
"Uskon."
"Ei siis siitä mitään enää."
"Ei. Ethän sinä ole enää lapsi."
"En. Olen sinun viisas tyttösi, äiti rakas, rakas —"
Hän ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneestä, kaikesta rakkaasta, mikä heillä oli ollut yhteistä, vaan ei löytänytkään sanoja. Hän tarttui äidin käteen ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Äiti itki hiljallensa. He ymmärsivät toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja yhtä katkeralta tuntui nyt heistä molemmista se askel, joka kenties iäksi erotti heidät toisistansa.
"Lapsi."
"Se on minun kohtaloni ja minä olen onnellinen."
Anna kohotti päätänsä ja hymyili jo. Ja äiti ei saanut selkoa, liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja hänelle käsittämätön tunto saanut jo jalansijaa hänessä.