IV
"Kesä on", sanoi äiti Annalle kevyesti, että he vapautuisivat äskeisestä, "kuuluu jo lasten äänistäkin."
Lapset ryntäsivät samalla sisään.
"Mummo, äiti lähtee taas ajelemaan eikä ota meitä mukaan." Lapset kiipeilivät mummon syliin.
"Mepä lähdemme kohta kesäasunnolle."
"Ei oteta äitiä mukaan", sanoi pienempi.
"Ei äiti meistä välitäkään", sanoi suurempi.
"Välittää kyllä", sanoi mummo, "lähdetäänpä kysymään vaikka."
Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen lähteäkseen ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edessä. Iida sanoi iloisesti huomenta mummolle, korjasi peilin edessä vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti harson silmillensä.
"Olkaapa lapset nyt kilttejä, äiti menee ajelemaan hiukan", hän pui sormeansa lapsille varoittaakseen heitä ja sanoi mummolle herttaisesti:
"Äiti rakas, ei pitäisi rasittua lasten tähden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itseänsä."
"Ole huoletta, Iida."
Iida pyörähteli kevyesti ja hänen silmissänsä oli kirkas loiste.
Ja mummo tunsi helpotusta, kun hän katseli Iidaa ja näki, miten hän osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mitä Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mitään. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, että hän uskalsi elää huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenellä oli oikeus kieltää sitä toiselta, joka kenties tarvitsi sitä pystyssä pysyäkseen? Eihän Iidan laista oltu luotu tällaista ahdistavaa elämää varten.
"Hauskaa matkaa", toivotti hän Iidalle vilpittömästi. "Onkin kaunis ilma."
"Kaunis on. No, hyvästi, pikku typykät, ja hyvästi, äiti."
"Hyvästi."
Iida pyörähti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja käski huiskuttamaan hyvästiksi. Iidan vaaleat kasvot näyttivät niin somilta suuren hatun alla. Hän kohotti vielä hansikoitua kättänsä hyvästiksi, ja hevonen läksi kiitämään kirkolle päin.
Päivän polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pysähtyi ja jäi hevosella ajajaa katsomaan.
Kirkonkello kumahutti kymmenlyöntinsä. Kohta ajoi kadulla Öhmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, läimähytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle päin. Vaimo kadulla pysähtyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja jäi katsomaan heidän ikkunoihinsa.
Lapset läksivät kiitämään hevosina pitkin huoneita, mutta mummo jäi istumaan väsyneenä ompelupöytänsä ääreen. Hän istui siinä ja katseli, kuinka ilma värähteli lämmöstä, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdillä, kuinka ohut savukiemura kohosi heidän piipustansa ja haihtui pilvettömälle taivaalle.
Hän katseli sitä mitään ajattelematta. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa.
Mutta äkkiä hän heräsi. Hän kuuli ruokasalista askeleita ja liikettä.
Siellä oli Alvar.
Alvar oli siis vielä kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syödä, ennenkuin lähtee taas matkoillensa. Lienevätkö laittaneet hänelle aamupalaa edes?
Siellähän se liikkui Alvar hätääntyneenä kuin takaa ajettu otus. Jospa hän koettaisi puhutella ja viihdyttää häntä. Ja pitihän hänen saada nähdä poikaansa, ennenkuin hän taas läksi.
Ruokasalissa istui Alvar syömässä. Hän nieli suuria paloja, ja kädet vapisivat. Hän kiirehti, sillä hän pelkäsi, että isä ehtisi tulla.
Kun äiti tuli ruokasaliin, painoi Alvar päätänsä alemma ja katsoi lautaselleen. Hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet eilisestä juonnista, ja hän häpesi äitiä. Äiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi hänen taaksensa ja sanoi herttaisesti:
"Kaunis sää tänään."
"Kaunis."
"Kesä siitä nyt tulee."
"Kesä näkyy tulevan."
"Pitäisi lähteä kesäasunnolle vaikkapa pistäytymään."
"Vai jo äiti sinne?"
"Jo. Et sinä haluaisi?"
"En jouda."
"Pitäisi sinun saada levätä hiukan ja virkistyä."
"Kesällä sitten, kun on lomaa."
"Jospa haluaisit jo?"
"En, äiti on huoletta."
Alvar oli vaivautunut ja arka. Että hänen näin piti valehdella. Miksi äiti tunkeutui aina kyselemään ja puhelemaan. Antaisi hänen jo olla. Siellä se nytkin istui hänen selkänsä takana, ikäänkuin hän ei sieltäkin tuntisi hänen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eikä tietäisi, mitä hän siellä mietti, eikä tuntisi, kuinka hän oli neuvoton, kun ei löytänyt sanoja, millä puhetta taas alkaa. Siinä se äiti istui ja vaivasi häntä äänettömyydellään. Eikö hän alkanut ymmärtää, että hän oli jo mennyttä, että häntä vaivasi kaikki, että hän tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tietänsä, veipä tuo minne tahansa! Olisivat antaneet hänen olla ja säästäneet hellyyttänsä. Ei hän enää toiseksi muuttunut.
Mutta äiti ei sitä uskonut. Eikä hän voinut jättää lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi äiti keventää hänen taakkaansa. Kun vain tietäisi miten? Sitä hän siinä tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi lähestyä Alvaria? Miten voittaa hänen luottamuksensa? Ei hän löytänyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, että äiti ymmärsi häntä ja kaikesta huolimatta rakasti häntä. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itseänsä loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selittää, että tekipä Alvar mitä tahansa, äiti ei häntä tuomitseisi, ei häntä jättäisi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; minkä Alvar elämällään rikkoi, sen hänkin rikkoi.
Tuska kohosi yhä äidin sydämeen, kun hän katseli poikaansa. Elämä oli vaikeata. Se oli haavoittanut hänen lastansa ja tahtoi tuhota hänet kokonaan, eikä hän voinut auttaa.
Siinä istui hän ja kuiskasi hänelle äänetönnä sanoja, joilla lohdutteli häntä. Hänestä oli Alvar sama pieni lapsi, jota hän ennen rinnoillansa syötti. Silloin uinuivat siinä hänen sydäntänsä vasten kaikki hänen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siitä lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota hän oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teitä, teitä, joilta äiti ei häntä koskaan takaisin löytänyt.
Niin meni hänen ainoansa, niille teillensä ehkä iäksi katosi, eikä hän voinut auttaa häntä.
Sanoiko kukaan, että oikeus elämässä tapahtui?