V
Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli hänen työnsä annettu toisille. Kuitenkin kävi hän siellä päivisin, luki konttorihuoneessa sanomalehtiä, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. Hän nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa. Sitä hän karttoi. Lennart oli määrännyt, ettei kukaan saanut loukata häntä. Salaa hän toivoi, että Alvar saisi työtä muualta. Heillä oli hän mahdoton. Hän teki omaksi edukseen tahallisia virheitä ja sotki asioita, niin että hänestä oli suoranaista haittaa ja hänen tekemiään nappauksia oli vaikea peittää muilta. Pääsi vähemmällä, kun maksoi hänelle ja antoi hänen olla.
Alvar olisi pystynyt työhön, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä. Ei hän viitsinyt tehdä edes siksi nimeksikään, että olisi pettänyt kotijoukkoja, kuten ennen. Äidille hän enää puhuikin työstä. Ja jos äiti ymmärsi, että hän valehteli, ei hän siitä välittänyt. Ei hän välittänyt mistään. Ei siitäkään, kauanko tätä hänen elämäänsä tällaisenaan kesti vai joko se pysähtyi siihen. Hän oli välinpitämätön ja kyllästynyt. Hän ymmärsi, että hän oli julkea ja että hänen olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut häntä. Mikään ei herättänyt enää voimakkaita tunteita. Tavallaan hän ymmärsi ihmisten ajatukset, mutta aina jäi hän ihmettelemään sitä, kuinka ihmiset jaksoivat verevästi suhtautua elämään ja sen sellaisenaan todeksi ottaa. Hän ei sitä enää voinut. Hän katseli itseänsäkin kuin toisen, vieraan varjoa, ja toisia katseli hän kuin outoja, kaukaisia olentoja, joiden harrastukset tuntuivat väkinäisiltä ja luonnottomilta ja joiden elämästä ei tahtonut keksiä mitään mielenkiintoista. Mitä heidän työnsä heistä kertoi? Vain heidän ahtaudestansa ja äärettömästä turhuudestansa.
Vaan jopa, eikö tuntunut, että hän olisi tahtonut sanoa jotakin syyttävää? Ketä kohtaan? Eikö elämä ilmestynyt vain muodoissa, jotka sille olivat mahdollisia, ja eivätkö ihmiset olleet kuin lapsia, syyntakeettomia ja viattomia kaikki.
Ei hän viitsinyt ajatella sitä. Oli miten oli. Epämiellyttävä, inhonsekainen tylsä tunto täytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset. Hän vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, että jokin tapaus, vaikka jokin onnettomuus, järkyttäisi häntä ja tuottaisi vaihetta hänen iljettävän tasaiseen, tylsään tilaansa. Hänen puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sillä loppuhan siitä tuli ennemmin tahi myöhemmin. Oli kysymys vain hetkestä ja siitä, miten se sattui. Tuliko se ulkoapäin, vai tuliko se itsestään, tahi jospa hän joutuisi jostakin kiinni — niin, pääasia, kauanko tätä kesti, kauanko laahustaa päivästä päivään, kauanko elää niitä sietämättömän tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mistä elämänkevennystä löytäisi, mistä edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedettävämmäksi. Sillä kukapa tiesi, jos vaikka tämä oli viimeinen päivä.
Sitä viimeistä päivää oli hän jo kauan elänyt ja nähnyt ihmeeksensä, että aika vain eteenpäin riensi ja yhä niitä päiviä riitti. Yhä hän eli toisten keskuudessa, nukkui, söi, joi. Yhä kulki hän samoja katuja, näki samoja ihmisiä, samoja taloja, yhä siis eli, eikä kukaan häntä syrjään sysännyt. Ei kielletty häneltä elämää. Tuo säännöllinen pikkuelämä, joka samanlaisissa muodoissa jatkui, samanlaisia perinnäismuotoja suosi, joka julmistui rikkeistä, olikin nyt pitkämielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siitä välittänyt, kun ei sitä ärsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli velkaa ja jonka vallassa oli ja joka käytti valtaansa, laski jokaisen veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli täysi.
Silloin se vapautti hänet painajaisesta ja hän pudisti tylsän olon päältänsä ja kävi rauhaan.
Ja sitä rauhaa ei mikään häirinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita hän oli tehnyt, ei ne rikokset, joiksi hänen pieniä tekojaan sanoivat. Sen rauhan hän peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen täällä oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. — Kunpa äitikin sen käsittäisi.