VI
Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja vähitellen. Hänessä tapahtui jonkinlainen ruumiillinen väsymys, jota ei juuri huomattu. Pienenä oli hän ollut herttainen kuten hyvänsävyiset lapset ja kasvavana oli hän hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eikä koskaan kiivastellut. Mutta hän ei myöskään vastustellut eikä vastustanut mitään. Ja siinä hänen hyvyydessään oli hänen heikkoutensa.
Kun hän erosi koulusta antautuakseen käytännölliselle alalle, ei hänen onnistunut löytää sopivaa tointa. Hän yritti yhtä ja toista, mutta ei pysyvästi mitään. Ja väliajoilla työttömänä oppi hän kuljeksimaan ja ryypiskelemään. Hänellä ei alussa ollut mitään himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja keventää mieltänsä. Jokapäiväisyyden paino hävisi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi elämä, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. Elämä oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mitä siitä, jos välistä liikaa sattui. Ehtipä vielä tasaantuakin.
Niin ajatteli äitikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niitä isältä.
Vaan siinä hän pettyi. Alvar tottui siihen elämään ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei hän enää voinut tulla toimeen ilman. Hän huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itseään sillä, että ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se jäi. Hän tylsyi vähitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. Hänen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. Häneen ei vaikuttanut mikään ulkoapäin tuleva voima, ja sisäisiä sysäyksiä ei ollut. Niin vierivät miehistymisvuodet, ja häntä pidettiin jo menneenä.
Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli äidin hommasta saanut paikan Öhmanin konttorissa. Ja vanhan Öhmanin ystävyys herätti Alvarissa halun saada elää työllään niinkuin muutkin. Hän kiintyi työhönsä ja hänen elämänintonsa heräsi. Hänen ulkonainenkin olentonsa muuttui. Käynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. Hänen komea ulkomuotonsa viehätti naisia. Häntä pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehenä.
Sattui niihin aikoihin, että Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta käymään sukulaistensa luokse kaupunkiin, hän huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.
He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.
Äiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta hän tunsi suurta kiitollisuutta
Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei hänen tarvinnut
Alvarista enää huolehtia. Alvarin elämä oli taattu.
Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. Hän toivoi Alvarin käsittävän asemansa. Tosin hänestä oli Alvarin naiminen hullua vielä, mutta minkä taisi. Hän koetti puhua Alvarille tuloista ja elämän käytännöllisistä puolista, vaan tällä kertaa uskalsi Alvar nauraa isälle. Heillä Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.
No menkööt, ajatteli isä, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nythän Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiespä heistä tuli vielä tervettä sukua. Ja sehän oli pääasia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista näki. Mutta kenties se ei ollut vielä täydellistä rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnöllistä: Fredriikan pehmeydessä ja liiallisessa herkkyydessä nähtiin jo ne oireet. Hänen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti äitiään. Samat kädet, sama käynti, samat silmät. Isän terveitä hermoja ja rautaista terveyttäkään eivät lapset olleet perineet. Niinpä ei hän itsekään ollut voinut varoa heikon hedelmän syntymistä. Hänen tietoinen tahtonsa ei ollut mitään vaikuttanut siinä suhteessa. Turhaa oli siis laskea niitä mahdollisuuksia, joihin perinnöllisyys uudet polvet vei. Vielä näytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin elämä kulkisi latujansa merkillisissä nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan määräisivät tuntemattomat tekijät sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmissä.
Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin tämä elämä ja tämä päivä olisi kaikista tärkein, tämä ihminen se päämäärä, jota varten koko mennyt oli. Menkööt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt hän itsekin. Menkööt, ei hän niille mitään tainnut.
Vietettiin iloiset häät. Ja näytti, että iloa riitti hääpäivän ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja viehättävä pikku hupakko, jonka päähänpistot ilahduttivat heitä kaikkia. Alvarista hän oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla häntä hämmästyneenä ja yllätettynä siitä, että hän omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja missään. Tähän saakka oli hän nähnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin äidin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehiänsä ja huokailemaan heidän tähtensä, nyt näki hän sen oikean, jonka edestä kannatti elääkin.
Hänen ihmisarvonsa nousi hänen omissa silmissään ja muidenkin silmissä.
Olihan hän nyt mies, joka työskenteli perheensä hyväksi.
Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin elämään. Näin oman tarpeen, edun ja tottumuksen tähden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat työskentelemään ja pyrkimään, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eikä ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilöllisyytensä painosta, niin että puhdassydämisenä ja rohkeana antautui uuteen elämänleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi elämää. Se oli täynnä vaikeuksia, mutta hän koetti ponnistaa. Vaikeinta oli löytää sopivaa työtä. Hän sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eivät riittäneet heille molemmille. Hänen täytyi siis yrittää muuta ja järjestää elämä järkevälle pohjalle, etteivät he näin jääneet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.
Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei hän mitään keksinyt. Nyt huomasi hän, että isä oli ollut oikeassa. Heidän naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielistä. Iida oli tottunut elämään väljästi, ja se pieni perintö, jonka Iida sai, käytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heidän hyvinvointinsa.
Ensi onnen mentyä alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. Hän alkoi arvostella häntä. Alvar oli epäkäytännöllinen ja mahdoton. Luuliko hän, niinkuin mikä tyhmä nainen, että paljaalla rakkaudella voitiin elää? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymmärtämättömiä naimisiin mennessään. Mutta miten korjata sitä enää?
Sitä mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sitä mukaa kylmeni hänen tunteensa häntä kohtaan. Heidän elämänsä alkoi tuntua hänestä ahtaalta ja ikävältä. Eikähän heillä ollut omaa kotia edes. He asuivat isän ja äidin turvissa ja heidän leivissänsä. Eikä Iida tottunut siihen ahtauteen eikä heidän kotinsa painostavaan tuntoon. Eikä hän virkistynyt enää Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sitä samaa aina. Ei sitä jaksanut aina nähdä.
Mutta sille ei enää mitään tainnut, mitäpä sitä katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keveä luonne ja joustava ajatus taltuttivat hänet tyytymään oloihin, jotka olivat hänestä aivan vieraat.
Hän otti päivän sellaisenaan kuin se tuli, nautti siitä, mistä nauttia voi, eikä ollut huomaavinaan sitä, mikä ikävää tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. Häntä eivät muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eikä häntä voitu myöskään syyttää. Eivät Martinit sitä tehneet, siksi kuitenkin ymmärsivät, ei sitä tehnyt Annakaan, joka oli heistä ahtain. Annaa ei Iida sietänyt. Hän melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keveämpää jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja säikähtivät vähäistäkin naurua. He olivat vanhoja jo syntyessään. Ja nähdä sitten ikänsä tätä harmaata ja ikävää ympäristöä, jota katsellessa kalvoi ja jäyti mieltä, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieniä puurakennuksia, jotka ikäänkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ympärille, ja ihmisiä, jotka puutuneina, elämästä mitään tietämättä kulkivat läpi ikänsä samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heidän vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.
Iida päätti, ettei hän antanut heidän säikähdyttää itseänsä. Tarvitsiko hänen hävetä sitä, että hän oli nuori ja tahtoi elää ja iloita. Jos ei sitä ymmärretty, eihän se ollut hänen syynsä.
Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymmärtänyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. Hän ei ollenkaan käsittänyt sitä ihastusta, jolla heitä odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui isä suvun jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekevää, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko elämä tahi säilyikö vaikka ikuisesti. Kun itse oli elänyt, ei siitä enää mitään tiennyt. Ja itse oli pääasia itsellensä, pitemmälle ei ajatus ulottunut. Eikö liene ollut teeskentelyä tahi itsepetosta heidän elämänrakkautensa? Eivät he itsessäänkään elämää rakastaneet, he kielsivät sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lisää samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niitä, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeitä uudelta sukupolvelta? Eihän ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mikä hänet sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikö se ollut vain näiden elämänsä tukahtuneiden epätoivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkivät elämältä omilleen sitä osaa, jota itse eivät olleet raskineet käyttää?
Iidaa eivät tyydyttäneet nämä haaveet, ei lapsen vuoteen ääressä tunnelmoiminen eikä turhien toiveiden tuudittelu. Mitään uskonnollista hartautta ei hän tuntenut lapsen edessä, hän näki heissä vain tulevia ihmisiä, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eikä parempia. Ja hänestä tuntui, että liika rakkaus heitä kohtaan oli tarpeeton. Se esti heitä karaistumasta ja vähään tyytymästä. Ellei hänkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei hän niinkään hyvin olisi voinut sopiutua eikä outoja oloja sietää. Elämä oli ollut häntä kohtaan kova. Hän oli kova myöskin, hän ei hämmentynyt vähästä. Jos hän ei saanut sitä, mitä toivoi, otti hän osansa siinä, mitä hän ei ollut osannut toivoa, siinä, mitä elämä kunakin päivänä tarjosi.
Kun hän ei voinut rakastaa enää Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi hän itsellensä huvitusta kodin ulkopuolelta. Hän seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. Hänestä oli oikeus ja kohtuus saada hiukan levähtää ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli hänen otettava korvaus itse. Hän salli itsellensä nautintoja ja iloa. Ei hän syvemmin hakenut niitä, mutta koska niistä kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niitä nyt olla; eivätkä häntä täysin tyydyttäneet ne ihmiset, joita hän oli tavannut, mutta parempiakaan ei mistään tullut. Ja oikeastaan hän piti ihmisistä sinänsä ja löysi tien heidän sydämiinsä, silloin kun hän tahtoi.
Niin oli hän tullut eläneeksi pari pientä rakkautta Alvarin jälkeen. Ne olivat arvottomia eivätkä hänelle merkinneet mitään. Hän olisi ollut valmis luopumaan niistä heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyivät mitättömistä syistä ja sammuivat yhtä mitättömistä syistä. Hänen sielunsa oli niistä vapaa. Siksi eivät ne hänen rauhaansa rikkoneet. Hän ei tehnyt mitään kysymystä niistä. Selvästi ja kevyesti suoriutui hän niistä ja ihmeellisen helposti aukoi hänen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.
Niin että mitään vaikeutta ei tuottanut enää se, kun Erik Öhman rakastuneena tahtoi hänet ja sai hänet. Hän piti Erikistä, he ymmärsivät toisiansa. Iida tiesi kyllä, että leikki kerran loppui, ehkä piankin. Oli siis kysymys vain siitä, kuinka hänen tuli tahdikkaasti menetellä, että asia pysyi salassa. Hänellä ei ollut syytä loukata Martineja.