VII
Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli hän ensin tehnyt sen siksi, että Alvar oli myös poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se häntä, ja niin alkoi hän jälleen entisen elämänsä. Hän oli poissa tiheämmin ja tiheämmin, ja kun Iida sitten koetti pidättää häntä, ei hän enää voinut. Niin meni elämä menojaan ja he joutuivat yhä etemmäs toisistansa.
Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi häpeää peittääksensä oli hän päivät pitkät poissa kotoa, mutta sitten se tuli hänen tavaksensa. Hän joi enemmän kuin ennen. Kun hän selvinä hetkinään vielä huomasi, kuinka pitkälle hän oli mennyt, päätti hän lakata. Mutta hyvät päätökset ja lupaukset jäivät vain päätöksiksi ja lupauksiksi. Ja oikeastaan, mitäpä niistä. Ei ollut olemassa mitään, joka olisi häntä velvoittanut pyrkimään. Ettäkö muka pyrkiä perheenä, ettäkö muka ihmisillä oli jotakin yhteistä? Hän nauroi niille ajatuksille, jotka olivat kangastaneet hänen mielessään. Ei ollut olemassa mitään velvollisuuksia, ei mitään tarkoitusta elämällä enempää kuin se, mitä ihminen oli asettanut itselleen pettääkseen itseään, ei ollut olemassa mitään rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien tekojen välillä, ei ollut väliä sillä, mitä tietä kulki. Ei ollut vapautta valita edes teitänsä, meni niin, kuin oli luotu menemään. Näkihän hän itsestään. Jo syntymästä oli hänellä ne merkit, että hän tätä tietä kulki. Eivät auttaneet mitään tahto eikä ponnistukset. Sisimmässään oli hän siitä ollut selvillä aina. Jokaisen hyvän päivän oli hän mielessään elänyt kuin varkain, kuin lainaksi, hän oli silloin aina itsellensä vieras, ja häntä vaivasi se epävapaus ja pakko, jota hän tunsi. Ei, hänen elämänsä oli luotu jo kulumaan toisin, menemään alas niitä teitä, joita hän kulki. Kuin unessa oli hän nähnyt jo koko elämänsä. Se oli tuttua. Outoa ei siinä ollut muu kuin se, minkä hän pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.
Eikö hän nyt jo ollut selvillä siitä? Eikö ollut aika viskata ainaiseksi ies päältänsä, olla valhettelematta ja olla pyrkimättä, kestäköön elämä sitten minkä kestää?
Mutta hän tunsi, ettei hän voinut vielä. Hän oli kiinni Iidassa ja hän kaipasi häntä, hän ei sydämessään voinut vielä luopua hänestä. Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja näytti alussa, kuin he olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eivät olisi tarvinneet. Se oli erehdystä kaikki.
Mutta häneen koski kipeästi, kun hän ei saanut pitää Iidaa. Ei hän nurissut siitä, että siinä tapahtui vääryys. Ei, kaikki tapahtui, niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesipä hän, mitä olisi pitänyt tehdä, että hän olisi saanut Iidan takaisin, hän tiesi sen selvään, vaan eipäs voinut mitään tehdä. Kuin kirous oli siinä, ettei hän tahtonutkaan, eikä voinut mitään tahtoa. Hänen tahtonsa oli kuollut. Siinähän oli koko sairauden syy, että hänen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei ollut hänen vallassansa. Hän näki, mitä olisi tehtävä, miten olisi tahdottava, mutta hän ei saanut tahtoansa enää hereille. Se oli vähitellen kuollut, se oli alunpitäen ollut heikompi kuin muilla, ja jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut hänelle suuria vaivoja. Kun olisi jo pienestä ymmärtänyt hoitaa sitä, kuin pahaa sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko tämä hänen kohtalonsa, jolle ei mitään olisi voinut. Ainakaan ei hän enää voinut. Hän kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin vallassa. Kun hän koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi hän olevansa vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mikään enää voinut pelastaa, joka teki epätoivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi rangaistus. Epätoivoissaan? Ei. Kylmin sydämin teki hän nykyään kaikki, mitä hän teki. Hän oli tullut väärentäneeksi nimiä rahaa saadakseen, hän oli ottanut vieraita varoja, hän oli kirjanpidossaan tehnyt suoria väärennyksiä. Ja vielä ei hän ollut joutunut kiinni! Hän oli viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin hänen sopi, milloin ei. Olipas sielunvoimia ja tarkkanäköisyyttä hänellä, olipas tahtoa silloin. Ja kuinka etevästi hän oli järjestänyt asiat peittääkseen tekojansa? Häntä oli kyllä epäilty ja pari kertaa saatu jo ilmi hänen tekonsa, mutta kotijoukot eivät tietäneet vielä mistään.
Nämä pienet selkkaukset herättivät hänen toimintahalunsa ja tahtonsa, ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa työskentelivät hänen sielunsa voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, jättäen hänet tavalliseen tylsään ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekijää oli hänessä, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.
Hän seurasi niiden ihmeellistä vaihtelua itsessänsä hiukan katkerana ja alakuloisin mielin. Oliko hänellä siis oikeutta pitää ihmistä, naista itseänsä varten? Vaikka hän olisi rakastanutkin Iidaa, ei hänellä enää olisi ollut oikeutta ajatella häntä. Mutta hän ei rakastanut häntä. Hän piti hänestä, hän kaipasi häntä. Iidan huoleton ja iloinen olento häikäisi häntä vieläkin. Iidassa oli nuoruutta ja elämää, sitä väljyyttä, joka antoi vapauden toiselle ja säilytti oman vapautensa. Hän otti tinkimättä ja antoi surkuilematta. Hän ei ahdistanut toista, hän antoi toisen olla ja mennä. Hänen kevytmielisyydessään oli enemmän viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja näivertelevissä ajatuksissa. Hänen luonaan oli hyvä lämmitelläidä. Siellä oli Iida nyt Erik Öhmanin luona. Hän huvittelihen. Se oli hänen asiansa. Hänellä ei ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi se häntä.