VIII
Kun Alvar läksi syötyään kotoa, ei hän tiennyt, minne olisi painunut.
Tänään oli hänen saatava rahoja vaikka mistä. Kun olisi voinut tavata
Iidaa ja saada neuvotella. Mutta hän ei uskaltanut jäädä kotiin
odottamaan, kun pelkäsi tapaavansa isän.
Hän kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon, maantien viereen hän istuutui. Siitä näki hän ohikulkijat, eivätkä ne häntä huomanneet. Siitä näki hän, milloin Iida ajoi kotiin, kun sanoivat hänen ajelemaan lähteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.
Hän ei ollut saanut maistaa mitään virkistävää ja hän istui väsyneenä siinä. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. Hän tunsi jotakin epämääräistä katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.
Päiväkin oli niin kirkas. Vihreät, kirkkaat värit leikkasivat ihan hänen silmiään Nekin, vihamielisinä ikäänkuin työnsivät häntä luotansa.
Niin työnsivät nykyään kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin mennä.
No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastapäätä sattui. Sielläpä oli toki paikka. Ei hän kaivannut sinne, mitäpä tyhjästä. Johtui vain mieleen, että oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtipä tuota olla sielläkin. Kauemmin siellä joutui olemaan kuin täällä. Ehkäpä kyllästymään asti, jos häntä kyllästymään asti oli täälläkin.
Niinpä tuo aika seisoi hänen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pysähtyköön. Hän istuu tässä maankamaralla tyhjänä ja paljaana, yhtä uupuneena, ja riisuu pois päältänsä kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon. Hän ikäänkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsensä hetkeksi. Miten turhaa ajallisen ajan tuska ja elämän kahlehdittu olo! Mikä vapautus ajattomuudessa ja olemattomuudessa.