IX
Kun Alvar oli hetken olematonna, heräsi hän ja huomasi nukahtaneensa nurmikolle. Virkistyneenä nousi hän ylös ja kulki kotiinsa. Hän hiipi sisään, tapasi Annan ja kysyi häneltä hätäisesti:
"Onko Iida tullut jo kotiin?"
"En tiedä. Alvar, minulla on sinulle asiaa."
"Asiaa? Mitä sinä minusta."
Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:
"Sinun täytyy jo jättää nuo tapasi."
"Älä viitsi, aina sinä sitä samaa."
"En, nyt sanon kuin viimeistä kertaa. Etkö sinä todellakaan käsitä?"
"Tietysti käsitän, miksi en käsittäisi."
"Älä silloin mene pois, kuuntele."
"Onko sinulla muutakin?"
"On. Saman sanon vieläkin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mitä."
"Ha-ha-haa."
"Sinä naurat toisen tuskalle. Näetkö, että olet mielipuoli, rikollinen?"
"Jätä", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, kärsin itsekin."
"Rakas veli, etkö sinä sitten voi?"
"En."
"Usko vain."
"Anna olla. Tapahtukoon mitä tahansa, älä välitä minusta, olen — no, sinähän sen jo sanoit."
Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna näki hänessä veljensä, jota hän ei voinut olla rakastamatta. Hän ymmärsi häntä ja rakasti häntä rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi hänestä ollut onni, jos äkkinäinen tauti, jos salama olisi hänet tappanut ja tuhonnut tuohon hänen eteensä. Kun vain kunnialla olisi elämästä suoriutunut ja säästynyt suuremmilta häväistyksiltä.
Rattaat ajoivat pihalle.
"Iida tuli nyt. Käskenkö hänet tänne", kysyi Anna.
"Käske."
Päästäkseen Alvaria näkemästä ja häntä turhaan kiusaamasta keksi Anna kysyä sitä. Hän odotti Iidaa ja pyysi häntä Alvarin luo.
Iida meni.
"Onko hätä suurikin", kysyi Iida.
"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteivät muut kuule."
"Sulje siis ovet. Onpa tämä juhlallista."
"Kun me nykyään puhelemme keskenämme, tapahtuu se vain siksi, että on juhlallista sanottavaa, etkös ole sitä huomannut?"
"Niin, kun et ole kotona enää koskaan. Pyytäisin sinua muuten —"
"Älä vaivaannu suotta. Annakin tässä jo pyysi."
"Tietysti. Olen pahoillani —"
"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"
"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."
"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyväksi tuttavaksesi rahamiehen pojan."
"Mustasukkaisuuttako?"
"Ei, en tunne sitä, eikä minulla ole oikeutta siihen."
"Sitä minäkin."
"Olet vapaa tekemään mitä tahdot."
"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin näkisin, ettei minulla olisi oikeutta."
"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus tehdä mitä tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pidän sinusta toki siksi ja ymmärrän sinua."
"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sinä taas rahaa?"
"Ja luotan siihen, että sinä autat minua, pyydät Erikiä auttamaan minua."
"Oletko hullu?"
"Muuta keinoa ei enää ole. Eihän se ole sinusta hauskaa, mutta tällä kertaa se on tärkeätä."
"Minkälaisia asioita sinulla sitten on?"
"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."
"Mutta minä en voi pyytää, sanon viimeisen sanan, minä en voi."
"Katsos, eihän sillä väliä olisi muuten, mutta siinä on isän nimi."
"Hyvä Alvar. Oletko sinä sen —?"
"Itse kirjoittanut, väärentänyt! Olen. Minulla oli eräs kunniavelka."
"Kunnia?"
"Sano sitten häpeä."
"Mutta, Alvar, tämähän on kauheaa. Mitä tästä enää tuleekaan!"
"Ei mitään. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita isälle. Ei se ole vaarallista, ei siinä kukaan kärsi."
"Mutta sehän on rikos."
"Sinä puhut leikkisästi. No, ehkä se on, ehkä ei. Saat pettää minua, saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mitään ja nyt sinä turhanpäiväisesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse sen suurempaa huomiota."
"Sanoisin sinulle erään asian, mutta sinä käsität minua väärin."
"Sano. Tahi jätä. Tiedän sen asiasi. Kaikki te sitä samaa. Arvelit, ettenkö ole ajatellut itsemurhaa tai niin poispäin. Sinä punastut. No, sehän on teidän kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ikävä sanoa, en ole sitä ajatellut."
"Olet kamala."
"En sanaakaan sano, jos lupaat. Tällä kertaa vain."
"Mutta Erik ei saa rahoja isältään."
"Hän saa jotenkuten, jos sinä tahdot."
"Olkoon siis. Mutta vain tämän kerran. Ja sitten lupaathan lähteä kesäksi maalle?"
"En lupaa, en tule siellä toimeen."
"Tänä kesänä on tässä talossa häätkin, jos oikein ennustan."
"Kenen muka?"
"Annan ja Lennartin."
"En usko vielä. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"
"Ja sitä sinä kysyt? Näethän, kuinka yksi voi määrätä useiden elämänkulun."
"Eipähän se olisi onnettomuudeksi."
"Ei. Rahoja tarvitaan tässä talossa. Mies on vain yksinkertainen."
"Ei muuta kuin kokematon vielä."
"En voi antaa hänelle anteeksi hänen loukkaavia sanojaan. Hän oli sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta. Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."
"Jätä se. Tiedän, miten se päättyisi. Varoitan, älä ole huvitettu hänestä."
"No, minä lähden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"
"En voi mitään luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."
"Tästä?"
"Kaikesta."
Iida naurahti ja pyörähti ulos ja Alvar jäi paikoilleen seisomaan. Hän kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli isän raskaiden askelten kohoavan portaita.
Eikö pitänyt isän tulla jo kotiin? Päästä vain jotenkuten tapaamasta häntä.