X
Kumarassa ja väsyneenä palasi Martin kotiin. Hän näytti vanhalta ja harmaapäiseltä ukolta, jolla ei ole täällä enää pitkiä oltavia. Mutta hänen terveytensä oli silti luja ja mielensä masentumaton ja kova. Hänen pienissä silmissänsä oli vielä eloa ja tulta, kun hän kiivastui.
"Oletko kuullut ikävää jotakin?" kysyi Fredriikka mieheltänsä ja seurasi Martinia hänen huoneeseensa.
"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"
"Miten sinä noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt työhönsä jo mennä."
"Mihin työhönsä?"
"Sinähän nyt. Ahlmaniin tietysti."
"Toista kuukauteen ei hau ole siellä enää ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meitä pettääkseen käynyt. Ymmärrätkö sinä?"
"Ymmärrän, ymmärrän, älä huuda."
"Hän on valehdellut taas."
"Säästä sanojasi. Hän tietysti ei ole uskaltanut siitä puhua, ettei pahoittaisi meitä."
"Sitä hän taitaa ajatella. Hän ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla häpeänä ja pahennuksena."
"Martin, älä kiivastu taas. Hän on erehtynyt."
"Hän ei ole koskaan muuta tehnytkään. Ja sinä uskot aina hänen juttujansa. Aina sinä annat pettää itseäsi. Jos sinä kerrankin koettaisit nähdä, miten asiat oikein ovat, etkä sotkisi niitä hyvyydelläsi."
"Koetanhan minä. Enhän minä liikaa luulottele, kärsinhän minä."
"Kärsit, kärsit. Se ei tuota mitään tulosta, täytyy toimia."
Isä käveli vielä kiivaana edestakaisin, mutta hänen äänensä oli jo lauhkeampi.
"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehdään niinkuin sinä tahdot.
Määrää sinä vain, ja niin tehdään."
"Tässä me seisomme vanhoina ja harmaapäisinä, emmekä vielä tiedä, mitä olisi tehtävä. Oli vain yksi poika ja siitäkään ei saatu miestä."
Äiti vaikeni peloissaan.
"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja hän sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siellä. Ja sitten mainitsi hän jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."
"Siinä täytyy olla erehdys."
"Vaan kun ei ole."
"Hyvä Jumala."
"Ja minä olen päättänyt, että minä en sitä maksa."
"Sinun täytyy."
"En. Asia menköön menojaan. Kerranhan siitä kuitenkin tällainen loppu tulee."
"Minä rukoilen ja sinun täytyy taipua. Enkö ole tehnyt tässä kaikki, mitä ihminen tehdä voi, enkö ole jo kärsinyt kylliksi? Näethän sinä, kuinka olen nöyryytetty, kuin maahan lyöty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siitä saakka kun sinut otin, on elämä ollut minulle pelkkää kieltäymistä. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mitään pyytänyt? Nyt pyydän minä, ja jos sinulla on sydäntä vähääkään, niin sinä järjestät tämän asian minun tähteni."
Isä vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myöntyen:
"Se on vaikeata."
"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"
"Ei ole rahoista kysymys nyt, niistähän on kysymys aina, niitähän saa järjestellä aina, vaan on petoksesta, väärennyksestä kysymys. Sellaiset asiat järjestää laki. Niiden peittelemistä ei oikeudentunto salli."
"Minun sallii", sanoi äiti hiljaa ja jatkoi peljäten että isä peruutuisi: "Hän on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella häntä, muuta minä en tunne. Minä rakastan häntä kipein sydämin ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyvää hänen kauttansa ymmärtämään ja rakastamaan."
"Mutta meillä on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itseämme ja omaa rakkauttamme kohtaan."
"Ketä kohtaan?"
"Yhteiskuntaa kohtaan ja niitä terveitä ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."
"Mitä olisi pitänyt tehdä?"
"Olisi pitänyt antaa Alvarin mennä pois kotoa ajoissa, kävi miten kävi."
"Maailmalle kuljeksimaan."
"Hän olisi saanut siellä koetella voimiaan, joko kestää tahi kaatua."
"Hän olisi kaatunut."
"Mitä siitä. Hän kaatuu nytkin…"
"Jäähän häneltä lapset."
"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, että olisi ollut parempi, jos heitä ei olisi ollut?"
"Oletkos sinä varma siitä, että kerran toivoisit heidät olemattomiksi?"
"En suinkaan. Mutta mitään emme tiedä."
"Älkäämme siis langettako tuomioitamme. Ethän sinäkään ole voinut vastata jälkeläisistäsi etkä mitään taata, niin eivät muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"
"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."
"Syyllinenkö olen siis minä?"
"Et, ehkäpä me kaikki."
"Siinä sanot oikein."
Isä huokasi kuin taakan alla ja äiti kohosi ylös. Hän jäi ajatuksissaan seisomaan vielä paikoillensa. Tietysti oli isä oikeassa. Mutta yhtä oikeassa tunsi hänkin olevansa.
Miksi hänen siis tarvitsi pelätä tuota miestä, joka oli hallinnut häntä yli kolmekymmentä vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka käsiin sattumus oli hänet viskannut ja tehnyt hänet hänen lastensa äidiksi. Miehenkö olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt hänen. Koko ajan oli hän käynyt salaista sotaa heistä. Ja nyt sai hän pitää heidät. Annankin kohta, kun hän oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikö ollut kuin pahaa unta koko tämä elämä? Tässä he olivat harmaapäisinä vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. Näin olivat he taivaltaneet elämänsä melkein loppuun, pääsemättä lähemmäksi toisiansa. Ja kun se heidän osaltansa loppui, mitä jäi jäljelle?
Oli tuskaista ajatella sitä. Heidän elämänsä tuntui nyt heidän lastensa elämän rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitkä onnettomuudet heitä vaanivat vielä. Onni ei ollut seurannut heitä missään.
Siitä se alkoi, kun hän Martiniin tutustui ja kevyesti elämällään leikkimään rupesi. Siitä se alkoi.
Erik Öhman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin hänen olevan kihloissa siellä. Ja hän sen uskoi.
Silloin katosivat hänen kauniit lapsuutensa päivät. Hän oli elänyt Erikiä varten ja odottanut vain häntä. Mutta itselleenkään ei hän tahtonut tunnustaa, että isku oli sattunut häneen. Ja kun Martin kosi häntä niihin aikoihin, lupautui hän. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myöhäistä, hän oli jo Martinin. Oliko Erikillä ollut ketään, sitä ei Fredriikka saanut tietää. Vasta muutamien vuosien kuluttua hän nai erään kaupungin tyttäristä.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei hän. Hän kunnioitti miestänsä ja koetti unohtaa oman itsensä hänen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli hän heidän elämäänsä ja iloitsi heidän ilojansa, ja hiljallensa, hänen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus hänen rinnastansa.
Niin, ei hän ollut enempää elänytkään, sarjan harmaita päiviä vain. Eikä hän ollut itse pyytänytkään olla mitään. Olihan hän vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyivät uusille ja tuleville. Uusille, joiden elämästä enemmän odotti ja joita enemmän kuin aikalaisiaan rakasti. Eivätkö siitä kertoneet ne epämääräiset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta sydämestä kumpusivat? Eivätkö ne sisältäneet aavistusta siitä täydellisyydestä, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?