XIII
Tänään päivällä piti Lennartin tulla. Anna odotti häntä, ei kiihkeästi, ei kaivaten, vaan varmana, päättävänä ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mikään sisäinen ratkaisu enää, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja estääkseen mielensä painumasta mihinkään mietiskelyyn kuljeksi hän huoneesta huoneeseen järjestellen niitä. Hän antoi kyökissä määräyksensä ja valvoi, että kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota hän oli ikänsä haaveksinut, päästä pois kotoa ja saada tehdä jotakin hyödyllistä. Nyt sai hän alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostaa sen mielensä mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
Hän otti näin rauhallisesti, taitavasti elämän, hän muodosti sen niin kauniiksi ja tyydyttäväksi kuin voi.
Näin kirkas oli päivä, jona hän kihlautui, ja näin rauhalliseksi selvennyt mieli.
Hän voi hyvällä omallatunnolla mennä Lennartia vastaan ja ojentaa hänelle kätensä. Hän voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai nähdä hänen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei hänen pitänyt löytää hänestä mitään, jota hän ei hyväksynyt ja ymmärtänyt.
Siis selvisi elämä vihdoinkin. Kuinka hän oli onnellinen ja tyytyväinen. Tähän asti oli hän ottanut liian pienesti elämän, häneltä oli puuttunut mielenmalttia ja ymmärrystä. Tuntui kuin hän nyt yhtäkkiä olisi nähnyt laajemmalta ja tähän saakka eletty näytti pienemmältä ja kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni hän ensin isän luo.
Miltähän nyt isästä tuntuu, arveli Anna, hänen mielensä ilostuu varmaan, kun asia näin nopeaan käy. Sattui tämä hyvään aikaan. Onni aivan, että kerrankin voi isälle iloa tuottaa. Nyt antoi isä siellä hänet pois. Olipa isälläkin vielä mitä antaa. Tästä lähtien katsoi hän, ettei isältä saanut mitään puuttua. Hän järjesti asiat. Niin, että hän siihen vihdoinkin pystyi, että oli rikas se, jolle hän meni.
Äiti odotti jo salissa. Hän oli valellut silmiänsä vedellä, mutta silmäluomet olivat vielä punaiset.
"Minun tähteniköhän ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekö Alvar mennyt jo ulos", kysyi äiti.
"Kotona on vielä."
"Oletko pyytänyt, että hän pysyisi nyt kotona?"
"Miksi, ei hän välitä sellaisesta."
"Anna, pyydä nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin tähden, olkaamme kerta perheenä koolla nyt, kun on tällainen perhejuhla."
Anna pyörähti pois ja kun hän tuli takaisin saliin, olivat isä ja Lennart tulleet jo sinne. Äiti toivotti Lennartin sydämellisesti tervetulleeksi ja isä hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.
Ja se hymy teki Annalle niin hyvää, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Pelkäämättä ojensi hän molemmat kätensä Lennartille ja Lennart otti hänet luoksensa kuin omansa.
Onnellisena irtautui Anna hänen sylistänsä ja äiti itki ja syleili häntä.
Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten tulevaisuudesta.
"Ja milloin tahdotaan häitä", kysyi isä.
"Rakas Anna — milloin", kysyi Lennart.
"Eihän häillä ole kiirettä, annetaan nuorten miettiä vielä", arveli äiti.
"Miksi mietittäisiin", sanoi Anna. "Vai vieläkö epäilet, tahdotko miettiä?"
"En, en."
"Siis pian, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi äiti.
He siirtyivät toiseen huoneeseen, jossa kahvipöydän luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heitä ja Alvar puristi väkinäisesti heidän kättänsä.
"Tämähän oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi isä leikkisästi, "pitää sinun uhrata aikaasi
Annalle."
"Aikani on kokonaan hänen käytettävissään, isä."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikö niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
Äidin kasvoille oli levinnyt lempeä ja onnellinen hohde, kun hän kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pöydän ympärillä. Siinä istuivat vastakkain Alvar ja isä, ja he olivat, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Häntä rauhoitti se ja hän tunsi suurta kiitollisuutta isää kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. Hän katsoi isää silmiin ja sanoi silmäten jokaista:
"Olen tänään niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyhä tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "Näitä juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen elämässä."
Iida kääntyi Lennartiin päin ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tepä vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku missään ja nyt teistä tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Missä liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja missä viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi äiti.
"Minusta ennen tyttönä", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, missä olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. Hän ei tahtonut turhasta kinastella eikä sotkea sillä rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida häiritsi häntä. Ja niin avoimin silmin kun hän katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa hänen silmissänsä. Hän teeskenteli itsensä lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mistä hän saikaan tuon tyhmän ja kysyvän ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpistävä? Mitä hän sillä nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "hävittävät ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sillä nyt teitä."
"Emme sitä pelkää", sanoi Lennart.
"Ja ehkä ilo tahi huvi ei meistä olekaan pääasia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi äiti. "Ilo on tärkeä. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyvää nähdä iloisia ihmisiä. Iidakin yhä nuortuu ja kaunistuu."
"Nyt äiti liioittelee taas. Äiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"Äiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi isä. "Iida on nuortunut taas."
Isä ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna näki syrjästä, että Alvarin tarkoitus oli nähtävästi ärsyttää isää. Kylmästi ja ylimielisesti viskasi hän sanansa ja oli aina valmis väittelemään isän kanssa. Se oli Annasta niin outoa, että pelotti. Hän näki, kuinka isä koetti hillitä itseänsä ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille eräästä oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peittänyt jälkensä. Isä ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:
"Minä en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta sehän on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pettää niin, ettei oikeuskaan pysty."
"Muodollinen oikeus, pyydän huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"
"Ei ole mitään moraalista oikeutta. Tyhmä petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos herättää ehdottomasti ihastusta. Täytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijöitä."
Isä nousi ylös ja hänen silmänsä iskivät tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sysäsi ikäänkuin vahingossa kuppia, joka kaatui hänen päällensä. Hän kiljahti muka kauhusta ja syntyi hälinää, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, että poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi vähentynyt.
Mutta Annan mieli oli alakuloinen. Hän tunsi vain pelkoa ja häpeää. Olisi voinut äsken syntyä yhteentörmäys isän ja Alvarin välillä. Ja kuinka silloin olisi käynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.
Ja nyt, kun Lennart oli heillä ensi kertaa.
Kuinka häpeällistä joutua naimisiin juuri nyt, siirtyä sinne tällaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, että niitä tahtoi paeta eikä mitään muuta. Tuntui selvältä, että siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei hän voinut syyttää siitä. Tietysti hän voi syyttää aina häntä ja hänellä oli oikeus.
"Oletko väsynyt", kysyi Lennart Annalta, kun he jäivät kahdenkesken.
"En."
"Näytät niin surulliselta. Kadutko?"
"En. Ellet sinä kadu. Täällä kotona ovat olot nykyään niin ikävät. Tuntuu pahalta oikein lähteä nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en osaa sitä selittää."
"Ja minua pelottaa viedä sinua sinne, siellä voit sinä ikävöidä, voit tuntea itsesi yksinäiseksi ja kaivata tänne."
"Ei, ei."
"Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä voin hyvin vähän antaa sinulle. Ettet vain pettyisi?"
"Ei, ei. Älä sinäkään odota minulta liikoja. Koetan tehdä kyllä kaikki, mitä voin, tehdäkseni sinut onnelliseksi, mutta en tiedä."
"Sinä teet minut onnelliseksi jo sillä, että tulet minulle. Sanoisi, että se on liikaa, jos ei olisi niin itsekäs ja sitä juuri haluaisi. Anna, olen jo vuosia sitä ajatellut ja toivonut. Mutta sinä olet ollut minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."
"Minä rukoilen, että voisin tyydyttää sinua."
"Armas, oma, sinä teet sen. Sinä olet liian hyvä minulle. Millä palkitsen minä sinut, millä palkitsen äitisi ja isäsi, jotka suovat sinut minulle?"
"Lennart, ole heille hyvä, he ovat kärsineet paljon viime aikoina. Älä työlästy heihin koskaan."
"Oma armas. Odotan, että saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi kunnes olet siellä."