XII
Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ketään ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi lääkäri vei joukot. Martinin luona kävi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo mennä. Sanoivat häntä jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siinä hän kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei hän viitsinyt imarrella ihmisiä eikä ostaa heidän suosiotansa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttavia. Tänne saakka oli hänen onnistunut suoriutua elämästä yksin. Nyt näytti, että hänen täytyi lähestyä toisia apua saadakseen. Hän oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eivät olleet suuria, mutta hänen tulonsakaan eivät riittäneet perheelle.
Oli välttämätöntä naittaa Anna. Ei hän tahtonut sanallakaan pakottaa eikä edes ilmaista, että se oli hänen tahtonsa. Ymmärsihän Anna sen sanomattakin. Ja häntä ilahdutti, kun hän näki, etteivät nuoret olleet vastahakoisia keskenänsä.
Siis selvittiin siitä puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin vielä. Mutta oli seikkoja, jotka eivät koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.
Alvarista he eivät päässeet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja pää käden varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat häntä kuin sairaus. Nyt kun voimat vähenivät ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, kävi elämä yhä kireämmälle. Hän teki yhä tiliä itseksensä, missä määrin hän oli syypää Alvarin kohtaloon. Hän oli laiminlyönyt hänen kasvatustaan ja jättänyt sen äidille, mutta laiminlyötiinhän niin monen muunkin kasvatus, eikä se mitään merkinnyt. Ja olihan hän sitten koettanut hyvällä, oli koettanut pahalla, mikään ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntymästään ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi häntä pitänyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveistä, ettei tautiaan levittäisi ja sillä terveitä turmeleisi.
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sisään."
Alvar tuli epävarmana.
"Asia on jo maksettu, pistäydyn sitä vain sanomaan."
"Vaan ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."
"Ei ole kysymys siitä, on kysymys siitä, ymmärrätkö edes, mitä olet tehnyt", isä kiivastui.
"Ymmärrän. Lainasin vähäisen summan rahaa ja maksoin sen."
"Ja sinä kehut ja kerskut siinä silmieni edessä. Lainasit muka. Kavalsit, väärensit." Ja isä kiihtyi yhä enemmän, kun hän näki Alvarin röyhkeän välinpitämättömyyden, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hän melkein huusi:
"Tiedätkö, missä sinun paikkasi olisi? Siellä, missä muidenkin vaarallisten."
Alvar naurahti ja näpähytti sikaristansa tuhkan lattialle.
"Sinä naurat."
"Pitäisikö itkeä?"
"Hävetä pitäisi."
"Häpeissänihän minä nauran, kun isä on liian nuorekas ikäisekseen."
"Sinuna tietäisin minä, mitä tekisin."
"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos isällisestä neuvosta. Joko saan mennä?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja isä oli rynnätä hänen jälkeensä. Hän ei voinut hillitä itseänsä. Miksi piti hänen antaa tämän jatkua vielä. Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yhtäkkiä vuosien paino olisi hävinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi hänen mielessänsä. Hän tunsi voimansa käyttämättömiksi. Hän olisi tahtonut käsin ruhjoa ja hävittää sitä elämää, jonka olemiseen oli itse syypää. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervettä elämää rasitti, saada leikata se omin käsin, ilman sääliä ja tuskaa. Saada tehdä oikeutta osaltansa, panna rajat jo tälle häpeälle ja ainaiselle epätoivolle.
Oikeutta, sitä hänen sielunsa janosi hinnalla millä tahansa.