XIX
Alvar kohosi äkkiä sohvaltansa. Kuului isän lähenevät askeleet.
Isä etsi häntä. Silloin oli hän hukassa.
Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella läpi koko elämänsä ja tuli tähän hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian myöhäistä.
Isä tuli.
Alvar katsoi säikähtyneenä häneen ja torjuen nojautui hän seinää vasten.
"No?"
"Mitä, isä?"
"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi isä vaivoin hilliten raivoansa.
"Mistä?"
"Näytpä tietävän."
"Ei minulla ole nyt mitään isälle sanottavaa."
"Minullapa on. Yhä sinä jatkat väärennyksiäsi?"
"Tilapäisessä hädässä."
"Lastenko, vaimonko tähden? Tahi ehkä jo vanhuksia elättääksesi?"
Alvar koetti päästä pelostaan, mutta ei vielä onnistunut. Hänen mielessään välähti, että jos hän voisi olla vain rohkea, siten hän parhaiten suoriutuisi.
"Sinun täytyy muuttaa elämäntapojasi! Vastaa, voitko?"
"Tiedättehän!"
"Et voi?"
"Turhaa luvata, en voi."
"Silloin sinun velvollisuutesi on — poistua."
"Helppo sanoa."
"Sinä voit sen tehdä, ymmärrätkö?"
"En tahdo!"
"Sinä tahdot."
Isä veti taskustaan revolverin, jonka pani pöydälle Alvarin eteen.
"Jätän sen siihen. Se on ladattu."
Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, hän nauroi käheästi ja väkisin:
"Ha-ha-haa, sukkelaa, sietäisipä olla katsojoitakin, ha-ha-haa."
"Sinä ilkut."
"Ilkun. En tee sitä, liian vähällä pääsisitte. Vaan tehkää te, onhan teillä velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekös te ole isä, vai onko isäni ehkä joku muu?"
Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli jäänyt pöydälle, kohotti sitä ja Alvarin silmiin katsoen hän sanoi lujasti:
"Sinä teet sen!"
Hän näki Alvarin rukoilevan ja epätoivoisen katseen ja kuuli hänen sanovan: "isä, isä", mutta hän kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja rakkauden pakottamana:
"Sinä teet sen, sinun täytyy."
Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, jättäen jälkeen syvän, verisen naarmun.
Isä heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta läksi huoneesta.
Tuskin hän oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.
Vihdoinkin. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut häntä. Hän oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka enää oli mahdollinen.
Vai erehtyikö hän? Hän ei ollut sitä ennen epäillyt, hän oli aina tuntenut, että tässä oli ainoa pelastus.
Ja nyt ei hän sitä tiennyt.
Hänen voimansa pettivät, hän lyyhistyi tuolillensa.
Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyöryi raskaana hänen päällensä, hän paineli käsillä päätänsä, huojutteli sitä ja voihki ääneen.