XVIII
Alvarilla oli tänään ollut tavalliset vaikeutensa. Hän oli tehnyt paperin ja tarvitsi tänään rahoja sen maksamiseen. Hän oli luottanut, että hän saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kieltäytyi jyrkästi menemästä Erikin luo, jonka kanssa hän oli lopettanut jo keväällä välinsä, ja Lennartin luo, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän tunsikin, ettei hän voinut nöyrtyä siten Lennartin edessä. Lennart oli loukannut häntä järkkymättömyydellään. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta hän ei halunnut luopua. Lennart oli hänen mieleisensä ja hän tarvitsi häntä, ja toivoi hänet saavansa vielä, kunhan hän jaksoi vain odottaa.
Mutta häntä säälitti Alvar, joka vajosi yhä auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli hän käyttänyt isän ja Lennartin nimiä, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkkäuskoinen, että luuli voitavan sellaisia väärennyksiä helposti peittää? Iida ymmärsi kyllä, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heillä, eihän heillä ollut mitään maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhyttä ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvittävää leikkiä hän huolettomuudessaan leikki. Ei mitään vastuunalaisuutta. Hän oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mitä teki.
Ja nythän oli Alvar vain luottanut häneen. Häntä säälitti Alvar, eihän häntä saisi jättää pulaan. Ja Iida lupasi käydä pyytämässä iltapäivällä lainaa Erik Öhmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.
Alvar oli kiitollinen. Hän pyysi Iidalta vielä pientä rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltapäiväksi, jolloin hän tuli kotiin, oli hän vahvistanut itseään niin, että hän hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.
Kuinka häntä jännittikin tämän asian suoriaminen tällä kertaa. Hän ihan toivoi, että kaikki olisi selvillä taas.
Mutta ellei selviäisi?
Ei selviäisi. Ymmärrettävää sekin, ajatteli hän. Kerran tietysti jää selvittämättä. Ja se on loppu. Eikä se odottamatta tullut.
Kuinka olisi kuitenkin kaunista tämä elämä. Olla näin rauhassa, antaa elämän luistaa eteenpäin pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sitä toimetonna. Ja kärsiä mielellänsä, mitä siinä oli kärsimistä. Siinäpä oli viehätystä. Eipä tahtonut sen loppuvan vain.
Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea epämukavuutta ja vaaraa. Niinkuin hänkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, että kunhan isä ei saisi sitä tietää. Isäpä se taisi jäädäkin suurimmaksi pelotukseksi koko elämässä.
Ei niin, ettei isä olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta minkäpä hänkään enää itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myönsi, mutta sille hymähti, niinkuin ei itse olisi sitä uskonut kuitenkaan.
Hän muisti, kuinka hän hätääntyi ja katui, kun hän oli ensi kertaa pettänyt äitiä. Hän vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut äidiltä se suru. Ja sellainen äiti kun hänellä oli.
Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun hän juovuksissa ajatteli äitiään. Äidin tähden olisi elämä saanut olla toisenlainen. Äiti, sellainen äiti kun oli.
Alvar muisteli äitiä maatessaan vinnillä tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sieltä kuuli hän sitten Iidan ja isän vaihtavan sanoja keskenänsä. Isän ääni oli kiivas. Olisiko isä jo saanut tietää hänen asiansa? Varmaan oli. Mitä hän Iidalle nyt muuta?
Alvar ei uskaltanut mennä vielä tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin hän rattaiden ajavan pihaan ja sitten äidin ääntä. Äiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.
Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.
"Luojan kiitos", sanoi äiti, kun löysi hänet sieltä, "olen etsinyt sinua."
"Nukuin tuolla vinnillä."
"Minä laitan sinulle tänne vuodetta."
"Antaahan olla."
"En häiritse sinua, menen pois. Äsken sieltä Annan kanssa ajoimme. Siellä alkaa olla jo ikävä, johan sieltä täytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eivät vain tahtoisi. Kuinkas sinä olet jaksanut?"
"Hyvästi."
"Tietysti. Mutta mikä on tuossa otsassasi ja silmäkulmassasi, ihanhan se on verinen."
"Kaaduin vinnillä tavaroihin, liekö loukkaantunut siitä. Ei se mitään."
"Ei se mitään. Jos minä kuitenkin hautoisin sitä vedellä?"
"Antaahan olla, äiti."
"Katsohan. Näin hiukkasen, haudon sitä. En tiedä, mikä minulle äsken tuli. Yhtäkkiä alkoi niin pelottaa. Ajattelin, että jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."
"Mitäpä minulle."
"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siitä, kun kuulin isän ja Iidan siellä väittelevän. Isä etsi muuten sinua. Onko jotakin ikävää tapahtunut?"
"Ei mitään."
"Luojan kiitos, että kaikki on hyvin. Minä niin pelkäsin. Sydämeni on tullut hiukan huonommaksi."
"Äiti ei saa rasittaa itseään niiden lastenkaan tähden enää. Äidin pitää jo levätä."
"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa levätä."
Äidistä tuntui niin hyvältä Alvarin sanat, ne lämmittivät hänen sydäntään ihan. Näinpä he kuuluivat yhteen, näinpä he ymmärsivät toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siinä Alvarin otsaa, ei äiti voinut olla hiljalleen silittämättä hänen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienenäkin ollessa. Sama lapsihan hän oli äidistä vielä, avuttomampi vielä vain. Sama katse hänellä oli, sama pelokas ja arka ilme. Äidistä ei hän ollut muuttunut. Hänestä hän oli säilynyt yhtä puhtaana, vaikka häntä oli peloteltu ja pahoitettu hänen mieltänsä. Maailma oli outo. Ihmekö, jos hänen käyntinsä täällä oli tullut niin raskaaksi, ihmekö, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne missä koti oli.
Alvarille teki hyvää äidin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silmänsä ja unohtaa itsensä. Äidin käsi pyyhki olemattomaksi pahan unen. Hän oli taas lapsi, joka uneksi epämääräisiä ja tiedottomia unelmiansa.
Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mitä se oli?
Mitä he näin? Mitä Anna huusi?
Äiti säikähti. Hänen täytyi mennä sulkemaan ovet, ettei isä edes kuulisi.
Kun äiti meni sinne, syöksyi Iida häntä vastaan ja keskellä lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.
Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi hän:
"Nyt hänen täytyy muuttaa meiltä pois. Minä en voi enää tätä sietää, ei, ei enää päivääkään."
"Odotahan, Anna, älä ole järjetön. Mitä on sitten tapahtunut."
"He häpäisevät meidät. Ja hän vielä ilkkui Alvarin väärennyksillä."
"Mitä sinä nyt, Anna?"
"Isä on taas, äsken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida — ei, en voi häntä sietää. Pois, heidän täytyy nyt muuttaa tästä pois!"
"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."
Anna meni pois, mutta äiti jäi paikoillensa. Hän ei uskaltanut liikahtaa siitä. Hän oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta täällä oli joka nurkka tuskaa täynnä.
Hän seisoi siinä kuin jähmettyneenä.
Minne, minne hän olisi voinut mennä?