XVII
Seuraavana päivänä ilmoitti Anna äidille kihlauksensa puretuksi. Hän ei ilmoittanut mitään purkamisen syistä, eikä äiti kysynytkään. Vaieten hyväksyi hän Annan teon. Hän tiesi, että se oli välttämätöntä, muuten ei Anna olisi sitä tehnyt.
Iltapäivällä läksivät äiti ja Anna kaupunkiin. Äiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos hän tukea tarvitseisi.
Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat äänettöminä kaupunkia kohti.
Kauempien vaarojen harjuilta näkivät he jo pienen kaupunkinsa kuin metsäkukan heloittavan kirjavan metsän keskellä. Saarekkaat vedet aukenivat heidän silmiensä edessä ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliinsä.
Äidistä ei kaupunki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta eikä tuntunut niin rakkaalta. Siellä oli kaikki, mitä hänellä oli, hänen sydämensä oli kiinni siellä. Siellä oli hän aina elänyt, muusta maailmasta ei hän tiennyt. Kaupunki, sinne hän kuului, siellä vain oli hän kotonaan.
Aurinko alkoi jo laskeutua länteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylistä. Saarekasta vettä kimmelsi silmänkantamat, sinne missä maa ja taivas näyttivät yhtyvän, sinne missä maan heikko, sinervä juova suli autereisen taivaan rantaan.
Kirkonkello kajahutti lyöntinsä. Tuntui kuin olisi nähnyt äänen väräjävinä aaltoina leviävän läpi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ympäröivien harjujen rinteillä ja painuvan hiljalleen järvelle päin. Näytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja levännyt jo iltauntaan metsiensä keskellä.
Jo erotti äiti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Miltähän Annasta tuntunee, ajatteli hän. Siinä istui hän äänetönnä ja kalpeana. Äiti toivoi, ettei hänen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko elämän. Niinhän oli hänellekin käynyt.
Siellä näkyi kirkon luona Öhmanin talo. Siellä jo hänenkin kotinsa katot näkyivät. Nämä kaksi paikkaa ne olivat hänestä rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja kärsimys, jolla elämä oli häntä siunannut.
Jo oltiin lähellä kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siellä oli Öhmanien, siellä oli heidän maatansa. Siellä lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. Väki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja sielläkin jäljet hävisivät.
Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellertävät ja punaiset pikkutalot ikäänkuin hymyilivät tulijoille. Täällä oli hyvä olla, täällä tunsi elämän noiden pikkupihojen sisässä, tunsi ihmiset, tunsi heidän ajatuksensa. Niitä ymmärsi ja niitä rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hyppäsivät ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti äiti kuin parhaita sukulaisiaan.
Eivätkö ne olleetkin sukulaisia? Viereisillä maapaloilla olivat he vuosikymmenensä itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisillä maapaloilla he siellä kaupungin vieressä pysyväisen sijansa saivat. Eivätkö he olleet kuin sukulaisia? Äiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pesä, jonka oli isiltä saanut.