XV
Sunnuntain seuduissa kävi Lennart aina maalla Annan luona. Hän ajoi omalla hevosellansa ja usein toi hän Iidan mukanansa.
Lennart oli kesän kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin epäsäännöllisyydestä huolimatta oli hän järjestänyt hänelle helppoa työtä, josta hän toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi hän hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut hänet siitä jäykkyydestä, joka häntä itseäänkin vaivasi. Ja maallakäyntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen viehätyksensä. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhtiä. Hän kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sitä, ihmetteli hänen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, että liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella elämää. Siitä saakka, kun Anna lupautui hänelle, tunsi hän kuin jokin salainen voima veisi häntä eteenpäin, niin että kaikki, mihin hän ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siitä, että hän vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, että hänellä oli oma osuutensa ja tehtävänsä. Lennart muuttui siten hänelle läheisemmäksi. Ja usein tunsi hän jo kaipaavansakin Lennartia.
Ikävänsä ja sellaisen lämpimän kaipauksen valtaamana läksi Anna kerran äkkiä kaupunkiin tapaamaan Lennartia. Hän luuli sillä ilahduttavansa häntä. Hän satutti tulonsa iltapäiväksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.
Arkana ja epävarmana soitti hän Lennartin ovelle.
"Näin odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart hämillään.
"Tuli yhtäkkiä niin ikävä", sanoi Anna.
"Etkö viihdy siellä enää?"
"Viihdyn, mutta —", Anna ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli pahoillaan, kun Lennart ei käsittänytkään. Siis Lennart ei ollut kaivannut häntä.
"Tulinko sopimattomasti", kysyi hän sisään astuessaan.
"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui tänne tulemaan."
Anna tervehti Iidaa jäykästi. Täällä istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, sydäntä puristi, tuntui kuin jotakin häpeällistä olisi ollut tekeillä.
"Olinkin juuri lähdössä", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita
Lennart oli ostanut."
"Anna näyttää väsyneeltä", sanoi Lennart.
"Ei, nyt minun täytyy jättää teidät." Iida nousi ylös lähteäksensä.
"Älä anna minun häiritä itseäsi", sanoi Anna.
"Ha-ha-haa, sepä oli sana", nauroi Iida. "Sinun häiritä — minua ja
Lennartia! Ei, hyvästi vaan."
Anna kuuli Iidan nauravan vielä etehisessä, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siinä voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.
Mitä oli siis tapahtunut?
Ehkä Lennart oli jo hänen.
Tuntui kuin hänet yhtäkkiä olisi syösty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
Häntä petettiin. Heillä oli jotakin keskenänsä. Iidan nauru sen ilmaisi. Hän ei voinut siitä erehtyä.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti hän saada selvyyttä, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehkä hänen epäilyksensä oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sinä olet alkanut sietää Iidaa", sanoi hän kohta.
"Ei hän ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."
"Kun en tuntenut häntä, oli hän minusta pelättävä. Enkä niin väärässä tainnut ollakaan", nauroi Lennart.
"On siis syytä pelkoon?"
"Kieltämättä miellyttää hän miestä", sanoi Lennart.
Ehkä vertasi Lennart häntä ja Iidaa. Hän ei miellyttänyt, hän ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syytä ilkkumiseen.
Anna jäykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut häntä enää iloisemmaksi. Pettyneenä palasi Anna maalle.
Maalla eivät epäilykset enää jättäneet häntä. Hän ymmärsi ja näki yhä selvempään, mitä oli tekeillä ja oli jo koko kesän ollut, vaikkei hän ollut sitä ymmärtänyt. Lennart ja Iida olivat löytäneet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heidän naurunsa, heidän äänensä, heidän asentonsa ilmaisi heidät. Näki, että he pitivät toisistansa. Hän vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sitä ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heitä jo toisin silmin. Hän vaani jokaista heidän liikettänsä. Eikä ollut vaikeata nähdä, että hän oli ollut oikeassa. He eivät tehneet paljoa peittääkseen väliänsä. Heidän katseensa puhui selvää kieltä. Luulivatko he, ettei hän sitä ymmärtänyt.
Tehtiin hänen edessään petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta näytti nyt Lennart ja kuinka miehekäs ja kohtelias hän oli. Sellaista kohteliaisuutta ei vielä ollut hänen osakseen tullut.
Annan hermot olivat ainaisessa jännityksessä ja ajatus askarteli aina saman asian ympärillä. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyvä ajatus. Hän oli katkera ja mieleltänsä ilkeä. Ja itsekkäät pyyteet ja halut saivat valtaa hänessä.
Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa askartelivat epätoivoisina ja kiihkeinä, sitä mukaa kasvoi myös halu voittaa Lennart. Hänelle ei ollut nyt enää samantekevää, saiko hän hänet vai eikö. Hän tahtoi hänet ja hänen täytyi saada hänet. Hän tunsi rakastavansa häntä.
Sillä Lennart ei ollut hänestä enää se, jonka kanssa hän kihlautui. Hän kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia elämältä. Nyt näki hän, että se mies oli voimakas ja että sen sielussa liikkui elämä, joka näytti rikkaalta. Kun pääsisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna hänelle. Hän ei päässyt lähestymään sitä. Mutta sellaista voimakasta, elävää ihmistä oli Anna kaivannut, sellaista, joka herättäisi hänetkin.
Olihan hän herännyt. Mutta miten? Oli kuin olisi hänet lastenkamarista heitetty katuojaan, eikä hän tiennyt, minne mennä.
Mitä hän oli tehnyt sitten? Hän oli tehnyt sen, minkä niin monet muutkin. Hän aikoi myydä itsensä. Hän oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi hän voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota hänelle aseman ja toimeentulon. Hän oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain kätensä ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myönnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos hän? Eikö elämässä muka oikeutta ollut?