I LUKU
HEINÄNIITYLLÄ
Olihan Jope Pölläkkä hyvä mies. Maailmassa on kyllä parempiakin ihmisiä, jotka ovat paljon kokeneet ja nähneet ja nähdessään ja kokiessaan aina varttuneet. Mutta maailmassa on paljon huonompiakin ihmisiä, niitä, jotka sulkevat kaikelle sydämensä, niin että se kovettuu ja on lopulta kuin kivi.
Jope Pölläkkä ei sulkenut sydäntänsä, mutta elämä säästi häntä kokemuksilta. Koskaan ei hänen ollut tarvinnut pinnistää voimiansa yli tavallisen ja tuskinpa hän olisi jaksanutkaan. Hän oli heikko ja hintelä ruumiiltaankin. Ja sielunvoimat olivat vähäiset. Ne harvat ihmiset, jotka olivat nähneet hänet, pitivät häntä, toiset tyhmänä, toiset hieman sekavapäisenä. Mutta hänen vaimonsa Kaisa tiesi asian parhaiten. Hän arveli Jopen sairastavan noitakuumetta. Jope näet houraili usein noidista ja tietäjistä ja vaipui joskus horroksiin, jolloin hänen päänsä oli kuuma, ja hän kertoi asioita, jotka olivat näkymättömät tälle maailmalle. Se on isoisän isän perua, arveli Kaisa. Isoisän isä oli ollut kuuluisa tietäjä. Olisikohan tämä Jopen houriminen ja levoton uni ollut sieltä peräisin?
Jope ja Kaisa asuivat suurien korpien takana Uuhilammen rannalla, kaukana suurista liikepaikoista. He olivat tyytyväisiä elämäänsä, eikä heiltä mitään puuttunut. Arkipäivät tekivät he työtä, sunnuntait lepäsivät, ja elämä meni hiljaista menoansa.
Heillä oli kolme lasta, Helvi, Pekka ja Liisa. Vanhimmat Helvi ja Pekka olivat aivan äitinsä näköisiä, mutta Liisa oli hintelä ja sairaalloinen, ja hänellä oli isänsä siniset ja haaveksivat silmät. Kun pikku Liisa oli syntynyt, heräsi Jope juuri horrostilastaan. — Mitä pahaa unta lienee nähnytkään. — Ja kun hänelle siinä näytettiin Liisaa, katsahti hän tyttöön, käänsi päänsä pois ja sanoi: "Viekää lapsi pois, en sitä siedä."
Äiti oli siitä pahoillaan ja arveli, että Jope olisi mieluummin ottanut pienen pojan, mutta ei sitä iljennyt kysyäkään. Mikä lienee Jopelle tullut, mutta Liisaa hän ei oikein sietänyt. Ei hän sitä suorastaan näyttänyt, mutta äidin silmä huomasi sen. Ja äiti suri sitä itseksensä.
Oli kesä. Oli kaunis heinäkuinen päivä. Ja Jope ja Kaisa olivat Uuhilammen takana heinää tekemässä. Talo toisella puolen lammen oli jäänyt aivan autioksi. Lapset olivat lähteneet marjaan. Pihalla oli aivan hiljaista. Vanha harmaa kissa hiipi laiskasti pihamaalla, ja silloin tällöin mörähteli navetassa musta härkä, se Kointähti, jolla oli kaunis valkea täplä otsassa ja jota Helvi senvuoksi sanoi Apis-häräksi, koska koulussa oli lukenut, että semmoisia härkiä oli ennen palveltu epäjumalina, ja hän oli lukenut niistä ajoista ääneen muillekin.
Oli tuuleton päivä. Paarmat surisivat, heinäsirkka sirkutteli iloisesti
Jopelle ja Kaisalle ja sorsa lammessa uiskenteli huviksensa.
Jope oli juuri lakannut hiomasta viikatetta ja meni nyt auttelemaan Kaisaa, joka haravoi edellisten päiväin niitoksia. Kuului Kointähden pitkä ja ikävöivä ammunta.
"Pitääpä viedä Kointähdelle tuoreita heiniä navettaan", sanoi Jope vaimolleen.
"Pitää viedä", sanoi Kaisa, "kovin se tuntuu nyt ikävöivänkin. Antaa
Liisan syöttää sitä, Liisan paras ystävä kun on."
"Jotakin se nyt tietää, kun se noin mylvii", sanoi Jope.
"Mitäpä tuo tietänee", sanoi Kaisa.
Jope ei virkkanut siihen mitään, hänellä oli omat aavistuksensa.
"Kyllä sen Kointähden kelpaa nyt olla, syödä vain ja lihoa", sanoi
Kaisa.
"Onkin tuo talon kaunistus."
"On. Niin pulski, ettei toista näillä main."
"Eikä millään main", sanoi Jope.
"Olisi vain ostaja, ei tarvitsisi ruokkia koko kesää pilttuuseen."
"Ruoki vain sitä, et hukkaan ruoki."
"Ettäkö et siitä raskisikaan luopua", kysyi Kaisa.
"Miksipä en, jos se on sallittu."
"Miksipä ei olisi sallittu? — No, nythän sinä ihmeitä?"
"Arvelen, tuskinpa ostajaakaan sattuu."
"Vaan jos sattuu?"
"No, jos sattunee —"
"Silloin kai myödään, niinkuin on puhe ollutkin? Et suinkaan sinä sanaasi syö?"
"En", sanoi Jope epäröiden ja tunsi samassa pistoksen kuin synnin olisi tehnyt. Nytpä hän oli sokkeloihin joutunut. Ja kun hän oli härälle luvannut, ettei hän siitä luovu, kun se oli hänelle niin rakkaaksi käynyt ja ymmärsi häntä niin hyvin. Ja ihmekö, olihan se lumottu härkä, eikä mikään tavallinen, ja tunsihan hän selvään, että siinä asui henki, ehkäpä joku mahtava hallitsija, joka kahleista päästyään oli koko ihmiskunnan ilo. Niinhän unessa oli hänelle kerran sanottu, että hänelle tapahtuu yksi hyvä ja yksi paha. Ja eräänä kesäpäivänä, tuonoissa vuonna, oli hän saanut vastustamattoman halun kuljeksia metsässä. Hän harhaili kolme päivää oudoissa seuduissa tietämättä itsekään, minne meni ja mitä varten hänen täytyi mennä. Kunnes hän kolmantena päivänä yhtäkkiä pysähtyi kuin ilmestyksen nähtyään. Hänen edessään oli musta härkävasikka ja vasikan otsassa oli valkea pilkku kuin tähti mikä. Ja hänelle selvisi kaikki.
Tätä vasikkaa hänet oli lähetetty hakemaan. Näkihän sen, että vasikkakin tiesi sen, koska katseli häntä kuin turvaa hakien ja vastasi hänen puheluunsa ynähdyksillä, jotka hän tajusi.
Hän osti läheisestä torpasta vasikan ja vei sen kotiinsa, eikä hän vaimonsa ihmettelyihin virkkanut mitään. Niistä päivin hän oli vieläkin enemmän itseensä sulkeutunut kuin ennen. Hän oli omissa maailmoissaan ja mitä olisi hyödyttänyt niistä Kaisalle kertoakaan. Sillä olisi vain pahentanut hänen mieltänsä. Sitten tuli Helvi kerran koulusta ja selitti, että mustassa härässä asuu muinaisen epäjumalan henki. Ja sekin vahvisti hänen luulojansa.
Samaten kuin vasikan ilmestys tuotti hänelle riemua ja onnea, samaten pikku Liisan ilmestyminen tuotti hänelle huolta ja surua. Hänellä oli varma tunto siitä, että Liisan kautta tuli onnettomuus taloon. Sellaisena päivänäkin kun hän syntyi. Oli kova ukkosilma ja myrsky pauhasi kuin viimeiselle tuomiolle tultaessa. Jope oli kuin sairas koko päivän ja vaipui iltapäivällä horroksiin. Ja ennenkuin hän silmiään avasi, tiesi hän, että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Ja eikös ollutkin tapahtunut? Liisa oli syntynyt. Mitä onnettomuutta tuomaan oli Liisa lähetetty, sitä hän ei vieläkään tiennyt, eikä se hänelle kuulunutkaan. Varma hän vain oli, että tämän tytön tähden itkettiin vielä.
Siksi hän pelkäsi ja karttoi Liisaa. Muiden kanssa oli Jopella helppo olla. Muut luulivat, että elämä on näin yksinkertainen, että se on vain tätä, jonka silmillä näemme ja ajatuksilla tajuamme. Ei. Tämä näkyvä ei ollut mitään henkimaailman rinnalla. Selviä ja yksinkertaisia kuin lapset olivat ne, joilla ei ollut sinne pääsyä, ja helpotti ja keventi mieltä puhella selvillä sanoilla selvistä asioista heidän kanssansa. Mutta Liisa oli toista. Sillä oli sielu, joka oli outo ja tuntematon, joka harhaili muissa maailmoissa. Ja kummallista, ettei Jopen sielu harhaillessaan ollut Liisaa tavannut. Se olisi voinut häntä kauhistaa, mutta silloinpa hän olisikin päässyt selville koko tytöstä ja nähnyt hänen aikeensa ja elämäntarinansa.
"Jos minä saisin sille härälle vain ostajan", keskeytti Kaisa Jopea, "niin möisin, totta vie, sen heti."
Jope ei uskaltanut virkkaa mitään. Ja olipa hän varma, ettei ostajaa tullut, eikä härkä antanut myydä itseänsä.
"Liisakin kun on noin heikko ja hinterä, pitäisi vaatteissa häntä — ja paremman kankaan laitankin, kun härkä myydään, että saa Liisakin lämpimää."
"Liisa —" Jope huokasi ja voihkasi samassa. Hänen aatoksissaan kuin vihlaisi kipeästi: "Voi, jos Liisaa ei olisi ollutkaan."
"Mitä sinä nyt?" kysyi Kaisa.
Mutta Jope ei vastannut.
"Onko sinulla paha olla, joko se tapaa taas", kysyi Kaisa, mutta Jope ei virkkanut mitään, ryhtyi vain työhönsä. Ja Kaisakin vaikeni ja jatkoi haravoimistansa.
He haravoivat siinä pitkät sarat päästä päähän ja jättivät heinät kuivamaan. Hyvästi kuivikin, ritisi vain. Kyllä olikin kuuma, ihan se paahtamalla nyt paahtoi. Mitähän tästä nyt tuli?
He eivät huomanneet, mikä tuli. Suuri ukkospilvi oli kohonnut mäen takaa ja näytti uhkaavalta. Vasta kun jyrähti ja tuulenpuuska lehautti heiniä, huomasivat he vaaran. He alkoivat kiireellä koota heiniä ja kantaa latoon. Hikipäissään rehkivät he, kantoivat kuorman toisensa perästä. Ylhäällä jyrisi ja leimusi ja tuuli tempoi heiniä ilmaan, heitteli niitä kuin vihoissaan ja taas tempasi pyörteeksi ilmaan. Ja kun Jope kumartui ottaakseen heiniä maasta, peitti vihainen tuulispää hänet heiniin kokonaan, tempasi sitten heinät korkealle ilmaan ja vei Jopen hatun mennessään. Näki vain, kuinka se kierteli puiden latvojen tasalla heinien joukossa ja lensi yhä kauemmas niityn laitaan ja sieltä metsään, joka näytti kuin kaatuvan lakoon pyörteen tiellä. Puut taipuivat, syntyi kuin leveä aukko metsään siihen paikkaan, mistä pyörre kulki kohti pohjoista.
Alkoi sataa, satoi kuin saavista kaataen. Jope ja Kaisa juoksivat latoon sadetta pakoon. Tuuli, jyrisi, salamoi ja satoi niin, että tajun oli viedä, ja yhtäkkiä tempasi pyörremyrsky ladon katon ja lennätti sen kauas niitylle yhtä kevyesti kuin äsken Jopen hatun.
Ei auttanut muu kuin lähteä Luojan ilmassa taivaltamaan lammen rannalle ja sieltä polkua pitkin kotiin. Jope kulki likomärkänä ja paljain päin, Kaisa hame korvissa perästä.
Tulivat kotiin ja menivät tupaan, jossa tuore lämmin lehahti heitä vastaan, lattialle oli heiniä ja lehtiä levitetty kuivamaan.
He huoahtivat ja pudistelivat vaatteistaan vettä, jota valui suuret lammet lattialle.
"Olipa se ilma", sanoi Kaisa. "En mokomaa ole ikinä nähnyt. Tuskinpa oli silloinkaan tällainen, kun Liisa syntyi."
"Etkö sinä sitten ymmärtänyt, mikä siinä kulki?" sanoi Jope epäröiden, mutta katui samassa, kun näistä Kaisalle puhui. Eihän Kaisa ymmärtänyt häntä. Ja kun hän oli nyt näin avuton, eikä jaksanut mihinkään ryhtyä.
"Mikä, pyörremyrsky, mikäpä se muu —"
Jope huokasi syvään, häntä alkoi puistattaa.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kaisa. "Taidat vilustua. Kunhan ei taas kuumeeksi löisi."
Jope istuutui penkille ja unohtui siinä ajatuksiinsa. Pyörremyrsky? Ei. Noidan tanssi, se se oli. Näyttäytyipäs hänelle ja heti näyttäytyi, kuin hän vain sen ajatuksen ajatteli, ettei Liisaa olisi tarvinnut ollakaan. Liisan tähden se tuli nyt niinkuin silloinkin, muutamia vuosia sitten. Ja pohjoista kohti se kulki. Sinneköhän se nyt Liisan vei?
"Älä istu siinä märissäsi", sanoi Kaisa. "Riisu toki itsesi."
Mutta Jope huokasi vain ja vaipui raskaihin ajatuksiinsa.
"Sairastuu se nyt taas", sanoi Kaisa. "Annas kun autan sinua."
Hän auttoi Jopen ylös, Jope ei enää omin voimin olisi päässytkään, häntä värisytti niin.
"Kas noin, rupea nyt tuohon sänkyyn pitkällesi, kun on kuivaakin päälläsi, lämpenet siinä. Ja minä keitän velliä, hyvää se tekee lapsillekin. Mutta missähän ne nyt näin kauan viipyvät?"
"Kaukana se on jo Liisa näiltä main", sopersi Jope, mutta ääni oli jo niin sekava, ettei Kaisa sitä ymmärtänyt.
"Mitä", kysyi Kaisa. "Voi raukkaa, ihan se nyt vilustui, ei sanaa enää suustaan saa."
Jope jäi houreissaan lepäämään, mutta Kaisa pani tulta liedelle ja rupesi keittämään velliä. Samassa kuului kolketta porstuasta, joku kopisteli siellä märkiä vaatteitaan. Ja sisään astui kohta outo, musta mies.
"Rauha taloon", sanoi hän.
Jope kuuli sen ja ymmärsi kaikki, — että tämä se oli nyt tullut härkää viemään — ja vaipui tajuttomaksi. Hän kuuli vielä kuin kaukaa, miten Pekka ja Helvi tulivat tupaan, pudistelivat vaatteitaan ja miten vettä lorisemalla lorisi heidän vähistä vaaterievuistansa.