II LUKU
LASTEN MARJAMATKA
"Missä on Liisa", kysyi Kaisa lapsilta. "Minne olette hänet jättäneet?"
"Sen vei Peikko, joka tuulispäänä minne lie lentänyt", sanoi Helvi.
"Minkälainen Peikko se oli", kysyi Kaisa.
"Semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko. Se otti Liisan syliinsä", sanoi
Pekka.
"Silloin kun Liisa nukkui."
"Metsässäkö nukkui", kysyi Kaisa. "Kerropas sinä, Helvi."
"No, me kun lähdettiin marjaan sinne Peikkovuoren juurelle, Takasuon taakse, sinne, josta viime kesänäkin se suuri tuohisellinen äidin kanssa vattuja saatiin, muistaako äiti?"
"Mitenkä te sinne asti uskalsitte ja luvatta ihan", torui äiti.
"Jos olisi lupa kysytty, ei äiti olisi laskenut", sanoi Pekka.
"Voi teitä raukat", sanoi äiti.
"Mutta sielläpä vasta oli vattuja nytkin", sanoi Helvi, "ihan isän peukalonpään kokoisia."
"Suurempiakin, ihan kananmunan kokoisia", sanoi Pekka.
"Ja niitä kun oli, varret ihan punaisenaan."
"Ja minä sinne varsikkoon ihan peityin", sanoi Pekka.
"Ja minä kun niitä söin, äiti, en ole milloinkaan niin hyviä vattuja syönyt. Ei kuninkaanpojan vatukossakaan niin hyviä vattuja kasva."
"Mutta eihän teillä ole yhtään vattua tuohisissanne", sanoi äiti.
"Ei ole enää", sanoi Pekka nolona.
"Ei ole", sanoi Helvi. "Sinne ne jäivät Peikolle."
"Sinne me ne jätettiin", sanoi Pekka. "Hänen vattujaan kun olivatkin."
"Oli meillä suuret tuohiset jo täynnä, kun Liisa alkoi itkeä ja tahtoa kotiin", kertoi Helvi. "Mutta minä en olisi vielä lähtenyt pois, kun siellä oli niin paljon. Minä kannoin Liisan vuoren juurelle sen ison kuusen alle ja kaasin hänen esiliinaansa vattuja ja sanoin: 'Istu nyt siivolla ja syö, niin isosisko poimii äidille tämän tuohisen täyteen ja syö sitten itsekin ja sitten lähdetään'. Ja Liisa lupasi istua siinä ja söi vatut. Ja kun minä olin tuohisen poiminut kukkuraksi ja tulin Liisaa hakemaan, nukkui se siinä sammalilla."
"Olisin minä jo silloin lähtenyt pois", sanoi Pekka, "vaan Helvi katseli vielä vatunvarsia ja rupesi poimimaan."
"Enpähän minä poiminut", sanoi Helvi. "En ehtinyt poimia, kun vuoresta tuli silloin Peikko —"
"Peikkoko —" kysyi äiti.
"Peikko se oli", sanoi Pekka.
"Peikko. Emme huomanneet sitä ensin", sanoi Helvi. "Mutta näimme sen Liisan takana, ja se huusi meille: 'Mitä te varpuset minun halmeillani, kuka teidät tänne käski'."
"Ja silloin me lähdettiin", sanoi Pekka.
"Minkälainen Peikko se oli", kysyi äiti.
"Se oli pitkä, valkopartainen Peikko", sanoi Helvi.
"Hirmuisen pitkä Peikko", sanoi Pekka. "Ja valkeissa vaatteissa se oli.
Ja minä kun säikähdin."
"Ja minä", sanoi Helvi. "Ja silloin me Pekan kanssa lähdettiin. Ja se
Peikko oli pannut risukimpun meidän tielle ja siihen me kaaduttiin."
"Ja siihen ne marjat jäi", sanoi Pekka. "Ei niitä siitä poimittu."
"Ei olisi uskallettu, sen marjoja kun ne olivatkin."
"'Taitaa Liisa minun tytökseni joutaakin', huusi Peikko. Silloin minä muistin Liisan ja käännyin katsomaan. Mutta Peikko oli nostanut sen jo syliinsä ja kuului kohaus vain metsässä, puut kaikki kumarsivat Peikolle, kun se Liisa sylissä läksi, vuori vain aukeni ja sinne se katosi, — ja me juostiin ja ukkonen jyrisi ja satoi niin, että minä luulin, että hukutaan."
"Eikä äitiä enää milloinkaan nähdä", sanoi Pekka.
"Mutta minä luulen", sanoi Helvi, "että Peikko antaa isälle Liisan, jos isä menee etsimään häntä."
"No, Jope, menepäs sinä nyt etsimään Liisaa", sanoi Kaisa.
Ja Jope nousi ylös ja läksi.