IV LUKU
JOPEN LÄHTÖ LAPPIIN
Lähdettiin taipaleelle.
Taivallettiin ensimmäinen päivä kuumaa maantietä, mäkeä ylös, mäkeä alas, aina vain pohjoista kohti. Paidan hihalla pyyhki Mies hikeä kasvoiltansa, mutta Jope ei joutanut pyyhkimään, hikipisarat valuivat vain noronaan maahan.
"Eikö ala näkyä jo Lappi?" kysyi Jope.
"Ei, hyvä ystävä, ei sitä vielä näy", sanoi Mies.
"Minua janottaa niin, että näännyn kohta. Jos saisi mistä pisaran vettä."
"Etsitään lähde."
Niin etsivät he lähteen ja joivat siitä, ja tunsivat suurta helpotusta.
Mutta lähde ei ollut tavallinen, vaan vesi oli noiduttua. He eivät voineet nostaa enää jalkojansa maasta, heitä rupesi painostamaan ja heidän täytyi heittäytyä pitkälleen puun siimekseen lähteen reunalle. Ja siihen nukahtivat he.
Äkkiä tulvahti metsästä keijukaisjoukko, piiritti heidät, ilvehti heillä ja nauroi heillä.
"Katsokaa, siskot", sanoi yksi, "minkälainen olento."
"Mitä te olette", kysyi toinen heiltä.
"Ihmisiä", sanoi Jope.
"Ha-ha-haa, hullunkurisia."
"Ja mistä te tulette? Minkälaisesta maailmasta?"
Jope kertoi. Ja he nauroivat kovasti. Sellainen maailma, että sellaisiakin oli. Ja heillä ei ollut tietoa siitä.
Heillä ei ollut tietoa siitä, sillä heillä ei ollut tietoa mistään. Heillä ei ollut ajatusta, eivätkä he mitään koskaan ajatelleet. He elivät hetkensä huvia ja iloa varten, eikä heidän iloansa mikään sumentanut.
"Viedään nämä miehet kukkaslinnaamme", sanoi yksi. "Nämä huvittavat meitä."
"Viedään, viedään", riemuitsivat toiset ja tarttuivat miesten käsiin ja johtivat heitä linnaansa.
Se oli loistavista kukkaköynnöksistä koko linna, tasainen nurmi oli sen lattiana. Siellä oli kuuma ilma, joka oli täynnä tukahuttavaa kukkatuoksua. Siellä oli pitkät ruokapöydät, täynnä hedelmiä ja kuumia juomia. Ja kun he niitä juomia joivat, ei kuuma enää kuumalta tuntunut, ja kun he niitä hedelmiä söivät, ei ajatus enää juossut. Kuin pois pyyhitty oli mielestä kaikki mennyt ja entinen elämä.
Unohtui Jopelta Liisa, unohtui koko Lapinmatka ja häneen tarttui sellainen ilo, että tanssia vain piti. Hän seppelöi itsensä ruususeppeleellä, siroitteli maahan kukkia, niinkuin keijutkin tekivät, tanssia leijaili niiden päällä, jaloillaan kukkia koskematta.
Tämähän tuo olikin elämää vasta.
Mutta oli yksi ruusu, musta, jota ei nykäistä saanut, se tuotti turmiota vain.
"Nykäistään sitä salaa", sanoi Jope.
"Nykäistään", sanoi Mies.
Niin nykäisivät he sitä.
Mielessä heräsi ajatus, heräsi muisto menneestä, Lappiinhan heidän piti mennä, sinnehän he olivat matkalla. Mutta heidät oli noiduttu, heitä oli lumottu tällaisella elämällä.
"Turhaa, turhaa tämä ajatukseton riemu", ajatteli Jope ja kysyi
Mieheltä: "Miten me nyt täältä pois päästään?"
"Odotetaanhan yötä, karataan sitten", sanoi Mies.
Odottivat yötä. Keijut kävivät levolle ja miehetkin olivat nukkuvinaan.
"Nouse jo", sanoi Mies Jopelle. "Mutta hiivi hiljaa, äläkä sanaakaan puhu."
Hiipivät miehet hiljaa pihalle. Mies pujahtaa talliin ja tuo sieltä uljaan oriin.
"Hyppää selkään vain", neuvoo Mies.
Ja Jope hyppää.
Mies sivaltaa oritta piiskalla ja kuin siivillä lentää ori ja kiidättää heitä kauas.
Niin kulkevat he jonkin aikaa.
Mutta kohta kuulevat he humua takanaan.
"Nyt ajavat ne meitä takaa", kuiskaa Mies Jopen takana.
"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.
"Odota, minä teen taian", sanoo Mies, ottaa tuhkaa piipustansa, heittää sen taaksensa ja siitä kasvaa suuri vuorenselkä.
Kiitävät hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu takaa.
"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.
Mies heittää palavan taulapalan taaksensa, siitä syttyy suuri metsäpalo.
Kiitävät taas hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu.
"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.
Mies ottaa kyyneleen silmästänsä, heittää sen taaksensa, siitä syntyy suuri järvi.
Kiitävät hetken eteenpäin. Ovat takaa-ajajat ihan kintereillä taas.
"Mitä nyt tehdään", kysyy Jope.
"Syöstään tuohon jokeen", sanoi Mies ja löi piiskalla hevosta, joka syöksyi suin päin veteen.