X LUKU
LIISA KOTONA
Samassa heräsi Liisa sängyssänsä.
Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli. Hän avasi kätensä ja katsoi sitä.
Se oli tyhjä.
Mutta olipa hän kotona, niinkuin oli toivonutkin.
Helvi ja Pekka istuivat pöydän ääressä, ja heillä oli suuret voileivät kädessä. Äiti nosti juuri perunapataa tulelta ja kaatoi veden pois. Samassa isäkin tuli tupaan kirves kainalossa.
"No, nyt se heinäladon katto on taas lujasti kiinni", sanoi hän. "Mutta katsopas minun tyttöäni, onko se näin kauan nukkunut", sanoi isä Liisalle.
"Väsyihän se raukka eilen", sanoi äiti.
"En minä väsynyt", sanoi Liisa, "mutta minä kävin niin kaukana."
"Niin, unissasi", sanoi äiti.
Isä nosti Liisan polvellensa ja silitteli hänen valkoisia hiuksiansa.
"Ei minulla nyt enää ole ikävä Kointähteä", sanoi Liisa isälle.
"Sehän on hyvä", sanoi isä.
"Vieläkö se Liisa sitä härkää muistelee", kysyi äiti.
"Minä muistelen sitä aina", sanoi Liisa.
"Muistelen minäkin", sanoi Pekka, suu täynnä leipää.
"Ja minä", sanoi Helvi, "minä muistan sen aina."
"Mutta en ikävöi sitä", sanoi Liisa, "sillä pitää oppia tyytymään ja alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä."
Toiset katsoivat ihmeissään.
"Ha-ha-haa", nauroi Pekka.
"Kointähti sanoi minulle niin", sanoi Liisa katsoen isää silmiin.
"Eihän Kointähti osaa puhua", sanoi Pekka.
Liisa hämmentyi, mutta sanoi sitten vahingossa:
"Osaapas, osasi minulle."
"Osaa se", sanoi isä Liisaa auttaen. "Osasi se minullekin puhella."
Mutta äidille sanoi isä:
"Nyt tuntuu niin hyvältä, tuntuu ihan kuin olisi päässyt irti jostakin pahasta."
"Siitä sairaudestasi, jospa tuota voimistut nyt."
"Kun on tapahtunut sellainen ilo, kun on löytynyt Liisa."
"Pidätkö sinä minusta, isä", kysyi Liisa peloissaan ja henkeään pidättäen.
"Minä pidän sinusta, Liisa. Minä rakastan sinua."
Ilokyyneleet vierähtivät äidin poskille. Ja Liisa sanoi:
"Minäkin rakastan isää, äitiä, kaikkia, kaikkia — niin käski
Kointähti."
Toiset nauroivat ja Pekka sanoi:
"Tee sinä se, koska niin käski oikein itse se — musta härkä."