IX LUKU
LIISA ETSIMÄSSÄ MUSTAA HÄRKÄÄ
"Mitä sinä toivot", kysyi pikku haltia Liisalta.
"Että saisin siivet", sanoi Liisa.
"Tahtoisitko olla lintu?"
"Tahtoisin olla pikkulintu. Tahtoisin olla pääsky."
"Miksi?"
"Tahtoisin lentää kauas."
"Miksi?"
"Minulla on niin ikävä."
"Mitä sinä ikävöit?"
"Minulla oli ystävä, Kointähti, minä rakastin sitä. Mutta nyt en tiedä, minne hän on joutunut. Tahtoisin nähdä hänet, vaikka vain yhden ainoan kerran."
"Sinä saat nähdä hänet."
"Saanko?"
"Saat. Sinä olet ollut hyvä minun väelleni, pikkulinnuille, siksi saat nähdä hänet. Saat pääskynä lentää hänen luoksensa. Oletko sitten tyytyväinen?"
"Oi, olen, olen", riemuitsi Liisa.
Pikku haltia kosketti sauvallansa Liisaa, joka pääskynä kohosi ilmaan. Hän tunsi, kuinka ilma kantoi häntä. Hän katsoi allensa. Hän näki, kuinka hän oli lähtenyt lentoon heinäniityltä Uuhilammen rannalta. Hän näki koko lammen, sen ruohoiset rannat, hän näki kodin toisella rannalla. Sinne hän lensi, kotipihalle ensin.
Hän istuutui räystäälle ja sirkutti siinä. Isä ja äiti eivät aavistaneet, kuka siellä oli, eivät tienneet, että se oli Liisa, heidän oma tyttönsä, joka riemuissaan siellä sirkutteli.
Ja siihen lensi paljon toisiakin pääskysiä, ja sittenkös siinä sirkutus kävi. Keskusteltiin matkalle lähdöstä. Emot antoivat neuvoja, pojat kuuntelivat ja kyselivät. Kun kaikki oli selvillä, heitti Liisa hyvästi kodillensa ja pääskysparvi kimposi korkealle ilmaan. Siellä se leijaili hetkisen, katseli seutuja, joista nyt piti erota, tutki matkan suuntaa ja alkoi sitten nopein ja kevein ottein sinkoilla suoraan kohti etelän lämpimiä maita.
Parvi yhä taajeni. Siihen liittyi matkan varrella yhä uusia pääskyjä. Vauhti kiihtyi. Ei joudettu enää ajatuksia vaihtamaan. Päivä lennettiin, yöt levättiin.
Niin kului matka nopeasti. Lämpiminä alkoivat etelän tuulet hulmahdella heitä vastaan. Yhä siintävämmäksi muuttui taivas, yhä hohtavammaksi ilma.
Vihdoin sinersi rannaton meri edessä. Sen laineet karehtivat kevyinä kuin leikkiä lyöden. Sen yllä oli taivas sinisempi ja kuulakampi kuin missään muualla. Kuin sininen, hymyilevä äärettömyys kaikkialla.
Alkoivat väsyä jo nuoremmat, mutta vanhat ja kokeneet rohkaisivat heitä ponnistamaan viimeiset voimansa. Kohta oltaisiin ikuisen kesän maassa.
Jo laskeutui etelän tumma yö yli meren. Taivaanranta kuin katosi. Kaikkialla sama tumma syvyys ja äänettömyys. Sitten tuhannet tähdet syttyivät taivaalle ja kylvivät hohdettansa yli avaruuden, jonka läpi pääskysparvi lensi.
Mutta kun tähdet aamun sarastaessa sammuivat ja aurinko kohosi sinisen meren takaa, näkivät he edessään oudon maan. Kullalta se paistoi. Niin kauas kuin silmä kantoi, levisi edessä keltainen hiekkameri, joka säteili lämpöä ja kullanhohtaista valoa.
Ja keskellä kultaista hiekkamerta oli ihana keidas kuin vihreä saari mikä, jossa korkeat palmupuut kohottivat lehviänsä ja riemuitsivat auringon valosta.
Ja keskellä vihreää keidasta solisi kirkas, viileä lähde. Ja sen viileän lähteen reunalla oli kaunis, kultainen temppeli.
Ja sen kultaisen temppelin harjalle laskeutui nyt pääskysparvi. Ja matkan vaivat unohtuivat ja he laulelivat onnestansa.
Ja lähdeveden kirkas solina säesti heidän laulujansa, ja lauhkea aamutuuli heräsi ja hyväili heidän siipiänsä.
Liisa katseli kaikkea ihmetellen. Se oli kuin unta, kuin satua, paljon ihanampaa vain kuin mitä hän oli koskaan kuvitellut.
Ja paljon huumaavampaa kuin mitä ajatella voi, huumaavampaa, kuin jos katseleisi pilven reunalta alas maahan. Sillä täältä näki enemmän, näki iäisyyden, näki ajan lyhyyden.
Aavisti, kuinka vuosisadat ja vuosituhannet kulkivat jälkeä jättämättä. Samoin kuin nyt, samoin oli maa aikojen alussa hohtanut, samoin se hohti tuhansien vuosien perästä. Ja kun se ei enää hohtanut, oli, kuin vain yksi hetki olisi lyönyt, yksi päivä yöksi muuttunut. Aurinko kiersi rataansa ja tähdet jatkoivat kulkuansa. Ja kun aurinko ei enää kiertänyt radallansa, oli kuin toinen päivä olisi kulunut — aurinkojen auringot kulkivat radoillansa ja avaruus pysyi ennallansa.
Ja maan päällä ihmiset vaihtuivat, sukupolvet muuttuivat, kansat kukoistivat ja hävisivät, mutta niiden kaipaus oli aina sama. Ja vuosituhansien vieriessä olivat he pystyttäneet temppeleitä, joissa he viihdyttivät kaipaustansa ja unelmoivat unelmiansa.
Niin oli pystytetty temppeli ikuisen kesän maahan.
Liisa näki, kuinka juhlapukuinen, outo kansa polvistui kultaisen temppelin kultaisessa pilaristossa ja kulki polvillansa temppelin portaita ylös. Ja temppelin sisältä kuului soiton hyminä ja lasten laulu.
"Miten kaunista täällä on kaikki", ajatteli Liisa. "Voi, jos pääsisin tuonne sisälle."
Samassa hän oli muuttunut ihmiseksi ja katseli temppelissä pilarin juurella ihmisjoukkoa, joka kasvot maahan painettuina kuunteli laulajien ylistystä:
"Kaunis olet sinä, ihana Apis-härkä."
Liisan sydän lakkasi lyömästä. Hän tuijotti alttarille. Siellä, purppuraverhojen ympäröimänä kultaisella alttarilla seisoi Kointähti.
Ja kaikki kansa kumarsi häntä, Kointähteä. Ja lauloi hänen ylistyksekseen, hänen, hänen oman mustan härkänsä!
Olihan Liisa tiennyt, että se oli hyvä härkä, mutta että sitä näin kumarrettiin, sitä hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa.
Kun kansa poistui kasvojaan nostamatta, meni Liisa alttarin luo, astui kultaportaita ylös ja sanoi:
"Kointähti."
Kointähti tunsi hänet ja ynähti iloissaan: "Liisa."
Liisa taputti härkää, pani kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:
"Minulla oli niin ikävä sinua, että piti tulla katsomaan sinua vielä kerran."
"Sinä olit niin hyvä minulle", sanoi Kointähti.
"Minä pidin sinusta", sanoi Liisa.
"Niinhän minäkin sinusta", sanoi Kointähti.
"Mutta nyt sinä olet hallitsija."
"En minä ole hallitsija, he ovat panneet minut vain merkiksi tähän."
"Minkä merkiksi?"
"Kaipauksensa merkiksi. Minä muistutan heitä, että heidän pitää koettaa karttaa pahaa ja pyrkiä hyvään ja pitää sopiutua ja sopia keskenänsä."
"Niin minäkin tahdon sopia Helvin ja Pekan ja kaikkien kanssa", sanoi
Liisa.
Kun Liisa muisti kotinsa, tunsi hän ikävän valtaavan sydämensä.
Hän oli jättänyt kodin ja isän ja isä kaipasi häntä nyt ja etsi häntä.
Hädissään kysyi hän:
"Miten pääsisin täältä, minulla on niin ikävä kotia?"
"Minä neuvon. Ota minun otsatähdestäni kolme valkeaa karvaa. Niillä saat kolme toivomustasi toteutumaan. Mitä sinä toivot?"
"Toivon, että pääsisin kotiin. Toivon, että isä rakastaisi minua.
Toivon, että tuottaisin isälle iloa."
"Toivomuksesi toteutuvat. Mutta opi tyytymään, opi iloitsemaan, opi alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä. Ja rakasta kaikkia."
Kointähti painoi päänsä alas ja Liisa otti kolme valkeaa karvaa hänen otsatähdestään. Ja puristi niitä kädessänsä.