VIII LUKU
JOPE KOTONANSA
Jope heräsi sängyssänsä, hieroi silmiänsä ja katseli, katse ympärillensä.
Aurinko paistoi suoraan itä-ikkunasta tupaan, Kaisa oli ollut jo ylhäällä ja musta kahvipannu porisi liedellä.
"Taisitpa olla kipeäkin, kun hourailit koko yön", sanoi Kaisa.
"Mitä minä hourailin?"
"Mitä lienet Lapin tietäjistä ja muista peikoista. Lienetkö ollut
Liisaa etsivinäsi?"
Hätkähti sydän Jopen rinnassa. Jokohan hän uskaltaa kysyä? Kysyi kuin kysyikin:
"Missäs on Liisa?"
"Missä? Missäs sen pitäisi olla? Tuolla sängyssä nukkuu."
"Eikö se ollutkaan kateissa", kysyi Jope epäröiden.
"Eilen, olihan se eilen jäänyt metsään nukkumaan."
"Eikös, eikös se vuoreen joutunutkaan?"
"Sammalillahan tuo kuuluu nukkuneen, kun tuo Helvi ja Pekka olivat säikähtäneet Routalan ukkia ja juosseet pakoon. Ukki oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut sateesta kotiinsa. Oli maitoa sillä juotellut ja nahkapeittojen väliin pannut, mutta Liisa oli vain kotiin itkenyt, ja eikös ukki lähde sitä kantamaan tänne vielä niin myöhään iltasella. Siinä se on sängyssä Liisa yönsä nukkunut niinkuin muutkin", naurahti Kaisa.
Jope epäili vielä, ettei ihan niin tainnut olla, ja kysyi epäröiden:
"Entäs se musta härkä, jonka minä lupasin sille —?"
"Sille vieraalle, sille eiliselle ostajalle. No, etkös sinä sitten tolkussasi ollutkaan eilen? Niin pääsi olikin väliin tulinen, väliin näkyi taas vilu puistattavan kuin kuumeessa ihan", arveli Kaisa. "Lupasithan sinä sen härän myydä ja minä möin sen. Tuolla tupakkakukkarossasi, sukanterän sisässä on rahat."
Kaisa nosti kahvipannun tulelta, laittoi kupit pöytään.
Kissakin hyppäsi pankolta, venyttelihe lattialla auringonpaisteisella kohdalla ja Kaisa kaatoi tilkan maitoa sen tuohiseen.
"No, tulepa Jopekin nyt ryyppäämään kuppi kahvia", sanoi Kaisa, "niin virkistyt eilisen vilustumisen jälkeen."
"Vilustuinkos minä?"
"Mitenkäs muuten. Sellainen Luojan ilma. Kovempi vielä se oli kuin se, jolloin Liisa syntyi."
"Kaisa, minä näin pahoja unia yöllä."
"No, tottahan, kun houritkin."
"Vaan nyt on hyvä olla."
"Tuohan on hyvä."
"Näet", sanoi Jope epäröiden, "kun se härkäkin —"
"On myyty, tottahan —"
"Ja Liisa se meille vielä ilot tuottaa."
"Tottahan. Niin kaunis lapsi, Jope, ihan sinun näköisesi, sydän ja silmät ihan samat."
Jopelle tulivat vedet silmiin.
Samassa heräsi Liisa ja katseli suurilla sinisillä silmillään vanhempiaan.
Jope hymyili hänelle ensi kertaa eläessään. Nyt hän oli löytänyt
Liisan, jonka sielu kulki niin puhtaissa maailmoissa, ettei Jope ollut
sitä koskaan tavannut. Jope meni Liisan luo, nosti hänet syliinsä ja
Liisa pani pienet kädet hänen kaulallensa.
"On isä ollut kadottaa pienen tyttönsä, tämän oman, tämän rakkaan."
Äiti hymyili Jopen oudoille sanoille ja sanoi nauraen:
"Nyt Jope, eiköhän oteta aseita ja lähdetä panemaan paikoilleen se heinäladon katto, jonka tuuli eilen lennätti maahan. Se vieras, sehän se uhkaili tulevansa ja ostavansa vielä tämän kesän heinät, on tässä nyt rahankin tulo."
Kaisa pyörähteli siinä askareillaan, meni navettaan.
"Minä tulen kohta", sanoi Jope hänelle. Vielä ei hän raskinut jättää Liisaa. Hän nosti Liisan pöydänpäähän istumaan, istuutui itse Liisan eteen rahille ja painoi päänsä Liisan syliin.
Kukaan ei heitä nähnyt, aurinko vain onnellisena paistoi. Kukaan ei kuullut, mitä isä lapsellensa kuiski, vaikka eihän hän sanoilla kuiskinut, ei Liisa sanoja tarvinnut, sanoittakin hän isän rakkauden tunsi.
Liisa silitti siinä isän päätä hennoilla kätösillään. Mutta yhtäkkiä hän puhkesi sanomaan:
"Isä."
"Mitä lapseni?"
"Minulla on niin ikävä."
"Mitä lapseni?"
"Sitä mustaa härkää."
"Kuule, Liisa, älä sitä ikävöi. Se johti isää harhauskoon, isä oli kuin lapsi. Ja nyt on isä selviytynyt siitä ja löytänyt sinut. Nyt on isällä hyvä olla."
"En minä ikävöi sitä sitten. Näkisin vain kerran, vain yhden ainoan kerran sen vielä."
"Ehkäpä näet, eihän sitä tiedä."
"En näe", sanoi Liisa suruissaan. Ja jatkoi: "Mutta jos olisin lintu, näkisin varmaan. Minä lentäisin sinne, minne se vietiin ja sanoisin hyvästi sille ja sanoisin, ettei pelkäisi, jos pitääkin mennä kuoleman maille, siellä on hyvä olla, isä, eikös siellä ole hyvä olla?"
"On, lapseni."
"Kun siellä on koti meillä."
"Niin, lapseni."
"Sen vain sanoisin sille, että siellä on koti. — Isä, jos olisi suuret siivet, voisiko lentää?"
"Ehkäpä voisikin."
"Mutta osaakos äiti tehdä sellaiset siivet?"
"Ei osaa."
"Ei isäkään?"
"Ei isäkään."
"Vaikka kuinka kauas minä lentäisin nähdäkseni sen kerran, vaikka metsien taakse, vaikka niinkuin pääskyset kaukaisille maille, isä, niin minä sitä ikävöin —"
Jope nosti Liisan sänkyyn ja peitti hänet hellästi.
"Nuku vielä, Liisakulta, näe kauniita unia."
Jope odotti, kunnes Liisa nukkui ja läksi sitten ulos töihinsä onnellisempana kuin koskaan ennen.