Savu-uhri: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

by Maria Jotuni

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Nurminen pihamaa, jonka vasemmalla puolen on mökki. Mökin nurkkaan on kiinnitetty lautakyltti, johon on maalattu rinkelin ja kahvipannun kuva ja kirjaimilla sanat: KAHVILA JA PAKARI. Rakennuksen keskiosassa on ovi portaineen, vasemmalla lautaeteinen, oikealla tuvan ikkuna. Ikkunan alla on penkki. Taampana on lehtipuita ja ranta. Pihalla kaivo. Oikealla taustalla ovat aitat. Oikealla etualalla kukkivia pihlajoita, niiden alla pöytä ja pari penkkiä.

On aurinkoinen aamupäivä. Tupa lämpiää. Taampaa kuuluu viulunsoittoa ja tieltä aitan takaa tulee pihamaalle Isaksson reppu selässä laulaen:

"Minä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee
Isänmaat' etsiessän täsä ties
Ja odotan ehtoon hetkee.
Ei levollist', surutoint' majaa mull' täällä;
Sinn' riennän, kiiruhdan kaikell' väellä,
Kus' lepo ja rauha mun kätkee."

Riikka ilmestyy portaille tuvasta, hänellä on silmälasit nenällä ja kirje kädessä.

RIIKKA: Voipa kuitenkin. (Pistää kirjeen taskuunsa, ottaa silmälasit pois ja ojentaa kätensä.) Minä kuuntelen ja kuuntelen, että joko tässä uneksin, enhän uneksi, Isaksson itsehän se on kuin onkin. Tulipas näille main juhannukseksi taas.

ISAKSSON: Ihminenhän sitä olen minäkin ja sydänhän se on rinnassa minullakin.

RIIKKA: Ja työtä on vain maakunnissa ollut?

ISAKSSON: On ollut, on tinattu, on toinenkin kello korjattu, on sitä maallista puolta paranneltu. Kunnossa ne nyt ne puolet maailmata lienevät, hee.

RIIKKA: Ja rahaa tuli?

ISAKSSON: Rahaa tuli ja rahaa meni. Tästä lähikylästä sinulle säästin (kaivaa taskujaan). No, otapas (ammentaa rahaa Riikan esiliinaan). Siinä on kaikki.

RIIKKA: Elä kaikkia.

ISAKSSON: Kaikki, kaikki roskat (puistelee taskujaan), ei sitten ole enää huolta niiden hävittämisestä.

RIIKKA (huutaa tupaan): Kalle.

Kalle tulee ulos kädet taikinassa, huivi päässä,
Riikan vanha nuttu päällä ja esiliina edessä.

KALLE: Ka, setäpappa (tarjoaa taikinaista kättään).

ISAKSSON: Kalleko se on nyt piikana tässä?

KALLE: Leipurimestarina vain. Sitä kun menen leipurin oppiin, kunhan tässä vaaterahat tienaan ensin. Leipuri, näes, on herra, sillä se syö vehnäleipää aina.

RIIKKA (on ottanut viinalekkerin aitasta, antaa sen ja rahan Kallelle): Juoksepas Mäelle, näkyy Jahvetti juuri aittaan menevän, ja pyydä siltä tämän kaksimarkkasen edestä sitä parasta.

KALLE: Sitä, joka on tehty nurmikukkasista, kesäheinistä kerätty.

ISAKSSON: Kas, kas poikaa.

KALLE: Ja sanonko Kattaiskalle, jos taas veräjällä vahtii, että tässä ne ovatkin ne Kattais-vainaan kadonneet housut eikä mikään lekkeri? (On pistänyt lekkerin esiliinansa alle piiloon.)

RIIKKA: No mene, mene.

KALLE: Mentiin (menee).

ISAKSSON: Vieläkö nämä naapurukset (osoittaa veräjän taakse) niistä housuista riitelevät?

RIIKKA: No, nythän ne vasta riitelevätkin, kun Kattaiska veti käräjiin sen Jahvetin housunvarkaudesta ja saikin väärästä ilmiannosta sakot. Liekö tuo ukko koko noita housuja pimittänytkään, jos lie joku muu. No eläpähän, ukkokos pääsi ähittelemään, ja ei muuta kuin Kattaiska kävi taas keväällä poppamieheltä kysymässä ja niitä housuja perustamassa.

ISAKSSON: Mitä poppa sanoi?

RIIKKA: Oli vuoden sisään luvannut ne takaisin toimittaa.

ISAKSSON: Eivät tulleet, jos Jahvetilla olivat, hee.

RIIKKA: Elä sano, jos vaikka nai Kattaiskan, niin tottahan silloin.

ISAKSSON: No, mitenkä nai —?

RIIKKA: No, kun kuoli Mäen emäntä tässä talvella. Emännättähän se talo on, Anna on tästä ollut siellä auttelemassa ja minä otin tähän taas avukseni Kallen.

ISAKSSON: Mutta johan se Jeremiaskin on siinä iässä, jotta menisi naimisiin.

RIIKKA: Olikinhan se Jeremias uhannut, että kyllä hän nai, ei ukon tarvitse enää vaivautua, vaan liekö Jeremiaksessakaan sen vaivan näkijää, vaikka onhan se ajelevinaan tätä Annaa.

Kalle tulee lekkerittä.

KALLE: Sanoi ukko, juokse pois, tottapahan lähetän, kun tuo naapurinrouva tuossa portinpieltään pitelee. Näet siinä se Kattaiska kökötti kuin hautova kana. (Kalle menee tupaan.)

RIIKKA: Nythän tuo kesältä tuntuukin, kun sinä kotiin tulit. Vaan niinpä, niinpä se on, että kesä tulee ja kesä menee — (jää ajattelemaan).

ISAKSSON: Ja kesä kukkansa karistaa, ja vielä meillä on tekemättä se teko, jotta pappiloihin —

RIIKKA: Kun pysyisit yhdenkään talven tässä. Kesäkelillä on sinne pitkä matka.

ISAKSSON: No, Riikka, suotta sinua säikähytin. Parempihan onkin näin.

Kalle tulee ulos.

RIIKKA: Tokko leipäsi onnistuvat ja kohoavat?

KALLE: Piti onnistua. Aina muistan, että mitäs teet, tee tervan kanssa.

ISAKSSON: Onpa kunnia jo tainnut päähäsi kohota?

KALLE: En ole ylpiä, sillä tyhjä pää on ylpiällä.

ISAKSSON: Ja mitenkäs kotona jaksavat?

KALLE: Eletään kun voidaan, syödään kun saadaan. Ja paremminkin elettäisiin, mutta ei iljetä häväistä rikkaampia.

RIIKKA: Mutta unohtuipa tässä pääasia (ottaa taskustaan kirjeen). Sen Villen poika, se Aappo, kirjoitti minulle kirjeen ja kertoo tässä, että on tänne tulossa.

KALLE: Ja sillä on kaupunkilaismorsian Aapolla nyt, ihan mamseli tai mikä lie hienoinen hiputin.

ISAKSSON: No, johan ihmettä.

RIIKKA: Ja tämän päivän laivassa niinkuin pitäisi niiden kirkonkylään tulla, kirje on viipynyt.

ISAKSSON: Sittenhän ne ovat kohta täällä.

RIIKKA (Kallelle): No, menepäs sinä nyt tuohon kotimökillesi ja sano, että tulevat tänne Serukka ja Ville, tähän se Aappo kuitenkin ensiksi tulee, ja pianhan ne ovat täällä, jos ollakseen.

KALLE (heittää esiliinansa): Lähteä pitää, kun kapteeni käskee. (Menee vielä tupaan.)

RIIKKA (lukee kirjeestä): Kauniisti se Aappo kirjoittaa: "Ja ennenkuin sidon itseni niillä siteillä, jotka ovat ihanimmat kaikista siteistä, ajattelen tyydyttää sen kaipauksen, että saada nähdä kotipesä, saada unelmoida siellä vielä vaikka lyhyt kesäinen unelma ja unohtaa hetkeksi tämä sivistys ja kehitys ja palata taas sinne, minne elämänkutsumus kutsuu."

ISAKSSON: Kauanhan se on Aappo jo poissa ollutkin.

RIIKKA: Kymmenen vuotta ja enemmänkin, kun poika kerjuumatkalleen katosi. Vaan tulipas herra ja tulipas oikea syyppari minun kummipojastani.

KALLE (tulee tuvasta): Ja vaikka on syyppari, ei ole ylpiä, niinkuin vähäoppiset ovat, ei kulje silmät selässä eikä niinkuin kukko kannuksissa.

RIIKKA: Niin, jotta piti sanoa, että on se Luoja noita Vehviläisiä viskonut eteenpäin ihan paiskelemalla.

KALLE: Ja kun se minua viskelee, niin minä hihkaisen ilosta, ja täti arvaa, että paakari se siellä siivittä arvoon lentää, jalat edellä, pää perässä ja täysi kukkaro kädessä.

ISAKSSON: Tarpeen se on liukas kieli kaupungissa.

KALLE: Ja tarpeen liukas mieli.

RIIKKA: Selvät kaikki riitingit ja päärateeringit niinkuin Aapollakin.
Vaan siinä sinä yhä seisot, etkö ala jo kippaista.

KALLE: Kippaisen, kippaisen enkä taakseni katso (menee).

RIIKKA: No, ei ole suuri Aapon kotimökki, patsahitta se siinä seisoo, turvekuoppa vain, vaan kasvattaapas maa ihmistä, kun on kasvattaakseen, eikä ole Villen lapikas työssä kulunut. Se mies se tämän maallisen matkansa teki tavallisen huolettomissa housuissa.

ISAKSSON: Viisas mies on Ville.

RIIKKA: Vaan palukkaahan sinun pitäisi puraista.

ISAKSSON: Jospa puraisisi vähän.

Menevät tupaan, kohta tulee Riikka kahvipannu kädessä kaivolta vettä ottamaan. Veräjältä tulee Anna lekkeriä tuoden. Antaa sen Riikalle.

RIIKKA: Aappokin tulee nyt tänne.

ANNA (riemuissaan): Tuleeko Aappo?

RIIKKA: Mutta ei se ole enää se Aappo, jonka kanssa pienenä leikitte isää ja äitiä.

ANNA (hämillään): Ei, ei tietenkään.

RIIKKA: Se on herra nyt ja sillä on morsian mukana.

ANNA (levottomana): Morsian, onko Aapolla morsian?

RIIKKA: Eikös Jeremias tuolta tule? Se sinun perässäsi näkyy pyörivän aina.

ANNA: Niinhän tuo näkyy.

RIIKKA: Niitäkö se kihloja?

ANNA: Niitähän se.

RIIKKA: Et taida välittää?

ANNA: Enhän noista tähän asti ole välittänyt. Ja kun se Kattaiskakin ottaisi ne, joutaa hänen saada. Mihin minä nyt menen, ettei se tapaisi?

RIIKKA: Pistäydy tuonne aittaan, niin minä sanon, että rantapolkua minne lienet mennyt.

Anna pujahtaa aittaan. Jeremias tulee piikkosillaan pihaan.

JEREMIAS (katselee ympärilleen): Onkos täällä ketään meikäläisiä näkynyt?

RIIKKA: Ketäs se Jeremias etsii?

JEREMIAS: Eipähän ketä (ojentaa kätensä, antaa rahan). Saisikohan tämän kymmenpennisen edestä nisua — nisua?

RIIKKA: Saapihan sitä (ottaa porstuassa olevasta vakasta pullan, antaa sen Jeremiakselle, joka pistää sen povelleen).

JEREMIAS: Ja olisi minulla asiaakin (ottaa poveltaan paketin). Te kun
näitä tämän kylän asioita olette ennenkin setvineet, niin jos nytkin.
Olisi tässä mummovainaan silkki ja tämä kaksimarkkanen olisi sille
Annalle ollut jätettävänä.

RIIKKA: Taitaa olla kihlojen merkitys näillä?

JEREMIAS: Hee, miksipä heidät sitten ottaisi.

RIIKKA: Jos olisi tuolle Kattaiskalle nämä jättääkin?

JEREMIAS: Sehän se olisi, ja onhan se siitä puhunut, vaan kun se ukko ei sen housujupakan tähden siihen aatokseen mielisty, arvelen, ja sitten, pahanko työtä tuo lienee, vaan on kohonnut se mieliteko, jotta saada pois vain tämä Anna —

RIIKKA: Voipihan se olla pahankin työtä.

JEREMIAS: Jos se elämän koreus, arvelen, ettei vanha muka kelvatakseenkaan, minut syntiin langettanee, jos tuo kauneus, se kun tätä maallista silmää viehättää, tähän hekumaan johtaa. Mene tiedä. Mutta sen vain tiedän, että Anna se olla pitäisi sen paidan paikkaajaksi, arvelen.

RIIKKA: Voipihan näitä Annalle tarjota, vaikka suotta taitaa olla, kyllä se Kattaiska sinut viepi, kun on sen päähänsä saanut, ja lienet luvannutkin naida sen.

JEREMIAS: Lienenkö tuota? Voi kuitenkin, jos se tapahtuman pitää, niin saan niistä isäukon synneistäkin tuomiopäiville asti kuulla. Ja pahanko nenällä nämä talot ovatkin ihankuin nokatusten, että on kuin tuomittu yhdessä elämään? Siinä se äskenkin veräjällään vahti.

RIIKKA: Ja eikös tule nytkin kuin kutsuttu.

JEREMIAS: Tätä se on, nyt minä olen hukassa, ah, minne kurja kulkenen (pujahtaa äkkiä aittaan).

Kattaiska tulee.

KATTAISKA: Tulikos se Jeremias tänne?

RIIKKA: Taisi se tässä olla, mutta olisiko minne nyt kadonnut, kun ei sitä tässä näy.

KATTAISKA: Näet, sentähden kysynkin, kun on meillä Jeremiaksen kanssa ollut niinkuin yhteisiä asioita.

RIIKKA: Vai on.

KATTAISKA: Sitä kun on nuori vielä, niinkuin minä, niin ne aatokset eivät rauhaa anna. Mutta on minulla se tunto, etten miestä väkisin ota, ellei se omasta puolestaan omaa hyväänsä tunne ja ellei se Luojankin ajatus ole. Mutta kaipa se on. Mitäs varten hän Kattais-vainaan olisi pois kutsunut, ellei hän jotakuta sijalle suunnitellut?

RIIKKA: Voihan se olla niinkin.

KATTAISKA: Paljon olen ajatellut. Tämän maailman asiat kaikki. Kaiken turhuuden tiedän. Tämän naimisenkin. Mies naitua on toinen kuin ennen naimista. Elä odotakaan, että se sinulle iloa tuottaa.

RIIKKA: No, minkä tähden emäntäkin sitten sinnepäin puuhailee?

KATTAISKA: Mies on rinnalla kuitenkin parempi kuin ei mitään. Kattainen oli mieheksi mitätön, ja aina ajattelinkin, että jos Luoja tuon tuosta pois korjaa, ei tuo tunnu kummemmalta, kuin jos kämmenpäähänsä puhaltaa (puhaltaa kämmenelleen). Mutta nyt kun paikan perijää ei ole siihen tullut, olen ajatellut, että olisi tuo Kattainenkin saanut olla elossa, olisi taloon työtä tehnyt.

RIIKKA: Onhan Jeremias työmies.

KATTAISKA: On, onhan se. Olisihan Jeremiaskin kuin rauhan satamassa, kun olisi minun sylissäni. Ja Annan nenän edestä sen otan. On minulla se luonto, että jos oma etu on kysymyksessä, jaksan minä puoltani pitää. Ja jos nyt Riikka vielä puhuu Jeremiakselle puolestani, niin markan maksan. Ja Riikka sanoo vain, että on minulla rahaa, vaikka köyttä hänestä vääntäisi, on toistakin tuhatta tuohikerän sisässä aitan naulassa. Ja kun alttarille astutaan, uudet verkahousut laitatan niinkuin Kattais-vainaallekin, vaikka se ukko (näkee maantieltä tulevat) — kats, mikäs juhlakulkue tässä tulee?

Serukka huonoissa vaatteissa, huiviriepale päässä, musta vanha, liian lyhyt nuttu ja takaa riippuva hame päällä. Ville, parhaissa repaleissaan, ja Kalle tulevat ja kättelevät pihassa olijoita.

SERUKKA: No, Aappoko se kuuluu tulevan ja morsiamenkin tuovan?

KATTAISKA: Ähää —

RIIKKA: Niinhän se kirjoitti.

KATTAISKA: Loppunee tuo nälkä nyt teiltä.

KALLE: Tottahan, aamen se on aina virren päässä, tikku makkaran nenässä.

KATTAISKA: Pääset nyt puremaan makkaraa kerta sinäkin.

KALLE: Päästään, ja sitten se on aina kesä ja aina pyhä, vaikkei pyhähousuja olekaan.

KATTAISKA: Mitä, mitä sinä, sanos uudestaan.

SERUKKA: Kalle!

KALLE: Mieletön, kieletön kahdesti toden sanoo.

KATTAISKA: Ihan sillä on suu korviin asti tuolla pojalla.

KALLE: En väitä sitä, mitä en tiedä, enkä käräjiin tyhjästä vedä.

SERUKKA: Kalle, hupenetko siitä —

KATTAISKA: Piiskaa minä antaisin.

KALLE: Elä, elä puhu niin, minä pelkään.

SERUKKA: Kalle, menetkö, no, joutuun!

KALLE: Mennään (tekee lähtöä, vaan ei tahdo raskia mennä).

KATTAISKA: Kun on suu sellainen, mitähän ne tuollaisetkin suulla —

KALLE: Sitä minä mitä muutkin, syötän suuta elääkseni, elän kerran kuollakseni ja verkapöksyissä naidakseni.

KATTAISKA: Hoo — sinä (lähtee ajamaan. Kalle pakenee.)

VILLE: Se poika, hee, totteleekos se meitä esivaltaansakaan!

KATTAISKA: Senkin koirikas.

KALLE (ovelta pilkistäen): Vale kiinni, ennenkuin leviää. (Menee.)

KATTAISKA (ähkää): On sitä surua tuollaisista lapsista.

VILLE: On, onpa on surua.

KATTAISKA: Eipä sitä vielä tiedä Aapostakaan, sillä ei se omena kauas puusta putoa.

VILLE: Niinhän ne sanovat.

RIIKKA: Mutta tuleepa morsiamelleen vanhempiaan näyttämään.

SERUKKA: Voi, voi tokiinsa sitäkin.

VILLE: No, mitä nyt?

SERUKKA: Kun hävettää, mitä meissä on näyttämistä, näyttelisi ulkomaan eläviä ja muita kummituksia.

VILLE: Eikös sitä olla saman Luojan luomia kuin ulkomaan eläimetkin? Ja jos minun puolestani ja itsesi puolesta häpeät, niin Luojan itsensä puolesta häpeilet. Hyvät koetti hän tehdä, pitäisikö sinulle kummemmat olla? Ei, elä sinä niin, mamma —

SERUKKA (hätäissään): Ja yhtäkaikki hävettää, kun vaan tällainen äiti on herralla (tahtoo itku päästä) — hoh-hoi — en tahtoisi tässä äitinä olla, mitä, mitä minussa on katselemista kenellekään. On hyvä, kun tiedän, että siellä on poika maailmalla, minun poikani, minun omani. Vaan että pitää vielä näyttäytyä ja se häpeä hänelle tehdä (itkee) — ei, ennen minä vaikka kuolen.

KATTAISKA: Jo höpsyttää.

VILLE: Mamma, no mamma.

RIIKKA: Elä hätäile.

SERUKKA (itkien): En ole eläessäni vielä valittanut, nyt valitan. Minä olen onneton. Ei ole huivinriepua tavallista, ei hametta, ei paitaa, ja minun poikani, minun parhaani tulee ja näkee minut tällaisena, jos maa minun allani aukeaisi ja peittäisi minut, — ah (itkee) —

RIIKKA: Elä itke, mene aittaan, ota sieltä huivi ja hame, mene sisään, ota sieltä paita, ota omiksesi (työntää Serukkaa tupaan päin).

KATTAISKA: En minä lapseni tähden koristautuisi.

SERUKKA (mennessään): Aapon tähden ojennan ensi kertaa käteni toisen vaateortta kohti, Aapon tähden vaikka kerjään, oman, oman poikani tähden (menee sisään).

Riikka menee perästä.

KATTAISKA: Sekö kyyppari kuului se Aappo olevan? Mikä virkamies se sellainen on?

VILLE: Se on sama kuin pormestari tahi vahtimestari, pulskimpia miehiä siihen virkaan otetaan. Vaan osasikin tuo Serukka sen Aapon tehdä kuin valetun, komian, missä lie ne opit käynyt.

KATTAISKA: Tottahan siihen opit tarvittiin. En välittäisi.

VILLE: Et näistä autuuden asioista välitä. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän enkeleitä talossa, sanotaan.

Riikka on puheen aikana tullut tuvasta, tuopi lekkerin.
Serukka tulee paita käsivarrella aittaan mennäkseen.

SERUKKA: Elä sinä, isä, ryypi nyt.

VILLE: Ei, mamma. Juonti vaikuttaa sisällisiin ruokaelimiimme, kuin on makoon, maksaan ja keuhkoihin, mutta jos Aappo tarjoaa, mamma, ei minun sovi kieltää häneltä sitä iloa.

SERUKKA: No, jos Aappo — se on toista.

VILLE: Elä hätäile, mamma, enkö aina ole sanonut, elä hätäile, eläkä katsele aina niitä puolia, jotka meidät murheellisiksi tekevät, vaan opi sinä parempi puoli päälle kääntämään. Niin olen minä tehnyt, ja elämä on ollut kuin silkkiä vain. No, mamma, avaapas kohta silmäsi ja katsasta käsialojasi, kun astuu poika eteesi kuin Johanneksen ilmestys.

KATTAISKA: Liekö tuo mikä se morsiankaan?

SERUKKA: On se jokin, ei se Aappo vähäistä otakaan.

RIIKKA (askarten lomassa): Ompelija se oikein kuuluu olevan.

VILLE (kehuvasti): Noo?

SERUKKA (aittaan mennessään): Sitä minä. Kuin kukka oli itse Aappokin, kuin linnunpoika pesässänsä tässä piiperteli (aukaisee aitan oven, josta pyrähtää häpeissään ensin Anna sitten Jeremias).

SERUKKA: Hyvänen aika (on säikäyksissä, mutta pujahtaakin sitten aittaan pukeutumaan Riikan vaatteisiin).

KATTAISKA (raivoissaan): Linnun, linnunpojatpa sielläkin piipattavat pe-pesässään. Haa, sinä Jeremias Jahvetin poika, nyt, nyt pasuunat pauhaavat.

VILLE: Elkäähän.

KATTAISKA: Vai elkäähän. Että annetaan vain mennä näin siveetöntä menoa
(Jeremiakselle kädet nyrkissä). Että, että — o, sinä suruinen
Suomenmaa, kats ettei sinun käy kuin Sodoman!

JEREMIAS (peloissaan): Minä, mitä minä?

KATTAISKA: Sinä, sinä, jos olisit vihitty mieheni, aut' armias, jaa —.
Ja sinä Anna, että ilkiät.

ANNA (päättävästi): Jeremias kosi minua.

KATTAISKA: Mitä, tämä minun sulhaseni, kosi sinua? Ääh, mohamettiko sinä olet, Jeremias?

JEREMIAS: Minäkö mohametti?

KATTAISKA: Etkö ole kosinut minua?

JEREMIAS: Emäntähän se minua.

KATTAISKA: Elä vikuroi.

JEREMIAS: Minä olen kosinut teitä, joo, muistelenpa sitä.

ANNA: Mutta minä otan kihlat ja Jeremiaksen.

KATTAISKA (Jeremiakselle): Jeremias, uskallapas vain, niin pyryää.

JEREMIAS: En, en minä uskalla.

KATTAISKA: Siinä sen kuulette, ei hän uskalla eikä siinä mitään perää ollutkaan.

ANNA (Jeremiakselle): Kiellätkö sinä sen, mitä äsken sanoit?

JEREMIAS: En, enhän minä kiellä.

KATTAISKA: Mutta sinä kiellät!

JEREMIAS: Minä kiellän, minä kiellän.

VILLE: Kiellä, kiellä veikkonen, niin minäkin tekisin.

JEREMIAS (Villelle): Kun tämän olisi tiennyt, ei olisi pahennuksena ollut ihmisten välillä. Samahan minulle kumpi, ja vaikka molemmat, kun vain keskenään sopivat. Ja vaikka minua tässä manattiin mohametiksi, niin vaikka molemmat — sillä sitä rauhanaatetta minä rakastan.

KATTAISKA: Elä rupata enää, mars nyt pois vain, Jeremias. Etkö tiedä, että olet hyvityksen velkaa?

JEREMIAS (ottaa vehnäsen poveltaan, aikoo ojentaa sen ensin Kattaiskalle, vaan koettaakin salaa antaa sen Annalle. Kattaiska näkeekin sen ja Jeremias antaa sen hänelle.) So — sovitaan pois.

KATTAISKA (puraisee hyvillään vehnästä): Ettäs tästä opit jotakin, Anna (tarttuu Jeremiaksen käsipuoleen ja lähtee häntä viemään). Kun joku sinun sulhasesi vasta vie, niin peri pois vain. (Menevät.)

VILLE: Ha-ha haa, sitä eukkoa, tämän kylän keisarinnaa, erehtyy, joka heikoksi astiaksi tätäkin sanoo.

RIIKKA: Mutta mitä sinä, Anna, joko sinä mieltäsi muutit?

ANNA: Eipä tiedä, kun on tarjottu, otan ne kihlat.

RIIKKA: Siinä ne ovat piirongin ylälaatikossa, ota jos tahdot, oma asiasi.

Anna menee tupaan. Isaksson tulee sieltä ulos.

VILLE: Vai sinä näillä main?

ISAKSSON (kätellen): Kun on huonekuntaasi kohdannut sellainen onni.
Annapas, Riikka, tähän nyt lasit, kun on lekkerikin.

Riikka hakee. Serukka menee tupaan puettuna Riikan vaatteisiin.

ISAKSSON (lasit saatuaan): Parempi viina maassa kuin tyhmän miehen päässä, sanotaan, mutta jos ei päät niin tyhmiä olisikaan.

SERUKKA (tuvan ovelta): Pappa —

ISAKSSON: Mene sinun rauhaasi, mamma, ja muista, on ensimmäinen pikari tuskan ja tarpeen —

VILLE: Ja pikari toinen on terveyden lähde, se tyhjennä huoleti kotiväen nähden.

ISAKSSON: Mut' jos mulle kiusaaja tois' pikarin vielä: "En huoli, vie pois se", ma huudan.

VILLE: Näin synnin mä voitan ja olla koitan, ettei tule häpiä ja olo on kepiä —

SERUKKA: Kun Aappokin on herra.

VILLE: Herrojahan tässä ollaan itsekukin, mammakulta.

Serukka poistuu ovelta.

VILLE (leikkisästi): Vai onko herraa, joka on herrempi minua, rikasta, joka on rikkaampi?

ISAKSSON: "Niinkuin savu tuuless' hajoo, kunnia ja korkeus, äkist' käsist' poijes vajoo tavara ja rikkaus." Vaan mitäs sinä, kun sinun rikkautesi ei ole näitä maallisia, mikäs niitä hävittää taitaa.

VILLE: Totta sanot vaikka piloillasi. Enkös ole rikas? Kukas voi riistää minun omaisuuttani, näitä päiviäni, näitä ilojani? Eikö ole tuolla metsät kuin parhaat riista-aitat, eikö järvet kalaa täynnä? Ota mitä tahdot, vaan etpä tahdo, suotta et tätä elinaikaasi ahnehtimalla pilaile. Kenen sanot sinä vielä maailman olevan? Eikös tämä ole meidän?

ISAKSSON: Meidän se on, meille perintönä annettu, että iloita taitaisimme.

Riikka ja Serukka liikkuvat pihalla.

VILLE: Mamma, tules nyt tänne — (Serukka ei ole kuulevinaan) — (Isakssonille.) Tämän Serukankin laittoi Luoja minun varaltani. Siinä on aarre, ja lapsia on siunautunut — (Serukalle.) Montakos niitä onkaan lapsia meillä, mamma?

SERUKKA: Mene tuossa.

VILLE: Kuin santaa meren rannalla on. Ne kun maat allensa laskevat ja ne kansoittavat —

SERUKKA: Voi, voi, nyt ne tulevat ja minkä punaisen lipun lienevät ilmaan nostaneet.

Tieltä aitan takaa tulee Aappo tuoden käsipuolessaan Hildaa, joka on monikirjavissa vaatteissaan ja punainen päivänvarjo kädessä. Aapolla on vapaassa kädessä kapsäkki.

AAPPO: Terve, terve, kotijoukot.

ISAKSSON: Terve, terve, Aappo.

VILLE: Terve, terve.

AAPPO: Terve, pappa, terve, mamma, terve, täti ja setä. Saanko luvan esittää: morsiameni neiti Mustikkamaa, minun mammani, rouva Vehviläinen (Serukka luo pelästyneen silmäyksen Aappoon), minun pappani, vapaaeläjä elikkä vapaaherra Ville Vehviläinen, tämän kahvilan omistaja, rouva Riikka Pekkarinen, ja tehtailija ja taiteilija, herra Isaksson.

ISAKSSON: Kisälli, kisälli vain.

HILDA (kaikille, alamaisesti): Hauskaa tutustua.

AAPPO: Ja kiitos nyt kaikille tästä vastaanotosta. (Suutelee Riikkaa kädelle ja syleilee äitiään.)

VILLE: Ja nyt pienet juhlat pystyyn.

AAPPO: Jaa-a, pappa.

Aappo aukaisee kapsäkkinsä, latoo pöydälle tuomisensa, asettaa tarjoilijan tottumuksella tuolit pöydän luo, lyö nenäliinallaan pölyt niistä.

AAPPO: Suvaitkaa, hyvät naiset ja herrat, istuutua.

SERUKKA (joka on näppösillään salaa koetellut Hildan hamekangasta):
Ainapahan tuota istua saa.

VILLE: Yli kaksikymmentä vuotta on oltu huonetovereita tämän Serukan kanssa, enkä vielä ole nähnyt hänen istualtaan syövänkään. Voit siksi istua nyt, mamma, kun Aappo tahtoo.

Aappo painaa äitiään istumaan, sitten Hildaa ja Riikkaa.

AAPPO: Olkaat ystävälliset.

VILLE: Jaa-a, se on oikein, olkaat ystävät kaikki vain.

Riikka nousee hakemaan tuvasta kahvipannua ja kuppeja.

AAPPO: Ja tässä sinä näet, pappa, taas poikasi ihan onnenpoikana.

VILLE: Onnenpoika sitä minäkin olen. Sama, sama vain, ei huolenpäivää.

Aappo, ruumis notkeassa kaaressa menee Riikkaa vastaan, ottaa häneltä tarjottimen ja kasvoilla onnellinen hymy laittaa tavarat tottuneesti pöydälle, kaataa kahvit ja tuomaansa likööriä laseihin. Toiset seuraavat ihaillen hänen liikkeitään. Aappo kohottaa sitten lasiaan.

AAPPO: Rakas isäni, rakas äitini.

VILLE: Minun rakas oma poikani.

ISAKSSON: Ja koko seurakunta, terve (ryyppäävät).

AAPPO: Ja yhä te kotimökille olette sopineet.

VILLE: Kun minä nukun penkillä ja Serukka penkin alla ja kaksi riviä lapsia lattialla, eipä — hee, eipä jalansijaa siihen jää.

AAPPO: Kun minä laitan joskus oman hotellin, tulevat pappa ja mamma meille asumaan.

VILLE: Sehän tuo olisi. Ja mamma saisi vissiin kahvit joka aamu.

AAPPO: Sänkyyn tarjotaan.

SERUKKA (häpeissään): Ei, eihän toki sitä häpeää, etten itse saisi. Pappilassa kun kerran tarjottimella toivat, ikäni olen saanut sitä hävetä.

HILDA: Oh-hoh, kuitenkin.

SERUKKA (Hildalle): Vanha on utelias: ollaanko rikasta perua ja onko pappa siellä kauppias vai muu virkamies?

HILDA: Aappo —

AAPPO: Enemmän niinkuin hantvärkkäri —

SERUKKA: Hantvärkkäri on hyvä virkamies ja rikaskin tiettävästi osaa olla?

VILLE: No, no, mamma, tietysti, (huomaa Kallen taampana) no, Kalle —

AAPPO: Velimies on kasvanut.

KALLE: Jotain joutava tekeepi, (kun Ville nykäisee häntä tulemaan kauemmas, jatkaa Kalle huolettomasti) vaikka ei tuo näy isä tuotakaan tekevän.

AAPPO (vakavasti): Arvaapas Kalle, mitä on tehtävä, että menestyisi ja kauan eläisi maan päällä?

KALLE: Syötävä, kerta päivässä kuitenkin, eikä kerta viikossa niinkuin
Vehvilässä.

SERUKKA: Muistele tarkemmin, aina meillä kerta päivässä on syöty.

AAPPO: Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit maan päällä, sanoo sana.

KALLE: Sana ei silloin tiennyt mitään Vehvilän pesueesta. Eikä isä ole milloinkaan vielä käskenyt kunnioittamaan.

VILLE: En minä ole kieltänytkään, ähää, äitiä kuitenkaan kunnioittamasta, ähää (Villeä naurattaa).

SERUKKA: Menepä taemmaksi siitä, poika.

Riikka työntää taempaa Annaa.

RIIKKA: Ja tämä on Anna, lapsuutesi leikkitoveri.

AAPPO: Anna, lapsuuteni ystävä, oletpa kasvanut kauniiksi. Muistatkos vielä, kun olit leikkimorsiameni?

ANNA: Kaikkia se herra muisteleekin.

AAPPO: Ha-ha-haa (pyörähyttää Annaa) herra, sanoo herra (miettivämmin), vaikka onhan se totta, että olen herra, väärin olisi ja kiittämättömästi, jos en sitä nimeä omaksuisi. Olenhan saanut sivistyksen ja laajemman elämänkatsomuksen. Tiedän paljon, olen nähnyt paljon, mutta en ole ylpeä, sillä tunnen elämän liian hyvin. Siksi, vaikka ylempi ulkonaisesti, lähestyn omia vanhempiani avoimin sydämin kuin lapsi, joka on vanhemmille velkaa kiitokset kaikesta!

VILLE (Serukalle): Siinä sen kuulit. (Pyyhkii silmiään.)

SERUKKA: Aappo, Aappo —

HILDA: Ush — kun puhuu joutavia.

AAPPO: Vaikka tietysti kaikista näistä omaisista tässä, ymmärrettävistä syistä, morsiameni on nyt paras ja rakkain.

HILDA: Elä nyt smikraa.

VILLE: Mikraa, mikraa vain, akkaväelle ei sitä viimeistä totuutta tarvitsekaan sanoa.

Anna, Serukka ja Riikka vievät pois kupit. Isaksson on vienyt
lekkerin, iskenyt Villelle silmää ja kadonnut näkyvistä.

VILLE: Menenpä auttamaan tuonne, luulen että äiti laittaa siellä vähän suuhunpantavaa. (Menee Isakssonin jälkeen.)

HILDA: Osh, tätä elämää.

AAPPO: Mitä?

HILDA: Täällähän sinä olet kuin kotonasi.

AAPPO: Niinhän olenkin.

HILDA: Ja näitä ihmisiä!

AAPPO: Ne ovat vanhempani ja sukuni.

HILDA: Mikä vempele tuo isäsi.

AAPPO: Sitä olen minäkin.

HILDA: Ja kuin värttinä äitisi.

AAPPO: Toinen osa minua. Ja mitä heiltä sitten puuttuu?

HILDA: Ei sivistystäkään.

AAPPO: He eivät tarvitse sitä tuon enempää.

HILDA: Asuessaan variksenpesässään.

AAPPO: Variksen pojasta on pesänsä kaunis. (Syventyy muistoihinsa.) Se on kaunis rinne tämä Vehvilän rinne tuossa (viittaa). Siihen kun päivä paistaa ja isä onnellisena pihanurmellaan köllöttää ja katsoo, kuinka savu räppänäpahasesta kohoaa, kuinka äiti askareillaan ahertaa ja lapset pihalla paitasillaan piehtaroivat —

HILDA: Sanon suoraan, minä en voi sietää sivistymättömyyttä enkä maalaisia, en voi alentua heidän tasalleen, miten ne elävät — tuollaiset lapsilaumat, aina lankeavat —

AAPPO: Mutta kun sinä itsekin —

HILDA: Vertaatko minua heihin? Minulla on rakkauteni ja minähän uhraudun.

AAPPO: Ah, Hilda, siksipä rakastan sinua niin.

HILDA: Sinun tähtesi olen kärsinyt paljon. Ja näin sinä kohtelet minua, sinä vertaat minua noihin. Eikö riitä, että olen alentunut täällä käymään ja nöyrästi kärsin kaikki ristiriidat? Oo, olkoon kohtaloni kuinka synkkä tahansa, minä kärsin, kärsin kaikki, vaikka koko elämä siihen suoltuisi. Oo, että näin piti minulle käydä, näin matalaksi litistyivät kaikki korkeat haaveeni.

AAPPO (loukkaantuneena): Minunko syyni se on?

HILDA: Sinä kysyt vielä. Että sinä viitsit.

AAPPO: Mutta syy ei ole minun.

HILDA: Minunkos?

AAPPO: Sinun.

HILDA: Minun?

AAPPO: Sinun.

HILDA (itkien): Oo, että sinä voit yksinäistä naisraukkaa näin loukata.

AAPPO: Enkö sinulle sanonut, että kunnon miehenä menen kanssasi kihloihin? Ja että minun niin täytyi tahtoa, se ei ollut minun syyni.

HILDA: Minunkos?

AAPPO: Sinun. Sinähän ensin sanoit minua rakastavasi ja tulit luokseni ja —

HILDA: Niin sanoin ja sen teinkin. Taivas tietää, että puhuin totta.
Minä rakastin sinua, niinkuin puhdas nainen voi miestä rakastaa.

AAPPO: No, sitähän tarkoitin.

HILDA (raivoissaan): Mutta elä luule, että enää rakastan. Minä en sinua rakasta. Minua on petetty, sinä et ole se, joksi sinua kuvittelin. Sinä olet sivistymätön, petturi. Näin epähieno sinä voit olla, tällaista tuskaa tuottaa. Eikö oltu sovittu, ettei siitä, siitä välisestämme koskaan enää puhuta?

AAPPO: Itsehän sinä aloit.

HILDA: Siinä se on. Aina sinä olet viaton. (Itkee.) Oo, mikä lienenkään minä mielestäsi, kun et enää minua rakasta?

AAPPO (lämmeten): Minä rakastan, kas noin, pyyhitään pois kyyneleet (pyyhkii Hildan silmiä). Noin, sinun silmäsi ovat niin kauniit ja rakkaat. Anna minulle anteeksi, rakas, jos olen sinua pahoittanut. Minun syytäni se oli kaikki, koeta unohtaa. Sinähän jo hymyilet, miten sinä olet kaunis. Sano, että minua vielä rakastat.

HILDA (hyvitettynä): Rakastanhan minä sinua.

Aappo suutelee Hildaa.

AAPPO: Ja nyt pyydän sinulta uhrausta, menepäs nyt äidin avuksi aamiaista laittamaan. Koeta olla ystävällinen. Äiti on niin hyvä, oikea nainen.

HILDA (loukkaantuneena): Tietysti hän on, paljoa parempi kuin minä, johan sen kuulin.

AAPPO: Hilda —

HILDA (kohoavassa raivossa): Johan sen kuulin, sanon, elä kuitenkaan minua narriksi luule, näen minä, mikä tästä keitoksesta kypsyy. Ja jos joku nöyristyykin, ei ollut se Hilda Mustikkamaa (menee tupaan ja Serukan kanssa koria kantaen kohta pois).

Isaksson on seisonut veräjällä jonkin aikaa ja pistäytynyt tupaan.
Aappo korjailee pöytää. Sisältä tulee siihen kohta Riikka.

RIIKKA: Onko Aapolle ikävää tapahtunut?

AAPPO; Voi, täti, en tiedä, mitä sanoisin.

RIIKKA: Voithan minulle puhua suoraan.

AAPPO: Voinhan tädille puhua. Minä olen murheissani. Aina olen asiat selvästi nähnyt ja tiennyt, mitä pitää tehdä, nyt en näe enkä tiedä. Olenko menetellyt epäpuhtaasti ja väärin, kun sydämeni ei minulle mitään puhu? Sanon tämän tädille, vaan tämä on salaisuus: me emme Hildan kanssa oikein sovi, meillä ei ole yhteisymmärrystä, enkä minä voi siis tehdä häntä onnelliseksi.

RIIKKA: Sinun pitää jättää hänet ajoissa.

AAPPO: Sitä en voi, ellei hän tahdo. Olenhan sivistynyt, ja vaikka olen nuori, en ole kitsas oman onneni suhteen, sillä minäkin olen jo keksinyt, mikä ihminen on onnellisempi kuin onnellinen, se on se, joka voittajana ja puhdassydämisenä päänsä lepoon laskee.

RIIKKA (syleillen Aappoa): Sinä kultapoika. Ja jos — ja jos — arvelin tuosta Annasta kertoa, että tuo Mäen Jeremias jätti sille kihlat ja Anna leikillään ne otti. Se näet Anna, jos suoraan sanon, on sinua muistellut. Ja nyt kun kuuli sinun kihlautuneen, niin — otti ne.

AAPPO: Anna ei saa. Hänellä voi olla mikä tulevaisuus tahansa. Minä vien hänet kaupunkiin, minä hankin hänelle työtä.

RIIKKA: Ja tuumittiin Isakssonin kanssa, kun tässä tämän kylän asioita setvitään —

AAPPO (keskeyttäen): Ha, ha, vieläkö ne tätiä ja setää puhemiehinään pitävät?

RIIKKA: No ainahan ne, jos ei toista, niin toista. — Tuumittiin äsken tuolla, jotta ukko itse olisi naitettava, ja Isaksson sanoi hankkivansa morsiamen, mutta ei tarkemmin ehtinyt kertoa tuumistaan, mutta ei haittaa, jos sinä puhut siihen suuntaan, kun ukko näkyy tännepäin tulevan.

AAPPO: Minä puhun.

RIIKKA: Sillä tavalla se sievemmin järjestyisi. Jos puhuttelet sinä ensin ukkoa, niin minä pistäydyn tupaan (menee tupaan).

Jahvetti tulee kirves kainalossa.

JAHVETTI: Päivää (kättelee).

AAPPO: Päivää.

JAHVETTI: Onpa se Aapraham muuttunut, herrautunut ihan.

AAPPO: Ainahan sitä. Mitäs isännälle kuuluu?

JAHVETTI: Se on sitä viimeistä uutta, jotta eukko otti ja kuoli tässä talvella.

AAPPO: Mikäs sen tappoi?

JAHVETTI: Laakiko sen lienee pannut. Ei tuo tunnu olevan tauti eikä mikään pitää se laaki, mutta poika tappamaan. Toista on se horkka, joka minua rytyytti toissa vuonna.

AAPPO: Vai on rytyyttänyt?

JAHVETTI: Rytyyttihän se kuin uhalla, eihän sitä tilassakaan pysynyt. Sidoin itseni jo kangaspuihin, vaan se kun pieksi minua, niin kangaspuut perässäni räiskyivät vain katosta lattiaan.

AAPPO: Ha-ha-haa.

JAHVETTI: Eipä Aappo taida uskoakaan, vaan niin se oli. Menin sitten tuonne heinäniitylle, siellä oli sattumalta kolme lihavaa kasakka-akkaa niittämässä, ja kun se alkaa rytyyttää, komennan akat päälleni istumaan ja sekös pahus pieksää, niin että akat ilmassa lentelivät, vaan siihen se horkkakin jäi.

AAPPO: No, ei ole taudin vaivaaman näköinen isäntä, ihan nuori mies vielä.

JAHVETTI: Vai ei ole? Kestäähän tämä pykninki, se kun on niistä vanhanaikaisista rakennustarpeista tehty.

AAPPO: Pitäisi toinen emäntä vain ottaa.

JAHVETTI: Hee, vai toinen. Sitä kun ei lykästänyt oikein se ensimmäinenkään. Kiukkuisa oli se Maija. Kukas täällä vikoja vailla, mutta ei sen silmään olisi saanut pienellä tikullakaan pistää. Hee. Ja salata synnillisyyttänsä tältä — siinä oli urakkaa, hee, jotta totta tuolla ne samaiset syntinsä edes kuitatuiksi saanee.

AAPPO: Vaan onhan niissä naisissa laajempisydämisiäkin.

JAHVETTI: Voi, voihan niitä olla laajojakin hameniekkoja. Mutta niinkö se Aapraham tätä puhetta vain kampeaa, jotta muka minun hullaantua vielä, jotta muka ihan sen Itsensä käskyn mukaan käyttäytyä, Hän kun näet pykälän pani, jotta lisäännypäs ja täytä tämä maa? No, vieläköhän tuota yrittäisi?

AAPPO: Onhan se pykälä sellainen.

JAHVETTI: Sellainen ja kova onkin. Sitä kun ei muuten taitaisi tätä asiaksi ymmärtääkään. No, sanonpa Aaprahamille, etten minä niin huono sanankuulija ole, etten olisi jo havainnut sitä, ettei tässä näin otollinen ole, joo, mutta kun tämä nurkkakunta on niin paljas akkaväestä. Akka se on täällä ihan sinivärin hinnassa!

AAPPO: Hankitaan muualta.

JAHVETTI: Mistäpä sen ja kukapa tuota nuo kaupatkaan välittäisi?
Riikkakin on jo vanhaksi tullut.

AAPPO: Onpa tullut kylälle se oikea puhemies, tämä Isaksson, joka on monen asiat ennenkin järjestänyt.

JAHVETTI: Mutta jos se sitä Kattaiskaa tyrkyttää, sitä ampiaista, hee, niin elinaikuisia käräjiä saa käydä, se näet tässä syksyllä käräjöi multa housuja, yksiä miesvainaansa vanhoja pöksyjä, vaan herrat sille rapsun antoivat, kun ei mulla siellä käräjätuvassa niitä jalassa ollut, niin, ja kukapa tietää, eipä tainne minulta niitä löytyäkään.

AAPPO: Sillä on tiedossa joku, Isakssonilla. Odottakaahan, kysyn, minne se meni. (Menee tupaan.)

JAHVETTI: Ei tässä hätää, eikä se tähän hätään valmiiksi tulisikaan.

Isaksson tulee.

ISAKSSON: Pannaanko puuhat käymään, kun näillä main kuljen (kättelevät)?

JAHVETTI: Mitäkös vielä, ilman aikojaan tuon pojan kanssa suuta soittelin.

ISAKSSON: Taidat pojallesi vuoron jättää. Mutta tuollainen visainen mies elää vielä monet vuosikymmenet uhallakin.

JAHVETTI: Hee, hyvähän täällä on valmiissa maailmassa elellä. Eleleehän sitä toki, kun ei ole häijyä akkaakaan, vaikkei sekään haittaisi. Minkälainen se on se kaupittavasi?

ISAKSSON (katsoen ympärilleen): Se on hyvä ja rikas on ja kaupungista on, se on tämän Aapon morsian.

JAHVETTI: Ha-ha-haa, ja saatavissa olisiko?

ISAKSSON: Niinkuin naulattu. Uskon sen paljaaksi katsovan tämän Aapon kotitalon!

JAHVETTI: Ha-ha-haa, vai paljaaksi, ja minä hänet ottaa kaappaiseisin. Se olisi sutkaus. Jo tässä olen ajatellutkin, jotta jokin kepponen se olisi vielä tehtävä, ennenkuin ruumiista katoaa tämä tomun tuoksu ja kokonaan taukoaa tään virran juoksu, ja sittenpähän tuota en suotta olisi ähitellytkään Maija-vainaalle, mitä aina ähittelin, hee.

ISAKSSON: Pannaan asia alulle vain.

JAHVETTI: Lupa leikkiä laskea. Kats, pakana, kun ampiainen lentää.

Kattaiska lennähtää siihen, katsoo myrkyllisesti Jahvettiin.

KATTAISKA: Kas, housunkantajoita.

Isaksson pujahtaa tupaan.

JAHVETTI: Muistelepas, mitä käräjätuvassa sinulle opetettiin: Puhu tosisanoja, vaikka yksi päivässä.

KATTAISKA: Housunvaras, ke-ke-, siinä on tosisana tälle päivälle.

JAHVETTI: Voisin vetää sinut käräjiin, vaikka ei ne pysty tukkimaan sielläkään akkojen suita, eihän niitä tuki ei sammalillakaan.

KATTAISKA: Housunvaras, ke-ke.

JAHVETTI: Näyttäisin minä sinuna toteen tuon.

KATTAISKA: Kyllä näytän sulle vielä todet, keiskut sulle vielä kerta teen, ja silloin sitä naurettiin kapakkamassille.

JAHVETTI: Elä huuda, äänes kuuluu taivaaseen, Jumala luulee luontokappaleeksi ja pistää hännän selkään. Eihän sinusta ole sitten, ei minun miniäksenikään, heh-heh-hee — eihän sinusta kuka huoli — ei muut, jos en minä — hee, jää ne häät sinun kohdaltasi.

KATTAISKA: Eipä jääneet, ne pidettiin. Tulehan pois niihin vaikka niissä Kattais-vainaan housuissa.

JAHVETTI: Niihin häihin tulen minä vaikka — housuitta, he-hee.