TOINEN NÄYTÖS
Riikan tupa. Peräseinällä ovi. Oikeassa peränurkassa leivinuuni, oikealla seinällä ikkuna, sen alla pöytä. Vasemmalla myös ikkuna, jonka edessä pitkä pöytä penkkeineen. Uuni lämpiää. Ovi perällä on auki, siitä näkyy pihamaata.
Anna kirnuaa voita. Riikka leipoo piirakaisia. Ulkoa kuuluu Aapon laulu:
Tuoksuupa, tuoksuupa tuomenkukka
Pellon pientareella.
Mieless' on, mieless' on tummatukka
Neitonen poikasella.
RIIKKA: Se on meidän Aappo, siinä on poika. Viskaapa joku puu uuniin. (Anna viskaa.) Sanonpa vielä, että pakkokos sinun on enää ollenkaan mennä Jahvettilaan, jäät tähän nyt, niin et tarvitse enää kuulla ukon torailua.
ANNA: Mentävä sinne on kuitenkin.
RIIKKA: Emännäksikö?
ANNA: Miksipä ei, koska Jeremias kerta —
RIIKKA: Siksi ei, että piloillasi otit kihlat, eikä Jeremias kuitenkaan
Kattaiskan käsistä pääse.
ANNA: Jeremias tuli eilen minun luokseni ja sanoi, ettei hän sille lähde. Ja samahan minulle on, missä olen, ei sillä väliä.
RIIKKA: Aappo lupasi sinulle hankkia paikan kaupungista.
ANNA: Ei tarvitse vaivautua. Mitä minä kaupungissa, tämmöinen. Kyllä
Jeremias minulle riittää, eikö kelvatakseen talollinen palvelijalle.
RIIKKA: Ole vaiti.
Aappo tulee sisään kädessään tuomenkukkia. Hän antaa ne Riikalle, joka on lopettanut leipomisensa ja ottaa putelin, johon aikoo panna kukat.
RIIKKA: Pesaistava tuo näkyy olevankin.
Menee ulos sitä pesemään.
AAPPO: Kokon tein siellä valmiiksi. Iltasilla tanssitaan, tanssitaanko,
Anna?
ANNA: Minä olen tanssinut jo tanssittavani.
AAPPO: En tahtoisi puhua sinulle sellaista, joka loukkaa sinua, enkä sellaista, joka viettelisi sinun puhdasta sydäntäsi, mutta minunkin täytyy kuulla tunteitani. Minä olen eilisestä tutkinut niitä ja tarkastanut niiden kulkua, enkä minä sille mitään taida (lämmeten). Anna, minä rakastan sinua!
Minä olen rakastanut sinua kauan, tietämättäni. Sinun näköisesi nainen on ollut ihanteenani jo lapsuudesta asti. Anna, minä rakastan sinua! Ah — jospa tietäisit!
ANNA: Te teette vain pilkkaa köyhästä piikatytöstä.
AAPPO: Piikatytöstä — se sana syyttää minua. Sellaiseltako minä näytän, niin turhalta, jonka tunteet syttyvät tuon jaon mukaan? Ei, Anna. Piikatyttö tahi ruhtinatar — mikä vain on lähinnä ihmisen ihannetta. En ole vielä antanut maailman pettää itseäni, enkä pilata sydäntäni. Minä pystyn vielä rakastamaan sitä, jonka Luoja oli minulle luonut.
ANNA: Päivässäkö Aappo unohtaa jo entisen morsiamensa?
AAPPO: Minäkö unohtaisin? En koskaan mitään unohda. Yksi elämä ei riitä tuskiani pois pyyhkimään. Minun elämäni on selvä kuin yksi ainoa päivä. Minäkö eilisen unohtaisin?
ANNA: Ei ole mies, joka tänäpäivänä ottaa morsiamen ja huomenna jättää sen.
AAPPO: Minäkö Hildan jättäisin? Ei, Anna käsittää minua väärin. Minä otan hänet. Ah, vaikka kadotuksen kuilu sen kautta eteeni aukeaisi, minä astun siihen — mutta rakastettuni kuva sydämessä. Sen verran tuomitullakin on oikeuksia. Siksi, salli minun puhtain sydämin saada lähetä sinua kerta, vaikka ikuisiksi jäähyväisiksi.
Ottaa Annaa vyötäisiltä. Anna työntää hänet kiivaasti pois.
AAPPO (nuhtelevasti): Kun minä olen kohtelias ja näin tunnetta täynnä, ei sinun sovi käyttäytyä noin.
ANNA: Jospa minäkin olen tunnetta täynnä.
AAPPO (väärinkäsittäen): Silloin on Annan annettava valta tunteillensa.
ANNA (yrittäen lyödä): Ja jos se tunne käskee minun vieläkin ponnahuttamaan sinua, narri.
AAPPO (loukkaantuneena): Narri — (miettii ja löytää aatoksen) narri, se on totta. Minä olen narri. Mikä elämänviisaus puhuu sinun suusi kautta, Anna. Narri! Miltä narreilta näytämme sen Luojan edessä, jolta ei mikään ole salattu. Narri, niin, ehkäpä olen se tunteitteni tähden, näiden alati kuohuvien ja muuttelevien, ehkäpä olenkin se rehellisyyteni ja velvollisuudentuntoni tähden, kuka tietää. (Painaa kädellä rintaansa.) Ja kuitenkin, Anna, tunnen vain tuskaa, ah, vain kipeätä tuskaa (sulkee silmänsä). Minä, joka luulin äsken olevani maailman herra, omistavani kaikki, olenkin vain narri, narri, jolta puuttuu kaikki, kun puuttuu se, joka yksin voi kaiken antaa. Rakkaus, sinä julma opettaja, ah, millä kivulla aatoksen synnytät!
ANNA (iloisesti): No, nyt ihmeitä, enhän minä tahtonut loukata, enkä tiennyt, että —
AAPPO: Mitä et tiennyt?
ANNA: Että Aappo — se on niin hassua sanoakin. No, jos Aappo niin tahtoo, ei minun kannata siitä tyhjää meluta, saahan minulle tehdä, mitä tahtoo (tarjoutuu Aapolle).
AAPPO: Ei, et saa käsittää minua väärin, etkä saa — mitenkä sanoisin — siksi, että minä olen herra — et siksi, mutta jos tunteesi ovat sellaiset (lähentyy) — silloin vasta —
ANNA (reippaasti): Onhan minulla tunteet sellaiset (naurahtaa).
AAPPO: Onko sinulla, armas, armas (suutelee Annaa, joka ihaillen katselee Aappoa).
ANNA: Kyllähän minusta tämä on somaa.
AAPPO: Se on somaa, ei, se on pyhää, ihanaa. Ah, jos sinä minua rakastat, muuttuu koko maailma edessäni, noin, se on nyt toinen. Puut, nurmet, kukat, ne ovat minua varten, minun silmääni ilahduttaakseen, minun rakkauttani koristaakseen. Ja niinkuin unelma on rajaton, niin minun oloni ja ajatukseni. Mikä kirkkaus kaikkialla! Minne haihtui nyt minun tuskani — (ylös katsoen) hoi, minun murheeni, hoi — (suutelee Annaa).
ANNA: Kiitos, sepä oli vieläkin somempaa.
AAPPO: Oi, sinä tyttö, jospa tietäisit, miten kaunis olet, kuin metsäkukka.
Samassa tulee Hilda.
HILDA: Pääsettekö, haa, sen koiravillat.
AAPPO: Rauhoitu, Hilda.
HILDA: Kyllä minä rauhoitun, kun eksamineeraan ensin.
ANNA: Aappo-herra näytti minulle vain, minkälaista kaupungissa on rakasteleminen.
HILDA: Vai niillä opetusmatkoilla sinä täällä liikutkin?
AAPPO: Rakas Hilda.
HILDA: Ähää, vai rakas, elä usko, että sika lentää.
AAPPO: Tämä on viatonta.
HILDA: Yhtä viatonta kuin siveytesi, ymmärrän, mutta sitä soppaa ei minulle enää serveerata, hyvä kyyppari.
AAPPO: Hilda?
HILDA: Minä pesen käteni kuin Pilatuksen Ponttius. Onpahan sitten puhdas toisen ja paremman sormusta vastaan ottamaan, jos niikseen. Ja sinä pidä hempukkasi.
ANNA (on ottanut vettä vatiin): Tässä on vettä.
Hilda heittää sen Annan päälle.
HILDA: Tuossa on.
Anna poistuu puistellen vaatteitaan.
AAPPO: Sinä et saa.
HILDA: Vai en saa — tätä neitokaista, en opettaakaan, tätä satakieltä.
AAPPO (pahastuen): Sinä loukkaat, sinun sanasi kuolettavat minussa jotakin, elä mene liian pitkälle, Hilda rakas.
HILDA: Ähäpäs taas, vai rakas? Vaahtoa se on sellainen puhe, ja totta on se, että sinä olet maailman kehnoin mies ja narri niinkuin isäsikin.
AAPPO: Vaimo!
HILDA: Vaimo en ole, en sittenkään, vaikka kymmenen tuollaista miestä olisi. Hullu olinkin, kun kelkkaasi istuin, kun parempiakin olisin saanut.
AAPPO: Senkö liikkaavan suutarin?
HILDA: Miehen, jolla on talo. Mitäs sinulla on? Suu sinulla on ja siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää niinkuin isääsikin?
AAPPO: Hilda (aikoo lyödä, pidättyy, mutta ei voi kokonaan jättää), isäni puolesta, ah, täytyykö minun — oh, sinä, mihin johdatat minua!
HILDA: Tämäkö on palkkani kaikesta, ah, miten katkerata on tämä elämä, mihin kuiluun olen syössyt? Aina olen pyrkinyt korkealle, kauas ja korkealle, ja nyt, oo, tätä pettymystä (itkee).
AAPPO (säälien ja sovittaen): Hilda, jos koetetaan yhdessä vielä, pyritään yhdessä sinne — kauas ja korkealle.
HILDA (säikähtäen): Äläst, vai yhdessä, voiko kyypparin kanssa lentää, voiko tuollaisesta maasta muuta kuin myrkkymarjoja kasvaa?
AAPPO (hypähtää Hildaa kohti): Vaikene jo. (Hilliten itsensä.) Katso, tässä on herra, kasvanut tästä maasta — ja sinun pitää nähdä, ennenkuin kuolet, ketä olet loukannut. Nyt alan minä elämäni ja toimintani ja näytän, mikä ihminen on töllin poika. Minä hankin rahaa, minä annan ihmisten kumartaa käsissäni tuota roskaa, kultaa, jota he palvelevat. Minä suojelen kultamuurilla tätä myrkkymarjaa, niin, ja silloin itket sinä, totisesti itket.
HILDA (arvellen ja sovitellen): Aappo —. Mitä sinä nyt — kultani?
AAPPO: En, kaikella on aikansa ja kaikella määrätty rajansa, aika syntyä ja aika kuolla. Ja tällä on aika kuolla. Sinä itse sanelit äsken hautaluvun meidän rakkautemme haudalle, enkä minä pysty kuolleita ylös herättämään.
HILDA (hiukan peloissaan): Sinä olet sitten oikein vihainen?
AAPPO: Ei. Vaan kun sinä sanoit ei, sanon minäkin ei, enkä tingi enää tunnoillani.
HILDA (räjähtäen): Vai et, no ei, kun ei. Nyt sanon minä ei ja usko se. Ei, ei, ei. Pthyi, mitä nämä Vehviläiset ovat, viheliäisiä kotalappalaisia, pthyi, pthyi.
Aappo poistuu juhlallisena.
Anna tulee hiilikoukku ja uuninluutimavasta kädessä laittamaan uunia. Alkaa työnsä epäröiden. Hilda katsoo häneen ja alkaa nyyhkyttää.
HILDA: Voi, mitä sinä olet tehnyt.
ANNA: Mitä minä olen tehnyt?
HILDA: Erottanut kaksi rakastavaista.
ANNA: Tyhjäähän se oli, loruilua se äskeinen.
HILDA: Ja minä kun rakastan häntä niin, nyt sen vasta tunnen, kun hän on jättänyt minut.
ANNA: Ei hän koskaan jätä neitiä, niin hän äskenkin sanoi.
HILDA (ilostuen): Sanoiko? Mitä hän sanoi?
ANNA: Sanoi, enhän minä ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sanoi vain, että te olette rakkaita (muistelee) ja että hän on rikas.
HILDA: Jaa, hänestä tulee rikas. No, jospa hän suotta oli suuttuvinaan, kun minäkin —. No, vielä hänkin itkeä saa.
ANNA: Elkää, hän on niin (etsii sanaa) — pehmeä — kyllä minä neitinä olisin iloinen vain.
HILDA: Kuule, juoksepas Aapon luo ja käske hänen pyytää minulta anteeksi käytöstään, sano, että se itkee siellä nyt, raukka.
ANNA: Jos se ei minun sanoistani välitä?
HILDA: Koetahan.
ANNA: Voipihan koettaa (viepi hiilikoukun mukanaan).
Riikka tulee pesty pullo kädessä, asettaa siihen kukat.
RIIKKA (epäröiden): No, tottako se oli, mitä Aappo kertoi, että teistä jo ero tuli?
HILDA: Vai jo se sitä kertoi.
RIIKKA: Luvalla sanoen: ei Aappo Hildalle sovikaan. On sitä kotijoukkoa siinä, ja nekin kun se aikoo ottaa luokseen.
HILDA: Ei minun luokseni olisi ottanut.
RIIKKA: Ei, se on tietty.
HILDA: Ja siksipä sanoin minä Aapolle äsken: ei, minun hermoni eivät sitä siedä.
RIIKKA: Saapihan Hilda mieleisiäänkin.
HILDA: Eihän se ole sanottu sekään.
RIIKKA: Onhan kaupungissa toki ihmistä.
HILDA: Vaan sopiiko minun mennä kadulle ja sanoa: ottakaa, tässä on ihminen. Ei silloin semminkään kävisi kaupaksi.
RIIKKA: Se on tietty, tarvitaanhan siinä puhemies.
HILDA: Ei, siinä tarvitaan rakkautta.
RIIKKA: Mitä?
HILDA: Rakkautta.
RIIKKA: Niin, sitten jälkeenpäin, se on tietty.
HILDA: Niin, eihän ennen toki, kun ei kosia voi. Siinäpä se naisen aseman pahin kohta, ettei kosia voi. Koettaa vain salaisin keinoin syntymästä asti suositella miestä, kun ei tiedä, milloin ja kenen sattuu saamaan. Tämä se on ammoisista ajoista turmellut naisen luonnon. Ja sitten rakastua niinkuin piili, jos joku kysyy, muuten onni livahtaa käsistäsi. Vaan onko siinä kohtuutta, minä kysyn? Rakastuuko sitä tarpeen vaatiessa? Roskaa sitä rakastuu. Mutta olepas siitä tietävinäsi, et miestä ikinä saa. Rehellinen ja järkevä nainen jää naimattomaksi, niinkuin raita rannalle, usko pois, olen minä siksi jo elämässä nähnyt.
RIIKKA: Pitää pysyä sitten yksinään.
HILDA: Mutta ei ole varaa, kun ei ole ammatti hyvä. Ei ole muuta keinoa kuin tämä keinottelu, säälittää paiskautua siihen ryöppyyn, josta et enää koskaan, itseäsi ehyenä löydä, naimisiin, jossa elämä on yhtä pyykkiä: taivu, suutu, hyökkää päälle, anna anteeksi, itke, hyökkää samassa. Ja ole tähän aina valjastettu. Sitä se on. Olen minäkin siksi jo nähnyt.
RIIKKA: Näitä hankkimisvaivoja huojentaakseen voisi antaa asian puhemiehelle.
HILDA: Sehän se olisi, mutta kun on niinkuin sivistynyt olevinaan, on tuttavapiiriä ja niin poispäin, niin ihan ne epäsiveellisenä sitä pitäisivät. Se on sellaista peliä ihan koko tämä elämä, ettei siitä oikein rehelliselle ihmiselle ilkiä puhuakaan. Se on petospeliä, teeskentelyä koko sivistys, mätää sydämeen asti. Mutta ei saa olla näkevinään sitä, minkä lapsikin jo näkee. Ei saa puhua siitä, mikä todelle haiskahtaa. Sivistymättömäksi minut leimaisivat, jos tietäisivät, mitä nytkin puhun.
RIIKKA: Mutta kuka siitä tietäisi, jos tapaisi täältä maalta nyt hyvän sulhasen.
HILDA: Rikasta ei täältä saa, enkä köyhää huoli.
RIIKKA: On täällä joku rikaskin. Rikas voisi ostaa talon kaupungista.
HILDA: Sehän tuo olisi.
RIIKKA: Ja muovailee sitten miehen mieleisekseen.
HILDA: Vaan ei ne rikkaat huoli, jos tietävät, että olen köyhä. Ei
Riikka huoli siitä muille puhua.
RIIKKA: Vai on Hilda köyhä tyttö.
HILDA: Melkeinpä kuin tuo Aapon mökki on kotimökkini. Ja siksipä tiedänkin, miltä pii haisee. Omalla nerollani olen siitä pois ponnistanut. Olin piikana, olin kuuraajana hotellissa ja rupesin sitten tähän ompeluoppiin Aapon tavattuani, ja siinä koko juttu.
RIIKKA: On tässä tämän kylän puhemies, tämä Isaksson, jolla on rikas sulhanen tiedossa, eiköhän kysäistä häneltä, kuka se on?
HILDA: Ihanko totta se, emäntä? — No, eipähän ottaisi, jos ei antaisikaan.
RIIKKA: Minäpä käsken. (Menee ulos. Kohta tulee Isaksson.)
ISAKSSON: Onhan se minulla tiedossa sulhanen, isäntämies, sen kanssa tuossa nurmikolla juttusin, kun oli kokon laittoon tullut.
HILDA: Sanoin jo emännälle, että voipihan tuosta jututa, eihän sana mitään maksa.
ISAKSSON: Talossa, tässä Mäellä, on kaksikin emännätöntä isäntää, nuori ja vanha. Nuori ei liene mikään nero eikä viisaustieteen tohtorikaan.
HILDA: Mitä minä viisaalla, minulla on viisautta itselläni yhden talon tarpeeksi. Onko talo varakas?
ISAKSSON: On tavallisen varakas.
HILDA: Sehän sopii.
ISAKSSON: Isä on kuudennellakymmentä.
HILDA: Sehän sopii.
ISAKSSON: Mutta jos ukko nai itse, käy hullusti, eikä se pojan anna silloin emäntää tuoda.
HILDA: Mitenkäs sitten?
ISAKSSON: Mutta jos naisikin ukon.
HILDA: Tokkopa tuota.
ISAKSSON: Vanhasta vara parempi. Ja kun on, niinkuin tämä ukko, vikkeläpäinen ja sievä, oikea vehnäpulla mieheksi. Ja luja rakennus on kuin honkapuusta koko mies. Mitä se haittaa se muutama vuosi?
HILDA: Eikä haittaa, jos oikeelleen ottaa.
ISAKSSON: Tietenkin, synnitön tuskin lienee ukkokaan ihmissilmällä katsottuna, mutta Luojan silmään näkyy siinä mies täynnä vikkelyyttä ja viatonta koirikkuutta.
HILDA: Sellaisesta minä pidän.
ISAKSSON: Tämä Kattaiskakin, naapurin emäntä, siihen pojalle tulisi, mutta ukko ei huoli siitä. No, asia on selvä?
HILDA: Ei sikaa säkissä, en minä mielipidettä muodosta, ennenkuin miehen näen.
ISAKSSON: Odotahan. (Menee ulos.)
Kattaiska tulee.
KATTAISKA: Tämäkö se on nyt se ihmemorsian? (Kättelee.)
HILDA: Ihmekö lienee.
KATTAISKA: Tulin tätä jalansyten katsomaan.
HILDA: Katsoo pois, eihän silmä osaa ota. Vaan lienenkö tuota muita mustempi?
KATTAISKA: No, sattuu sitä jotakin, minkä sittapörri seipääseen, kun näin hienoon morsiameen yhtyy Aappokin.
HILDA: Ei tuota tiedä.
KATTAISKA: Mitä ei tiedä?
HILDA: Mitään ei ihminen tiedä.
KATTAISKA: Kas niin, siinäpä on oikea ihminen, niin pitääkin ajatella, nöyrästi vain (pahaa tarkoittavasti), sillä ei täällä toinen toistaan petä. Onko pappa rikaskin?
HILDA: Mitäpäs sillä tiedolla tekisitte?
KATTAISKA: No, kun ihmettelen, oletko lintu vai kala, kun tuollaiseen mökkiin naitiin kuin Vehvilään.
HILDA: Mutta jos menisikin suurempaan, hoviin sellaiseen, johon muutkin pyrkivät.
KATTAISKA: Ahaa, vai sitä ne nyt, sitä pelkäsinkin, kun Mäkeläiset tuossa supattelivat — mutta ehei — ei variksenpelätit tämän kylän akkoja peloita.
KALLE (ovesta): Sika.
KATTAISKA: Mitä?
KALLE: Mäen suuri sika on taas emännän pellossa.
KATTAISKA (kaapaisee hameitaan, lähtee kiireesti, ovessa kääntyy ja sanoo Hildalle): Kysynpä, tiedätkö, mikä oli puku ensimmäinen: ei se ollut kallis kiiltäväinen, Adam kantoi nahkoja. (Paiskaa oven kiinni.)
KALLE (kuiskaa Hildalle): Ha-ha-haa. Jahvetti käski toimittamaan tämän ampiaisen pois.
HILDA: Ha-ha-haa.
KALLE: Jahvetti — no sanon vain: luusta koira unta näkee. (Menee.)
Jahvetti tulee.
JAHVETTI (lyöpi kättä): Morjekset pois vain.
HILDA: Morjekset pois.
JAHVETTI: Sitä ollaan kaupungista? (Asettaa tuolin Hildan kiikkutuolin luokse.)
HILDA: Sieltähän sitä.
JAHVETTI: Sieltähän se kaikki hyvä tulee, tämä sivistys, siirappi ja sikaritupakka, hee. Ja neiti on neitinä aina vain?
HILDA: Ehkäpä ei aina, siksi vain kun rouvaksi tulen.
JAHVETTI: Vai rouvaksi! Sepä kuulostaa. Eipä taitaisi emännänvirka kelvatakaan?
HILDA: Mikä ettei, jos hyvän virkapaikan saa.
JAHVETTI: Minulle se kävi, niinkuin ihmiselle usein käy, täällä surun laaksossa, jotta leskeksi jäin.
HILDA: Eipähän se ole lystiä.
JAHVETTI: Eipä, eipä ole lystiä, vaan eipä ole ikävääkään. Mikä tässä on köllöttäessä. Ja jos niikseen sattuu, ottaa toisen, toisen rouvan.
HILDA: Ainahan se on oma ihminen oma.
JAHVETTI: Puhui tämä puhemies, jotta neitikin on virkapaikkaa vailla.
HILDA: Paikkoja olisi —
JAHVETTI: Tottahan, noin nuorella ja pulskilla, ja rikaskin vielä lienee?
HILDA: Noo — miten ottaa, onhan niitä joitakuita köyhempiäkin.
JAHVETTI: Näkee tuon ihmisen päältäkin, kuka on rahoja liikutellut. No, et Vehvilän hoviin kuulu mieltyneen. Leikkihovihan se onkin. Pientä siinä on kaikki, jouluporsaskin haravalla nostetaan, mikä piin väliin jääpi, se tapetaan ja karussahan ne aina on siat. Sido hännästä yhteen, etteivät aidan raosta pois pääse, neuvoin Villeä kerran. Ne on niin pieniä, ettei niillä näe häntääkään, sanoi Ville, leikkisä, leikkisä mies.
HILDA: Suoraan sanoen, en välitä heidän leikinteostaan.
JAHVETTI: Suoraan sanoen, se on oikein. Niin, jospa puhunkin tässä suoraan yksin tein. Minä, näet, jos suoraan sanonkin, en rikkauksiisi perusta — ei sinulla varoja ole, jos olisi, naitaisiin sinut kaupungissakin.
HILDA (suuttuneena): Niin naidaankin.
JAHVETTI: Eikä naida, eläkä kainostele turhan tähden. Jos olit rikas, oli sinussa vika, kun tänne pyrit, tahi olit rutiköyhä, sanopas kumminko oli?
HILDA: Oli miten oli, niin kysyn minäkin (mahtavasti), eikö tältäpuolen maailmaa siihen taloon emäntää enää saadakaan, kun ulkopitäjäläisiä oikein kysytään.
JAHVETTI: Sa-sanon suoraan, ei ole saatu, kun lähikylästä tuolta tuota jo yhdellä kupparilla kysytin —
HILDA: Ei se talo silloin ole viatta, kun toisenpuolelaisia —
JAHVETTI: Sanon vain sen, että jos omanpuolelaisia olisi, en minä toisenpuolelaisia kysyisikään, vielä vähemmän kaupunkilaisia, minkä maineisia kulkureita lienevätkään.
HILDA: Ja sanon minä sen, en minä niin huonoon taloon tulekaan, johon kulkureita kysytään (nousee äkäisenä lähteäkseen).
JAHVETTI: Elähän siltä, setvitään, setvitään, jos mitenkuten saataisiin tasan käymään.
HILDA: Itselleenkö se isäntä kysyisikin?
JAHVETTI: Se se olisi mieliteko.
HILDA (ylpeästi): Sitten ei muuta kuin morjekset pois vain (aikoo lähteä).
JAHVETTI: Jottako morjekset pois vain? Elä, elähän, tyttö —
HILDA: Ja totta puhuen kuulinkin jo, että teillä viinoja poltetaan.
JAHVETTI: Se ei ole totta, kun ei ole todistettu. Ja jos olisi totta — tuonvertainen, hee, niin juokse, juokse Jortaniin, jos sinä sen virhiksi katsot. Ja jos virhinkin arvonimen sille antaisi, niin niinhän se on, jottei maakaan ota sitä omakseen, joka virhitön on, taivaalle, taivaalle se sen pois työntää, vaan kun maasta on tullut, maaksi, maaksi sitä pitää päästä jälleen — hee, että jokin järjestys siinä on.
HILDA: Vaan minä sanon, ei tainnut tulla mitään, on minulla se ajatus jo.
JAHVETTI: No, jos on, eipä, eipä sitten tule.
HILDA: Näes, tyhmä minä en ole, mutta köyhä ja perin suora ihminen minä olen ja sisuksiltani hyvä. Eikä papinkirjassa ole rikkuakaan liikaa, niin kaupungista kuin olenkin. Eikös siinä ollutkaan nuorta isäntää teillä?
JAHVETTI: Senkö sinä sitten etuisammaksi katsot?
HILDA: Ainahan nuoren.
JAHVETTI: No, aatospa on. Onhan se meillä Jeremias, ota sitten se.
HILDA: Lieneekö halukas hän puolestaan?
JAHVETTI: Sitäkös tässä kysytään?
HILDA: Tottahan tuo oman etunsa ymmärtää.
JAHVETTI: Näyt olevan viisas tyttö. Jos kaupoista mitä tulee, niin elähän päätä vielä kumpiko, ehdithän tuon vielä. Sanoin sille pojalle, odota tuossa rappusilla, niin minä sinulle emäntää katsastan, hee (katsoo ovesta ulos).
JAHVETTI (ärjäisee ulos): Mitä sinä siinä, poika, riitoja rakennat, tuletko tänne, no!
JEREMIAS (ovessa, puhuu ovesta ulos): Kun lienet herra, pysy herrana, eläkä piikoja suosi. Anna on minun morsiameni, sillä on kihlat, tahi antakoon pois ne —
JAHVETTI: Ähää, vai niin, ne asiat selvitän minä. Ovi kiinni. (Jeremias sulkee oven.) Täällä minä toimin puolestasi. Katso, tässä on vasta oikea tyttö.
JEREMIAS (peloissaan): Ei, mitäs sitä —
JAHVETTI: Kun minä puhun, ei sinun tarvitse ääntä päästää.
JEREMIAS: Enhän minä.
JAHVETTI: Ei sanaakaan, osaatko totella isääsi, joka on pantu sinun päämieheksesi tänne maan päälle?
JEREMIAS: Osaan —
JAHVETTI: Tässä se nyt on, katsastapas. Se on toisen näköinenkin emännäksi.
HILDA: Ei tarvitse suositella. Tavara itse suosittaa itsensä.
JAHVETTI (Jeremiakselle): Siinä näet, pahenee jo käytöstäsi. (Hildalle.) Tämä on niin poikanen vielä. (Jeremiakselle.) Ja jos ei kelpaa, otan minä tämän itse ja sinä saat lähteä talosta. No, kelpaako?
JEREMIAS: Kelpaa —
JAHVETTI: Sillä katso, tämä on sinulle sopiva.
JEREMIAS: Jos niin on, niin mikä —
JAHVETTI (Hildalle): Siinä sen kuulit, ehkäpä tämä ei ole pilakalu poikakaan. (Jeremiakselle.) Ja tee sinä vain niinkuin neuvotaan ja niinkuin näet muidenkin tekevän. Kun Aappo itselleen tytön valitsi ja minä sen nyt valitsin, niin luota sinä vain meihin.
JEREMIAS: Minä luotan.
JAHVETTI: On tämä aina isäänsä totellut. Ja nyt sanon sinulle, Jeremias, uuden opin. Yhtä huonekappaletta tulee sinunlaisesi miehen kunnioittaa: kunnioita vaimoa, jonka Jumala sinulle antoi, ja kuule hänen ääntänsä joka pykälässä. Ymmärrätkö?
JEREMIAS: Ymmärrän.
JAHVETTI: Ja nyt se on selvä.
HILDA: Tokkos kihloja annetaankaan?
JAHVETTI: Niin rahassako?
HILDA: Miten maan tapa on, sittenhän siitä on varma.
JAHVETTI: Nämä tytöt kaupungista ne kuuluvat usein kihlojen kanssa karkaavan.
JEREMIAS: Niin he tekevät.
Hilda suuttuu.
JAHVETTI: Vaan tulehan siihen meille, niin tarkistellaan asiata.
HILDA: En tule, jos en kihloja saa.
JAHVETTI: Sitä ei kaikkien kiertelevien kanssa kihloihin, kukapaties — uskalla.
HILDA: Enkä minä kihloitta rupea. Otatteko vai ettekö sitten? Maine on mennyttä.
JAHVETTI: Kun tuonet ensin muuttokirjasi tänne, saat kihlat.
JEREMIAS: Sitten saat.
HILDA: En minä kihloitta kirjojani tänne tuo.
JAHVETTI: Tee tahtosi. Ei noita monesti liene tällaisia miehiä tarjollakaan.
HILDA: Viinanpolttajoita.
JEREMIAS: Vastaatko puheesi, tyttö?
JAHVETTI: Vaiti poika. Leikkiähän se puhuu. Tämäpä nyt kiveräksi panihen. Mikä on, kun et kirjojasi uskalla tuoda, ja mikä on, kun et tuolla iällä jo muita ole saanut, tietäisi sen?
HILDA: Sulhasia olisin saanut vaikka kymmenen.
JAHVETTI: Vale tuli.
JEREMIAS: Vale ja aika pitkä.
HILDA (äkäisenä nousee ylös): Ja nyt minä sanon, etten ole tässä huutokauppatavarana huudettavana —
JAHVETTI (kieloitellen): Elä, elähän vielä. No, pannaan nyt niin, että tulet siihen meille nyt, niin annetaan ne kihlat rahassa?
HILDA: Jospa tämä sulhasmies on kovin — viaton?
JAHVETTI (naurahtaa): Viaton, viaton poikahan se on. Vaan pianhan siihen synnin tartuttaa, ja viallinen on silloin niinkuin muutkin.
HILDA: Jospa synti ei tartukaan?
JAHVETTI: Hee, onhan tässä mies toinen, hee, no niin, annetaan nyt hyvät rahakihlat.
JEREMIAS: Annetaan.
JAHVETTI: Ja minä haen vieraatmiehet, niin ei mitään jälkijuttuja tule.
(Menee.)
HILDA: Tämäpä vasta kaupantekoa on. Mutta olkoon nyt.
JEREMIAS: Isä on viisas mies, ei sitä petetä.
HILDA: Sinäkö nyt olet se sulhaseni?
JEREMIAS: Mikä, mikä tuota lienen.
HILDA: Etkö sinä vielä tiedä, mikä olet?
JEREMIAS: Niin minäkö? Mikäkö olen? Je-Jeremiashan minä olen.
HILDA: Kyllähän monenlaisista miehiä tehdään, eipä siltä, mutta —
Kattaiska tulee Hildan huomaamatta sisään.
HILDA (jatkaa): — lupaatko sitten totella minua?
JEREMIAS: Lupaan.
KATTAISKA: Vai lupaat ja lupaatko totella minua?
JEREMIAS (säikähtäen): Lupaan, lupaanhan minä.
KATTAISKA (vetää käsipuolesta Jeremiasta pois): Ja nyt sitä mennään taas.
HILDA (ottaa toisesta kädestä): Ei mennä.
JEREMIAS: Ei mennä, ei mennä.
KATTAISKA: Tämä on minulle lupautunut.
HILDA: Minullepa kihlautui.
KATTAISKA: No, Jeremias, eikö sana suju suustasi.
JEREMIAS: Sujuuhan se. —
KATTAISKA: Sano, kenen olet —
JEREMIAS: Sanoisinhan minä, mutta en tiedä.
HILDA: Etkö tiedä!
KATTAISKA: Sano —
JEREMIAS: Isän —
KATTAISKA: Hää?
HILDA: Isänsä se on vielä. No, minnekä asti meni se isäntäkään?
KATTAISKA (vie Jeremiasta): No tulehan häihin, niin torttua tarjotaan.
Ovessa tulevat Kattaiskaa ja Jeremiasta vastaan
Jahvetti, Isaksson ja Serukka.
JAHVETTI: Hei, hei, ottakaa varas kiinni (ottaa Jeremiaksen pois).
KATTAISKA: Ähää, sanoit sen sanan, jota kerta kadut iankaikkisessa tulessa.
JAHVETTI: Pysähdypäs tähän, niin näet mitä tässä tapahtuu. (Ottaa setelin, näyttää sitä ensin Serukalle, antaa sen sitten Isakssonille.) Tässä tämä on, puhemies.
KATTAISKA: Voi te turkkilaiset ja konnat kaikki.
JAHVETTI: Eipäs, eipäs vielä muista, ettei totta saa puhua, ei vahingossakaan.
KATTAISKA: Ei totuus huku vedessä, eikä pala tulessa se totuus, että varas olet, viinanpolttaja, naura, naura, vielä sitä minäkin nauran. (Menee.)
JAHVETTI: Mutta se se nauraa, joka viimeksi nauraa, hee (viittaa puhemiehelle).
ISAKSSON: Tämän seurakunnan kuullen kysyn minä sinulta — mikä sinun nimesi olikaan?
HILDA: Hilda Mustikkamaa.
ISAKSSON (jatkaa): Kysyn minä sinulta Hilda Mustikkamaa, otatko vastaan tämän Jeremias Jahvetinpojan kihlat?
HILDA: Otan.
ISAKSSON: Ja vastaat tästä satamarkkasesta kuin lainasta ja vieraan rahasta.
HILDA: Vastaan.
ISAKSSON: Ota siis tämä ja talleta se siksi, kunnes miehesi sen sinulta perii. (Hilda ottaa rahan.) Ja nyt olet sinä kihlattu ja ole rauhassa. Osaksesi koituu kyllä se onni, joka sinun osaksesi on tuleva.
SERUKKA (kuin havahtuen): Mitä, mitä tämä oikein on, peliä vai mitä?
Tämä on Aapon morsian, toiselleko te sitä?
ISAKSSON: Elä, elähän nyt, mamma.
SERUKKA: Mutta minä en anna tehdä Aapolle vääryyttä. Minua pyydetään vieraaksimieheksi, minä tulen, minä en aavista, mitä on tekeillä. Morsian on Aapon. Sitä eivät saa Aapolta viedä. (Hildalle.) Tokko sinä tiedät, mikä se paikka on, johon sinua vievät, koko kyläkunnan huudossa on talo, (itsekseen) voi mitä on tehty minun pojalleni, minun omalleni?
ISAKSSON: Elkää, elkää nyt.
Serukka menee pois.
HILDA: Minä tahdon kysyä, onko tämän vaimon puheessa perää?
ISAKSSON: Elä ole milläsikään. Kun taloon menet, näet, mikä talo on.
JAHVETTI: Kyllä kaikki näet.
JEREMIAS: Näet enemmänkin kuin kaikki.
HILDA: Vaan totta siinä jotakin oli, kun molemmat samaa.
JAHVETTI: No, se siinä on, minä en sitä kiellä, että annahan akalle asian nenää, hyvä tulee. Anna jouhi, tekee hännän, anna häntä, tekee hevosen. Tämä Kattaiska minulta niin paljon kuin miesvainaansa vanhoja pöksyjä kaipailee.
HILDA: Onko ne teillä?
JAHVETTI: Minulla? (Hiukan hymyillen.) — Mitenkä ne minulle olisivat joutuneet? Olisiko ne miten? En minä usko.
KATTAISKA (samassa avaa oven, silmät pyörivinä sanelee):
Kun kuolo minut korjaa
Ja hautan' valmis on,
Niin muista silloin minua
Ja tuo housut hautani pääll'.