Savu-uhri: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

by Maria Jotuni

KOLMAS NÄYTÖS

Riikan pihamaa. Juhannuksen aatto-ilta. Sauna on lämminnyt, sieltä kuuluu vastan läiskettä.

Auringonlaskun aika.

Riikka istuu tuvan portailla ja sukii saunasta tultua hiuksiaan.
Isaksson aitan portailla soittelee.

RIIKKA: Ei ole vielä kokon polttajoita tullut.

ISAKSSON: Illastavat ja kylpevät ensin.

RIIKKA: Sanoi ukko Jahvetti päivällä lähtiessään, että laita vain juhlat, niin pidetään Jeremiaksen ja Hildan kihlajaiset ja tanssataan niin vanhat kuin nuoretkin.

ISAKSSON (on noussut ylös, ryyppää pöydällä olevasta haarikasta sahtia ja istuutuu penkille): Tule nyt tännemmäksi, Riikka, tulehan suotta.

RIIKKA (on laittanut tukkansa ylös, siirräiksen penkille): Hyvältäpä tuo nyt tuntuukin, juhlalta ihan.

ISAKSSON: Hyvältähän se tuntuu — kun ei ole pahaakaan tehnyt.

RIIKKA: Pahastako tuo sitten suru tulisikin?

ISAKSSON: Kun pyrkii irti tästä, tästä maallisesta niinkuin, voittaa ilon, mistä tuo tullee, niinpä tuo on elo nykyään helppoa aina.

RIIKKA: Lieneekö tuo helppoa vierasten luona kulku ja työn kerjuu, tylyyttä saat vain kokea.

ISAKSSON: Tylyyttä? No. Niinkuin lapset ovat tylyjä, niin ihmiset, joilla on varaa olla tyhmiä. Mitäpä siitä. Yhtä rakkaita ovat. Mutta olenpa kierrellessäni löytänyt paljon muutakin.

RIIKKA: Mitä olet löytänyt?

ISAKSSON: No, sinutkin ja kaiken muun.

RIIKKA: Paljonpa olet löytänyt kun minut, vanhan mummon.

ISAKSSON: Etpä vanha ollut, kun sinut tapasin. Ja vanha et ole nytkään, komea kuin seetripuu. (Laulaa.)

Sinä olet niinkuin seeteripuu,
Joka kukkii lähellä vettä.
Sinä olet aina naurusuu,
Ja huules tiukkuvat mettä.
Ja äänes soi
Kun käki toi,
Joka kukkuu kuivassa puussa.

Samassa juoksee Anna Aapon takaa-ajamana pihamaalle.

ANNA: Aappo, jätä minut.

AAPPO: Niinpä ei sanassa käsketä. Sinun pitää jättää isäsi ja äitisi ja vaimoon sidottu oleman, sanotaan.

ANNA: Hui —

AAPPO: Ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa julistan minä sinut morsiamekseni.

ANNA: Mutta jos minä sanon: ei.

AAPPO: Hilda sanoi: tulen, tulen, eikä tullut. Anna sanoo: en tule, ja silloin tulee. (Isakssonille.) Miehet kerta elämässään kuuntelevat, mitä nainen sanoo, ja silloinkaan ei se vastaa oikein, vai mitä, setä.

ISAKSSON: Onko tämä tosi aatos, Aappo? Mitä aiot?

AAPPO (ottaa Annan syliinsä, reippaasti): Näin aion, rakastaa, tulimmaisesti rakastaa.

RIIKKA: Sitä myöhemmin.

ANNA (riuhtaisten itsensä irti): Hyi tuota, hävetä saa —

AAPPO: Sitä myöhemmin ja sitä ennemmin, sitä aina ja iankaikkisesti.

RIIKKA: Ei se riitä.

AAPPO: Yli iankaikkisuuden sitten.

RIIKKA: Ja nait Annan?

AAPPO: Enemmänkin kuin nain, rakastan ja nain ja naituakin rakastan.
No, olenko nyt narri, Anna?

ANNA: Olet, nythän sinä vasta narri oletkin. Annat pettää itseäsi.

AAPPO: Tahdon tulla petetyksi, olla narri, kuolla narrina sinun syliisi, Anna. Tehköön nainen kolttosensa meille, setä, me teemme myös kolttosemme.

RIIKKA: Ei toinen toistaan vähemmällä pääse.

ISAKSSON: Olkoon sitten pettymyksesi täydellinen, poika.

AAPPO: Setä, minä kun rakastan — ah, — maailma on vain jalkani astinlauta.

RIIKKA: Tulepa, Anna, rakennetaan pöytää.

(Menevät tupaan.)

AAPPO (meneville): Rakennetaan — (Isakssonille) vaikka maailma ja uudet taivaat.

ISAKSSON: Se nuoruus.

AAPPO: Hulluus, ajatteli setä. Tahdon olla hullu ja kuolla hulluna.

Riikka ja Anna tuovat laseja ja kuppeja sekä jonkin pullon.

AAPPO (ottaa lasin): Anna, rauha meidän välillämme — vaikka koko maailma tulessa palaisi, veli veljeä vastaan sotisi — rauha meidän välillämme.

RIIKKA: No, nythän Anna pääsee näkemään kaupungin.

ANNA: Onko se ihmeellinen, Aappo?

ISAKSSON: Se se ihme onkin.

AAPPO: Jos maailma on yrttitarha, on se kaunis, valkea kukka siinä, suuri ja huumaava.

RIIKKA: Eivät kuulu asunnot vierekkäin sopivan, päällekkäin ne on pitänyt tehdä.

ANNA: Jos Ville narrasi tätiä?

AAPPO: Totta se on.

ISAKSSON: Kuin yhdestä suuresta kivestä on kaupunki tehty, talot korkeat kuin kirkot. Ja elämä siellä —. Ja mikä elämä!

AAPPO: Kuin unta. Ja ihmiset — ja ne naiset! Ne ovat kuin tähdet taivaalla, kuin enkelit paratiisin kultaisilla kentillä, ei ne synnistä mitään tiedä, siellä kukkii viattomuus, siellä ihminen on täydellisyys, siellä helppo on hyvänä olla. Anna, sinne, sinne ikävöi nyt minun sieluni —

ISAKSSON: Elähän, Aappo —

AAPPO: No, ei siltä, onhan täälläkin elämää, täällä on sukuni, isäni ja äitini —

Samassa tulevat Serukka ja Ville. Aappo juoksee
syleilemään äitiään Serukkaa.

AAPPO: Kuinka äitini unohtaisin? Ei, vaikka minä pyrkisin kuinka kauas ja korkealle, äitiä kiitteleisin —

Isaksson menee tupaan. Kalle on tullut saunasta vasta kädessä.

KALLE: Voi näitä aikoja, kun eivät pahene, vaan paranevat, kun täällä vain kiitellen eletään kuin kissat kallioilla.

VILLE (leikillään): Etpähän sinä kiitelle.

KALLE (mennen luo): Isääkö? Sekös se on isä tämä mies, eikös se ole vain suutari, kun sillä on harjaksia leuassa?

SERUKKA: Taas Kalle ja isä.

KALLE (äidille sovitellen): Minä ylen puhdas ja valkia ja isäni on minusta sangen ylpiä.

VILLE: Ähää, elä usko Eskoa. Anna on hakenut kahvipannun — kaatanut väelle kahvia ja menee tupaan. Samoin Riikka.

AAPPO: Isä ja äiti, minulla on ilmoitettava teille ilosanoma.

VILLE: Kyllä pappa ja mamma muistavat sen eilisestäkin.

KALLE: Hyvän aina muistaa, paha ei mene mielestä koskaan.

SERUKKA: Et sinä tiedäkään, pappa kulta (pyyhkii silmiään), mikä onnettomuus —

AAPPO: Onni.

SERUKKA: Voi, voi kuitenkin tätä surua!

KALLE: Mamma, mitä auttaa ajaton suru, kullakin päivällä on murheensa muru.

AAPPO: Olen mennyt kihloihin —

KALLE: Niin minäkin menisin, pappa, mutta mistä avun löydän, joka on minulle sopiva?

VILLE: Sitä vartenhan Aatamista luotiin vaimo, joka oli sangen kaino.

SERUKKA (Aapolle): Ja kihlaus on purkautunut, tiedetään tuo, lapsi parka (pyyhkii silmiään).

AAPPO: Vaan nyt —

VILLE (aikoo sanoa jotakin) —

KALLE: Elä sotke nyt, pappa —

AAPPO: Olen mennyt kihloihin Annan kanssa.

SERUKKA: Annan? Eihän Aappo toki? (Nousee ylös.) Se raukka houreissa hourii. Otapas palvelustyttö. Ei. Minä menen sen virsselin, sen viulun luo ja sanon ne sanat, että se Mäeltä lähtee.

AAPPO: Ei äiti, minä rakastan rauhaa yli kaiken.

SERUKKA: Veivät toisen morsiamen. Ja se morsian, maailman viimeisin ihminen tuo olikin, et tuolla olisi tehnyt mitään, Aappo raukka, et mitään — vaan kyllä minä näytän vielä, minä toimitan sen sinulle takaisin, ihan tänä iltana, Aappo parka. (Itsekseen.) Hoh, hoo, kuivuu, kuivuu kuusen juuret, vaan ei kuivu kyyneleeni.

AAPPO: Rauhoittukaahan, mamma.

KALLE (suussa kahvileipää, ryyppää kahvia): Rauhoitu, rauhoitu!

VILLE: Rauhoitu, kun Aappo ja Kalle käskevät.

KALLE (yhä hörpäten kahviaan): Etsi lohdutusta sanasta, äiti, (panee pois kupit) on kauneutensa kuin multa maalattu, ja tavaransa kuin savi silattu, mitä me niistä.

SERUKKA: En ole ennen taikoja tehnyt, nyt ne teen, Aapon, Aapon ja hänen onnensa tähden. (Mennä hyypertää pois.)

AAPPO: Äiti!

VILLE: Anna hänen mennä. Sen ylpeyttä loukkasi, kun muka niin komean jälkeen vain Annan otit. Vaan minusta nainen kun nainen, kunhan on jonkunlainen, millä suppelmentti millä muu äppelmentti —

KALLE: Millä Serukka, millä Marukka.

VILLE (ryypäten): Hoi, hoi vain!

AAPPO: Kiitos, pappa.

KALLE (ottaa kahvin jälkeen epäröiden lasin, kysyy isältään):
Ryyppäänkö ma?

VILLE: Ka, ryyppää, ryyppää, ei se sinua tapa.

KALLE: Vaan jos kaataa tämän temppelin huipulleen? (Ryyppää.) Äkäistä kuin tuli, huh — en tuota konstia pienestä rahasta tekisi.

KATTAISKA (tullen): Jopa täällä on ruotsi ruualla. Kalle, mitä sinä siitä siasta? Annahan olla!

KALLE: Eikös se ollutkaan totta, että Jahvetti, se sika, teidän
Jeremiastanne — halmemaatanne —

KATTAISKA: Vaiti siitä. Et sinä sitä kuitenkaan.

KALLE: Sitä. Vaan eihän valkiannäyttäjä kiitosta saa. (Pistäytyy tupaan ja menee kohta Jahvettilaan päin)

KATTAISKA: Enkä sinua, Aappo, malta olla manaamatta.

AAPPO: Mitä olen tehnyt?

KATTAISKA: Kun toit sen — tokan — en paremmin sano —, mitenkä sinä sen verkkoihin jouduitkaan. Kaipa se oli noita-akka, joka osasi noitua itsensä viehättäväksi sinulle. Sanopas totuus?

VILLE: Tottahan se noita, eihän se akka muuten olisi ollutkaan.

KATTAISKA: Ei puheella ole puolta, kun ei huolta haastajalla. Vaan sanoi Serukkakin tuossa kujalla, että noita se on, näkee sen, ei se Aappoon muuten olisi yhtynyt. Vaan vielä ne on konstit minullakin. Vielä minä sen tältä kylältä pois ajan ja teen taian sellaisen, että tepsii. Ja taian se Serukkakin tekee, on ne tämän kylän eukoilla ne mahdit, että tipahtaa täältä liikalaiset.

AAPPO: Ajatellaan, ajatellaan nyt sovinnollisesti.

KATTAISKA: Vai sovinnollisesti. Tietääkös Aappo, missä hinnassa on työväki nyt, ja mitä miehinen mies talossa maksaa? Tarvitset miehen ja löydät sen. Mutta miten käy? Tulee noita, tekee tepposet sellaiset, jotta pintaa karmii.

VILLE (naurahtaen): Teki, tekihän tuo tepposen meillekin — akka.

KATTAISKA: Mitäs mökkiläisistä — mutta kun teki talollisellekin.

VILLE: Onpa Aappo tainnut voittaa kaupassa. On vaihtanut noidan enkeliin, tähän Annaan.

KATTAISKA: No voi mun päiviäni. Niinkö puute siellä kaupungissa on naisväestä?

VILLE: Jos emäntäkin sinne menee, ei tiedä vaikka pormestarinnaksi pääsisi! Tulepas tänne, pelimanni! (Huutaa sen Isakssonille, joka asettautuu aitan portaille.) Soitas meille vaikkapa polska, niin kevennetään sydäntä suruista.

ISAKSSON: Jos lupaatte tanssia, soitan.

AAPPO (Kattaiskalle): Me kaksi hyljättyä — saanko luvan pyytää?

KATTAISKA: Ei — eihän toki, ei jalat enää kestäkään näin vanhalla jupitterilla — hee.

AAPPO: Ei saa sanoa niin, kun on nuori ja kaunis vielä.

KATTAISKA: Eikö — he hee — vai ei (nousee lähteäkseen) — ilkiäisiköhän tuota — no, jos Aapon tähden, kun Aappo on niin kohtelias.

Isaksson soittaa. Ville hakee Annan tuvasta. Aappo ja
Kattaiska, Anna ja Ville tanssivat ja Riikka katsoo tuvan
ovelta. Ville pyörähtelee vielä yksin ja rallattelee:

"Vaarin vanhan takissa,
iloisessa sakissa,
elän niinkuin häissä."

Tanssin loputtua tulee Kalle juosten.

KALLE (Aapolle): Nyt se oli melu Mäellä.

AAPPO: Mikä siellä oli?

KALLE: Äiti mitä lienee Hildalle taikoja tehnyt ja mikä paha lienee pujahtanut häneen, hänkös alkoi ukon kanssa riidellä, kihlarahan viskasi maahan, pisti tavaransa nyyttiin ja lähetti sinulle ne sanat, että lähdet heti pois, hän odottaa nyt tuolla veräjällä vastaustasi.

AAPPO: Pois? Minä? Ei ole tässä se mies, joka kaikkien tuulien mukaan heiluu.

KALLE: Annanko sille lähtöpassit?

KATTAISKA: Anna, anna.

KALLE (Kattaiskalle): Monta syytä porsahalla, maa kylmä, kipeä kärsä, juosta näiltä main.

AAPPO: Muista, että olet mies, olet gentlemanni.

KALLE: Niin pelimanni? Kyllä ymmärrän, soittaa suulla. (Lähtee riemuissaan, mennessään Kattaiskalle.) Ei millään niin hyvin juokse kuin jaloilla. (Menee.)

KATTAISKA: Ha haa, sano hellät terveiset (nauraa katketakseen) Phee — hehee — hehee — se on poika tuo Kalle, se osaa, sanoinhan minä, tekee ne tämän kylän akat ne taiat, phe-he-hehee.

VILLE: No, jopa nähtiin näköiset.

KATTAISKA: Phe he hee — nostakoon vain purjeet ylös, kyllä tuuli täältä pois lennättää.

ISAKSSON: Kävipä Mäen isännälle pahasti. Nyt se minut solmuun vetää.

VILLE: Hanki toinen morsian vain.

KATTAISKA: Ja nyt minä ukolle nauran ja kysyn, että kuka meistä viimeksi nauraa. Ha-ha-haa.

VILLE: Mitä sitä merta edemmä kalaan mentiinkään. Tässä on Mäen emäntä. Puhemies, sinulla on riitingit sekaisin olleetkin. Tässä on kuin luotu emäntä, tässä Kattaiskassa.

KATTAISKA: Niinkö ukolle he, he, hee?

VILLE: Ukollepa ukolle.

KATTAISKA: Meistä pari — phe-he-hee, nyt saan minä vain nauraa, niin että mahani halkiaa, phe he-hee — kun on riidelty, me, me kaksi — käräjätupia myöten —

VILLE: Riidasta se aina rakkaus alkaa.

AAPPO: Se on tosi, jos ketä pitää vähäpätöisenä, ei sille riitele, eikä sitä rakasta.

ISAKSSON: Mitä riidasta, sen sopii. En ukon rinnalta poikaa ottaisi. Ja arvelenpa, että ukko itse nyt aisoihin astuukin, kun poikaa ei onnistanut. Sovi pois ja koko kyläkunnan elämä on kohta toinen.

VILLE: Itsepäisyys ja perisynti on tarttunut meihin kuin spitaali — varo sitä.

ISAKSSON: Kavahtakaamme vihaa ja vainoa enemmän kuin karhua tai sutta, pahemmin kuin pedot ruumistamme raatelevat ne sieluamme. Sanotaanhan:

"Sonnit suuret minua ympär' ovat,
Mullit lihavat minua puskevat,
Henkeni perään karkaavat
Kuin jalopeura."

KATTAISKA (liikutuksissaan): Jos ihmisen on viha voitettava, voitan minä sen, minkä joku toinenkin, en tämän kylän enkä maailman pahennuksena tahdo olla.

Serukka tulla hynttäisee.

SERUKKA (hengästyneenä): No, nyt se meni, että helisi.

VILLE: Mitä sinä sitä hätyytit?

SERUKKA: Vähäkös hän meitä hätyytti? Vähäkös on sitten eilisen koettu ja nähty? (Aapolle.) Ja olisi hän sinulle tullut takaisin, vaan kun et sinä tullut, läksi hän. Ja Kalle sanoi, ettet häntä enää tahtonut. (Hyvillään.) Luojan kiitos. Voipipa ollakin, että hän oli vain pahanhengen kiusaus, joka oli tiellesi asetettu.

AAPPO: Tavallaan, äiti. Ja minä lankesin. Mutta vihaan me emme saa langeta enää. Joka tapauksella on näet hyväkin tarkoituksensa.

KATTAISKA: Niin, Serukka, jos tämä noita-akka oli pantu Aapon tielle siksi, ettei hän liikoja itsestään luulisi, etkä sinäkään hänen tähtensä ylpeyteen lankeaisi, vaan että te muistaisitte, miten alasti me maailmaan tullaan ja miten alastomia aina ollaan sen silmään, joka kaikki näkee.

SERUKKA (mennen itseensä): Alasti? Olenko minä komeudella puettu, tahi olenko ylpeyden vaipalla verhoitettu? Olen. Totta on, että Aapon tähden olen langennut ylpeyteen, olen ollut valmis vihaan ja raivoon ja unohtanut kaikki korkeamman käskyt. Taivaan lintu syöttelee poikasensa, maan matonenkin hoitelee omiansa, vaan minä olen syntisempi heitä, en ansaitse äidiksi kutsuttaa. Rakkaus lyö minut sokeaksi kuin pimeys, — minne pakenen tätä omaa lihaani?

AAPPO (ottaa äidin rinnoilleen): Äiti, tänne paetkaatte. Jos te tietäisitte, miten rakas olette, ette itkisi.

SERUKKA: Siksipä, siksipä — en ansaitse — en siedä tätä —

VILLE: No, mamma, ei se pahaa tee, itke vain. Mamma on väsynyt ja sekoittunut tässä, kyllä se ohi menee.

KATTAISKA: Kahvilla se parhaiten menee. Minäpä puistan. (Puistaa kahvia.)

Kalle tulee juosten.

KALLE: No, nyt se meni, niin ettei hyvästiä joutanut sanomaan. Ei ne yhden ihmisen jäljet pitkät ole.

KATTAISKA: Sanoitko terveiset?

KALLE: Hellät ja lämpimät.

AAPPO: Kalle!

KALLE: Kotonansa koirakin kopea, kukko omalla tunkiolla. Ja siksi toisekseen, Aappo, elä pelkää, olenhan minä kentlemanni.

KATTAISKA: Eikö ne Mäen isännät kokolle tulekaan?

KALLE: Lähtöä tekivät. Tuossa tulevat jälessäni.

SERUKKA (joka on juonut kahvinsa, nousee ja horjuu): Sydänalaani ihan viepoittaa ja maailma vipajaa vain silmissäni.

VILLE: Pistäydy pitkällesi tupaan.

Serukka menee Kallen taluttamana tupaan. Jeremias ja Jahvetti tulevat. Isaksson siirtyy aitan portailta keskemmälle.

JAHVETTI: Ei tuota ollut sinun puuhistasi nyt, puhemies.

ISAKSSON: Ei tainnut olla.

JAHVETTI: Mitä taikoja lienee tuo Serukkakin tehnyt, kun sille ihan mustat veret päähän kohosi.

KATTAISKA: Vai taikoja sille tarvitsi tehdä, osasi se tien muutenkin takaisin.

JAHVETTI: Hää — tässähän se tämän kylän kuulukin on.

KATTAISKA: Eikö saisi olla? Nauramassa toki olen, phe-he-hee näille sulhasille.

JEREMIAS: Nauraa, nauraa se nyt kyläkunta.

JAHVETTI: Et olisi antanut morsiamesi karata. Etsin tälle akan, ei miehessä miestä pitämään sitä.

JEREMIAS: Enhän tuota suutakaan avannut, jottei se kuitenkaan minun tuhmuuttani nähnyt, arvelen.

JAHVETTI: Ole vaiti nyt. Jotakin se näki, jossakin.

JEREMIAS: Nyytillään tuo minua lyödä muksahutti vain ja sanoi, että ennen hän neekerin naipi, ennenkuin minut — vaan ei suinkaan tuo toki pakanaa?

JAHVETTI: Siinä sen näet, et sinä vaimoväelle kelpaa, vai olisiko joku — hee —?

KATTAISKA: Ei näillä main.

JAHVETTI: Siinä sen kuulet, Jeremias. Sanoivatko ne, jotta kaupungissa on asukkaita, niin jotta päällekkäinkin on asunnot?

AAPPO: Onhan sitä.

JAHVETTI: Ja puolet on akkoja?

AAPPO: Naisväkeä.

JAHVETTI: Sieltä sitä jonkun itselleen löytääkin.

KATTAISKA: Kun ei kotikylältä saa.

JAHVETTI: Ehkä saisi, vaan ei oteta.

KATTAISKA: Eikö kelvatakseen?

JAHVETTI: Kovin taitaisi mielesi tehdä, mutta ei talituilla suksilla taivaaseen mennä, hee, eikä Mäellekään tulla.

KATTAISKA: Ei tullakaan. Ähää! Sillä taivasta ja autuutta aina ajattelen. Autuus on minulle tärkeä asia, en sitä yksistä verkahousuista möisikään.

JAHVETTI: En minäkään — yksin niistä — he-hee.

KATTAISKA: Oli yksi mies Kampyyses nimeltä —

JAHVETTI: Ja nainen Sipyllä.

ISAKSSON: Ja he kohtasivat toisensa.

VILLE: Viheriäisessä laaksossa, täällä.

AAPPO: Ja sopivat keskenänsä.

KATTAISKA: Ei sovittu niin kauan kuin ketunhäntä tuolla takana (osoittaa Jahvettia) perää pitää.

VILLE: No, no, tuuli lahden liikuttaapi, tora vihan virittääpi.

AAPPO: Jätetäänpäs riita. Jos maailma olisi joka paikassa yhtä riitaisaa, mitä tapahtuisi? Suuri sota pauhaisi, kansat kansoja hävittäisi. Miten turhaa puhe olisi sivistyksestä ja ihmisyydestä, sillä itsensä irvikuvaksi kääntyisi koko ihminen ja olisi häpeäksi vain tekijälleenkin.

ISAKSSON: Niin, poishan se Luoja silloin kasvonsa kääntäisi luoduistansa ja antaisi heidän toistensa miekkoihin hukkua. Ja kun he hukkuneet olisivat, siroitteleisi Hän heidän tomunsa avaruuteen ja painaisi murheisen päänsä alas. Sillä katso, kaikki mitä Hän oli tehnyt, oli erhe, kaikki mitä Hän oli rakennellut, kantoi häpeän leiman. Siksi parempi, että yö sen peitti ja ikuinen kuolema varjonsa sen päälle langetti.

AAPPO: Mutta eipä niin käy, sillä ihminen on toki Luojan kuva.

KATTAISKA: Kurja, kurja on kuitenkin tämä syntisparka.

JAHVETTI: Hän, tuota, Luoja näet, antaa ihmisen näyttää huonoltakin, suotta, Hän näet ei ole niin kiitoksen kipeä.

VILLE: Sinäpä sen sanoit.

JAHVETTI: Se näet jokaisessa on kuitenkin tämä henki, joka on altis.

VILLE: Liha, liha vain on heikko. Mutta mitä me lihasta, olipa tuo liha nyt mitä tahansa.

JAHVETTI: Joo, tehtykin kun on vain mullan murusesta.

VILLE: Tahi paakkusesta.

Kattaiska menee tupaan.

JAHVETTI: Siinä on lystikäs ihminen, hee.

VILLE: Ihminen ihan parasta lajia.

JAHVETTI: Elähän pajunköyttä syötä.

AAPPO: Siinä olisi hyvä emäntä, kun kuka osaisi ottaa. Pitääkin päänsä.

ISAKSSON: Paha vikako se? Jaa, Jahvetti, onhan se kuin luotu sinulle.

JAHVETTI: Minulle? Hee, sinäpä, helkkarissa, et suuria sanoja puhukaan.
Etpä, koira vieköön, vähäisiä haaveita haaveksikaan. Hee —

ISAKSSON: Eikö kelvatakseen?

JAHVETTI: Mikä ettei, ei sen puolesta.

ISAKSSON: Taidat pelätä?

JAHVETTI: Ei, hee, ei sen puolesta. En pelkää perhosia.

ISAKSSON: Jos se käkenä joskus kukkuu, säikähtäisit varmaan?

JAHVETTI: Sopiihan ääntä ilmaan, ei sen vuoksi, mutta pirkko vie, ampiainen on akaksi.

VILLE: Sopikaa pois, naapurit, se on hyvä tapa.

AAPPO: Ja tänä iltana jo.

ISAKSSON: Olikos siinä mitä perää koko siinä housujutussakaan?

JAHVETTI: Perääkös niissä eukkojen puheissa tarvitsee olla.

VILLE: Mutta anna ne kuitenkin sille pois.

JAHVETTI: Eipä tainnut olla — jos oli, käräjiin se veisi.

ISAKSSON: Sillä välin ottaisit koko ihmisen omaksesi.

AAPPO: Ja tänä iltana jo kaupat on tehtävä.

JAHVETTI: Hee, sehän tuo olisi vikkelä temppu. Hee. Lähdepäs, Ville, niin pistäytään tuossa pensaikossa. Siinä on minunkin tavaroitani.

Menevät, Isaksson mukana. Kuuluu naisten laulu tuvasta.

Kullassa häilyvät viidakon puut, peilinä päilyvät salmien suut: hohtavi auringon helo.

Kaunis on taivas, min Luoja loi, kaunis on maa, min meille hän soi: ihana inehmon elo.

Anna tulee.

AAPPO: Vieläkö sinä epäröit?

ANNA: Ihmetteletkö sitä?

AAPPO: Ihmettelen. Eihän tässä mitään ihmettä ole, johan se lapsena meille oli selvää.

ANNA: Silloin, niin —

AAPPO: Huomenna me lähdemme yhdessä ja sitten järjestän kaikki. Anna, sano nyt kerran vain, että rakastat minua.

ANNA: Kun uskaltaisi.

AAPPO: Sano hiljaa vaikka, kuiskaa korvaan.

ANNA: Minä rakastan — olen lapsesta asti — aina sinua, Aappo — ah sinua, sinua vain — no?

Aappo sulkee Annan syliinsä.

Jeremias tulee ulompaa.

JEREMIAS: Siinä se meni minun onneni.

ANNA: Ei mennyt sinulta mitään.

JEREMIAS: Meni.

ANNA: Usko vain, niin ei mennyt.

JEREMIAS: Pitäisikö uskoa?

AAPPO: Luojahan nämä asiat määrää, ei ihminen.

JEREMIAS: No, jos niin on, ja Anna sen sanoo, niin pitänee, pitänee uskoa.

Isaksson, Jahvetti ja Ville tulevat nassakat käsissä.
Isakssonin käsi on Jahvetin kaulalla.

ISAKSSON: No?

JAHVETTI: No, mikäs siinä, tartu kampeen vain.

ISAKSSON: Minä haen sen toisen.

Ville pistäytyy tupaan ja Anna ja Aappo menevät kokolle päin.

Isaksson tuo Kattaiskan ja menee tupaan takaisin.

JAHVETTI: Noo?

KATTAISKA: Olisiko sitä asiaa muka?

JAHVETTI (räpäyttää hiukan epätietoisena silmiään): Olisikohan, olisikohan tuota ollut.

KATTAISKA: Enhän minä elävältä ihmistä syö. (Istuutuu vierelle.)

JAHVETTI: En sitä minäkään ole pitänyt tapoinani.

KATTAISKA: Ettehän tuota ole pitänyt.

JAHVETTI: En, enpä olekaan.

KATTAISKA: Enkä minäkään mikään ampiainen ole.

JAHVETTI: Ei, ettehän tuota olekaan.

KATTAISKA: Vaikka jotkut — no, en ole niin ahdashenkinen, että turhia muistelen — enkä niin paatunut, etten vielä, jos niikseen tulee, ole otollinen sopimaan — riitaveljen kanssa.

JAHVETTI: Hee, onhan sitä riidelty.

KATTAISKA: On, sitä kun on vain ihminen.

JAHVETTI: Oikein sanottu.

KATTAISKA: Ja on minulla se luonto, jotten valhetta hyväksy.

JAHVETTI: Ihan niinkuin minullakin.

KATTAISKA (unohtuen): Pysynpähän ennen sen köyhempänä, jos en jotakin rehellisillä keinoilla saa.

JAHVETTI: Niin minäkin. Ja olen minä sen sanonut, että jos ei oltaisi vihollisia tuon naapurin emännän kanssa, niin vielä hupsahtaisin, totta vie, niin on pulski ja mieleinen ihminen siinä.

KATTAISKA: Hee, vai pulski. Pakkokos meidän on vihoitella. Myöttelen sitä minä, silloin kun toinenkin.

JAHVETTI: Niin minäkin.

KATTAISKA: Enkä minä mikään lohikäärme ole, niin etten inhimillistä menoa, jopa syntiäkin ymmärtäisi.

JAHVETTI: Etenkin jos synti olisi niinkuin oman, kotoisen ihmisen, eiköhän tuota helpompi olisi unohtaakin, hee?

KATTAISKA: Oman, hee, kotoisen jos olisi, silloin sitä vasta ymmärtäisikin, synnin ja muun.

JAHVETTI: Ja kun olisi sitä ymmärrystä, olisi hyvä. Näet rauhan, rauhan posket on sileät.

KATTAISKA: Onhan ne. Vaan valhe on pahasta.

JAHVETTI: Pahastahan se on.

KATTAISKA: Mitä varten sitten valehdella?

JAHVETTI: Suotta, mitäs sitä muuten. Valhe puheen kaunistaa, niinkuin vaate ruumiin. Senpä tähden. Senpä tähden, eipä muuten.

KATTAISKA: No, sanopa nyt, valehtelitko sinä silloin käräjillä?
Sinullako ne housut on?

JAHVETTI: Minulla? Mitkäpä housut minulla olisi? Ei niin housuja mitään. — Vaan mikähän oli Luojalla ajatuksena siinä, kun luopas mies ja nainen, mitähän tuo tuossa?

KATTAISKA: Totta tuo ajatteli, voittakoot lihansa ja koettakoot, vaikka ovatkin kuin tuli ja ja vesi, yhdessä kimmerrellä.

JAHVETTI: Totta tuo sitä. Se se on sen päässä pyörinyt. Ja kun ne meidän maatkin pani ihan rajatusten —

KATTAISKA: Hee, ne on sitten niin rajatusten, ettei sen enemmän rajatusten voi olla.

JAHVETTI: Ajattelikohan tuo, jotta jos ihmisetkin —

KATTAISKA: Hee, olisiko tuo — kun tietäisi kuka, mitä tuo?

JAHVETTI: Sitä se. Joutivat riidellä, ajatteli kai, tottapahan selviävät siitä. Tarkoituksen, tarkoituksen, se on kaikkeen pannut.

KATTAISKA: Niin, ja jos se siksi Matinkin pois kutsui, että minut kypsyttää pehmeämmäksi, ennenkuin toisen onnen antaa.

JAHVETTI: Hee, no niin, sitä pappiloihinko sitten? (Kaivaa kukkaroaan.)

KATTAISKA: Jokohan sitä nyt naimaan? Pois, poishan se linnunpoikakin pesästään lentää, saati sitten tämä ihminen, jolla aina on lento mielessä. Tietäisi nyt, onko tämä sitä rakkautta, joka on otollinen?

JAHVETTI: Tottahan, mitäpä se muuta. Ja sanotaanhan, että kavahtakaamme, ettemme niitä asioita liiaksi järjellämme tutkistele ja kurkistele, siihen johtaa meitä ei enempi eikä vähempi kuin se yksi päämies, se Pelsepup. (Antaa rahan.)

KATTAISKA (ottaa rahan): Näinkö suuren paperin se, satamarkkasen ihan — ai-ai, jos putoaisi? Nyt pöksytkin saisit pitää.

JAHVETTI (tempaisee yhtäkkiä nuttunsa auki, kiskaisee kaulahuivina olleet miesten housut): Tuossa on pöksysi, hee, ota ne nyt kihloiksi.

KATTAISKA (katketen nauramaan): Ha-haa-ha-haa, voi, voi, sitä
Jahvettia, sitä Jahvettia, se kun on visapää, ha-haa —

JAHVETTI: He-he-hee, suotta, suotta olen niitä tallessa pitänyt.

KATTAISKA: Ovatpahan valmiit, kun vihille mennään, voi sun tapernaakkeli, oli, olipas tarkoitus silläkin, ja syvällisempi olikin, kuin mitä ihmissilmillä nähtiin —

JAHVETTI: Ihan pilanpäiten, piruillessani ne kaappasin, enkä piloillanikaan niitä pois antanut, kun tiesin niihin itse hyppääväni (viskaa housut pihlajan oksalle).

KATTAISKA: He-he-hee — korkeammat tarkoitukset, he-he, hee, ihan tuo ilo sydämen nyt sulaksi tekee.

Väkeä tulee. Isaksson soittaa viulullaan.

ISAKSSON: Tässäkö se on nyt se rauhan lippu? (Osoittaa housuja.)

JAHVETTI: Ei se vieraalta ota, joka omaltaan ottaa. Tässä joskus ne — löysin, löysin.

KALLE: Pikemmin se lyhyt rikan maasta löytää kuin pitkä tähden taivaalta.

KATTAISKA: Niinhän se nyt kävi, niinkuin määrättykin oli.

VILLE (kättelee): Onneksi olkoon.

JEREMIAS (kätellen Kattaiskaa): Onneksi olkoon — vaikka ei tämä minulle onneksi ollut.

KALLE: Ei, pimeäksihän se nyt Jeremiakselle käy, sillä mies on vaimotta kuin päivä auringotta.

JAHVETTI: Elä ole pahoillasi, kun minusta aika jättää, nait lesken, hee.

KALLE: Äitisi.

JEREMIAS: Ei tämä poika nai, minä jo pelkään naista ja arvelen, arvelen, taitaa ollakin parempi ilman.

KALLE: Yks se sama suutarille, oliko sata markkaa velkaa tahi saalista, ajattelee Jeremias.

JAHVETTI: Se on oikein, poikani. (Nostaa nassakat pöydälle.) Ja nyt ei muuta kuin kemuitsemaan ja kokko palamaan vain.

AAPPO (toimittaen tarjousta): Olkaat hyvät.

VILLE: Olkaat hyvät. (Jahvetille.) No, terve, terve.

JAHVETTI: Terve, terve, ystävät (ryyppää lasinsa loppuun). Hei vain, viha riidan saattaa, mutta rakkaus peittää kaikki rikokset.

KATTAISKA: Nyt Jahvetti sen näkee.

AAPPO: Terve, terve, isäni!

VILLE: Terve, terve, poikani!

KALLE: Terve, pappa. Mut elkäämme mässätkö kuin Filisteassa.

VILLE (Kallelle): Sinä silmäteräni — terve, terve. "Huomenn' oonko elossa, sitä tiedä en. Mutta jos oon elossa, että olen pätkässä, varmaan tiedän sen."

ISAKSSON: Kaikki, kaikki me samoin — hik, hik vain (ryyppää).

KALLE: Hik, hek, hok, setäpappa!

AAPPO: Kiitos kaikille ja kiitos kaikesta! Kiitos siitä, että elän ja hengitän, kiitos siitä, että synnyin ja kasvoin ja kuolen kerta. Kiitos sinulle, äiti.

VILLE: Minulle siitä suurempi kiitos lankeaa. Serukka itki, kun sinä jo papan ja mamman vihkiäisiin olit tulla, mutta minä sanoin, että elä häpeä, kun et tiedä vielä, mitä olet tehnyt.

AAPPO: Miten pyyhkisin pois muistot sinun tuskistasi?

SERUKKA: Onpa, on itketty.

VILLE: Enkö sinulle silloinkin sanonut, Serukka, elä itke, iloitse pois vain?

JAHVETTI (tupruttaa sikaria): Se on oikein: iloita, iloita vain pitää, puhtain sydämin iloita, ilo puhdistaa sinun sydämesi.

ISAKSSON (lasi kädessä): Sillä ei mikään ole parempi kuin iloita ja hyvää tehdä aikanansa. Autuaat ovat ne, jotka viattomasti elävät, eivätkä tiedä, mitä he ovat ja mitä heidän jälkeensä tuleva on, eivätkä tunne itseänsä, eikä heitä tunneta omiltansa, vaan maa tuntee heidät tomuksensa, ja riemuitsee heidän iloissansa.

AAPPO: Ja he hänen unestansa, joka on tämä elämä, täynnä ihmettä ja sen suuren kunnian kauneutta.

JAHVETTI: Eläpäs suutu, vaikkapa se ei niin suuren kunnian kauneuttakaan — hee. Mitäpä tämä, tämä elämä, mitäpä se — onpahan näin vähäinen, lystikäs savu-uhri vain.