Martti Jänne

by Marja Salmela

III

PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita. Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen. Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti
itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja
Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin
Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen. Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä, silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

— Sonja, hyvänen aika!

— Niin, nyt minäkin olen täällä! — Sonja teki kepeäliikkeisen kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin toiselle, sitten toiselle poskelle.

— En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän osasi antaa arvoa omalle kodille.

— Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

— Enkä valitakaan! — Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. — Minulla oli ihana matka.

— Sait kai saalista paljon!

— Sinä olet parantumaton, täti!

— Minä tunnen sinut, kultaseni!

— Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, — ihailijoita ehkä?

— Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. — Puhu itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. — Minä en jaksa kuunnella tuollaista. — Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei viitsisi viettää kesää.

— Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee tiedustelujesi takana, siitä minä tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin. Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni värisi. — Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. — Kihloissa, etkä ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava katse. — Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä — minä rakastan.

— Siltä se kaikista tuntuu — alussa.

— Minä en puhu muista, itsestäni vain.

— Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä muut näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. — Kuules täti, säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa, joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. — Kyllä sinä niistä korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

— Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko sinä kultaseni sellaista miehestä!

— Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on
Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos — ei mikään jäljennös.

— Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!
Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

— Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin, jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä tulisemmin. — Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista. Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan liikutuksen hartaudella. — Niin, niin, elämä on monimutkaista, sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja sydämellisesti. — Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi, suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen. Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä — aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. —

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi Marttia. Ero — tämä ensimmäinen — tuntui yhtä luonnottomalta kuin sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet kestettävinä!

— Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia, joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi — niitä hän oli suudellut. Ja poskia — otsaa… Mutta huulia ei vielä kertaakaan. Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen, että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita; siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona. Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti — jos voisi tulla puhelimeen — soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta, huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen kuulohermoihinsa. — Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes senkään vertaa!

— Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. — Etkö tahdo, tuli hetken perästä. — Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen. Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen, jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli tottunut ihan toisenlaiseen!

— Minä en siis voi mitään — kuului Sonja kysyvän. — Ehkä onkin paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.
Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! — Ääni oli kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki, pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

— Tule, tule! — Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen, sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alle. — Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

— Rakkauden ihme — Sonja nauroi. — Kello lähentelee muuten jo yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen vaimo.

— Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

— Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. — Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun sinun noin piti rukoilla.

— Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen — eikä usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen kykenisikään.

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia. Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa. Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni, köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa, jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona? Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi kokonaan pitäneensä heidät vallassaan — niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti. Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa, sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina, ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö, josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta. Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin, käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän. Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta, pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata vastaan.

— Täti! — Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi. Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena oli valmis tuhlailemaan monelle — ja ei vähin silloin kun hän joko itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen. Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa oli kankea. — Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän yksikantaan. — Tervetuloa!

— Sinä rakas, rakas täti! — Sonja puristi häntä uudelleen ja kiihkeästi! — Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas tapaamme.

— Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin, että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. — Voi täti, sanoi hän äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut tapana istua, — tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. — Onhan tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

— Miks et sitten sano suoraan?

— Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

— No, älä sitten näin anna herutella!

— Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. — Vai olet sinä kihloissa, sanoi hän. — Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. — Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

— Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään. — Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle puolelle. — Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin täälläkävijän kaulaan. — Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. — Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko, ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

— Niinhän se taitaa olla. — Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

— Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.

Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman. Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.
Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.
Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin
vetääkseen sen paremmin päälleen.

— Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. — Martin joka liike oli hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen. — Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

— Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

— Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili tyytyväisesti.

— Ja Marttisi on tässä. — Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin käsiin. — Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

— Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui tuskaiseksi. — Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen rauhoittui. — Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun, vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole muita. — Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin keskeytystä peläten. — Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni — elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko, etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. — Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. — Mutta ne kuolivat kaikki — pelosta — pelosta. — Ääni painui kuiskaukseksi. — Hänellä oli hurjat hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka olet mies? — Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin, että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua, sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen? Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. — Ne mäet, ne mäet — hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina ja tuijottavina auki. — Minä katkeroidun — jos se ainoakin otetaan, hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut. Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen, hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa, mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran, nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi, katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen: Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. — Ne sanat liikuttivat poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt paljonkaan isässään. Ja se tunnustus — tai ehkä pikemmin tapa, jolla se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen valon kirkastamina! — Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä, sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen, että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä — turhimmasta tärkeimpään, — kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista, alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin — taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis, aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se vain seurasi äidin joka liikettä ja — kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui nukkuvan puoleen. — Rakas pikku poju! — Äiti teki kädellään tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi kasvoille. — Sinä olet tullut — vihdoinkin! — Käsi tapaili Martin kättä.

— Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut huomata.

— Enkö ole tuntenut?

— Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku
Martiksesi.

— Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti estellä, hymyili sairas vain. — Sinä olit minun onneni. Anna minun elää kaikki uudelleen.

Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.

— Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme. Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos — jäät yksin. — Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja hyväilevästi.

Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa alkoi levottomasti mittailla lattiata.

Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!

Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla. Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.

Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat — ilman että sitä aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.

Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.

Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen. Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona, hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä, vaatimattomana harmaavarpusena.

Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.

Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania kohden. — Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän tuskin tapasimme eilen.

Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana, miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. — Sinä olet muuttunut, sanoi hän harvakseen.

— Puhutaan siitä toiste!

Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä. Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä oli ehkä kuluttanut äitiä.

— Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.

— Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja heikolta. — Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily, joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.

Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään pakottautui palaamaan todellisuuteen. — Onko hän ulkomaalainen, kysäisi hän arasti.

Martti hymyili. — Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä — kuin etelän lapsi.

Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin. Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.

— Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. — Martti puhui hätäisesti ja kuiskaamalla. — Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.

— Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?

— On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti että Eira saisivat tiedon kaikesta.

Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle. Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti. Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen, mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. — Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa ajatusjuoksuaan. — Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa — sinua ja häntä!

Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.

Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. — Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä — kuuli Martti äidin sopertavan, — kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.

Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut. — Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. — Minulla on nyt toinenkin, joka auttaa.

Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti.
Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi.
— Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen
sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.

Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti oli kuollut.

Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. — Hui minkälainen puotihaju! — Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.

— Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. — Anna-Stiinan käsi kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.

Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ — mikä hänestä tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.

— Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän paahtamalle rinteelle.

Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin. Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin pesänteossa.

Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella, mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä, vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.

Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä, jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa jälkeen tuonut hänelle.

Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia. Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta. Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!

Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas rantaan. — Minä vihaan, vihaan häntä!

Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.

Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin, varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.

Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti sen olisi sanonut.

Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään mäsäksi.

Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo. Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin, ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan olla passiivisena ja syrjässä. Mutta yhtä mahdotonta olisi ollut jättää Marttia sinne kahden Eiran kanssa. Eerolan siellä olo muutti kaiken. Hän asui yhdessä Martin kanssa tyhjäksi jääneessä kodissa, Eiran asuessa kaupungissa. Hän, juristiksi paraillaan valmistuva mies, ymmärsi, mitä eivät Eira eikä Martti ymmärtäneet. Ja lopuksi hän oli pyhästi luvannut olla Helsingissä siksi, kunnes Martti oli valmis lähtemään Sonjaa hakemaan. Heillä oli osaksi sama matkakin, koska Eerola aikoi palata Savoon.

Sonja kavahti äkkiä pystyyn. Hän oli vallan unohtanut pesuhommansa. Ja hän tahtoi kuitenkin Dresdenissä käyttämänsä pumpulipuvun kuntoon juuri siitä syystä, että hän näinä päivinä milloin hyvänsä saattoi odottaa Marttia tulevaksi.

Hän sieppasi mättäällä makaavan puvun käsivarrelleen, kiersi maalaistapaan hameensa liepeet vyötäisille ja juoksi pitkin harppauksin rantaan.

Anna-Stiina oli sillä välin päässyt pahimmasta kiireestään. Hän oli asettelemassa viime tilausten laskuja niille määrättyihin nauloihin, kun hän näki kyytihevosen pysähtyvän pihalle ja vieraan herran hyppäävän rattailta maahan. Hän antoi kiireimmän kautta muutamia määräyksiä työn jatkamisesta puodissa touhuaville tytöille. Sitten hän kääntyi ovelle ottamaan vastaan vierasta, jonka hän otaksui kauppamatkustajaksi.

Tulija oli tummatukkainen, vaaleasilmäinen, laiha mies. Hän tuli suoraa päätä Anna-Stiinaa kohti, kumarsi ja sanoi matalalla ja soinnukkaalla äänellään. — Olen Martti Jänne.

Anna-Stiina hätkähti, meni entistään vähän punaisemmaksi, mutta rävähytti sitten päättävästi silmiään kuin karistaakseen hämmennyksen tiehensä ja käski vieraansa sisään.

— Te olette Sonjan täti, te piditte huolta hänestä silloin, kun ei kukaan muu sitä tehnyt. Sonja on kertonut. — Martti tarttui Anna-Stiinan työnkovettamaan käteen ja puristi sitä kasvoillaan hänelle ominainen sydämellinen, surunvoittoinen hymy.

— En minä tehnyt sitä omasta vapaasta tahdostani. Sisareni oli määrännyt hänet minulle ja ne, jotka ensin olivat korjanneet, lähettivät saamansa osoitteen mukaan.

— Minä tiedän sen. Mutta minä tunnen sittenkin, kuinka paljosta minun on kiittäminen.

— Mistä te olette syntyisin, kysyi Anna-Stiina äkkiä ja odottamatta.

Martti mainitsi kotipitäjänsä nimen.

— Isänne oli nimismies ja te asuitte siellä pitemmän aikaa?

— Isäni kuolemaan asti. Mutta missä on Sonja?

— Odottakaahan vähän! — Anna-Stiina nousi, meni vanhanaikuiselle piirongilleen, avasi sen kaapinmuotoisen yläosan ovista yhden ja otti esille kellastuneen kirjeen. Hänessä oli herännyt aavistus, josta hän tahtoi päästä selville.

— Onkohan tämä käsiala teille tuttu, kysäisi hän ojentaessaan kirjeen Martille. — Tämä tuli Sonjan mukana, kun hän kapalolapsena lähetettiin tänne.

Äiti, äiti oli ollut avuttoman ja hylätyn orvon ensimmäinen huoltaja! Äiti oli pienoisen matkaan hänen tuntemattomalle tädilleen kirjoittanut hienotunteisella ja sydämellisellä tavallaan siitä vähästä mitä hän lapsen syntymästä tiesi ja liittänyt tietoihin lämpimästä äidinmielestä lähteneen toivotuksen lapsen ja sen kasvattajan onneksi.

Martti nousi hätäisesti ja meni kirjeineen ikkunan ääreen. Ulkona kukkui käki kukkumistaan, ja pihlajat, joita Sonja muutamia tunteja takaperin oli tavoitellut käsiinsä, lehauttelivat tuoksuaan Martille. Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään tästä kaikesta. Hän näki vain äitinsä kumartuneena vuoteella makaavan pienen käärön puoleen ja hän kuuli vieläkin äidin surumielisesti väräjävän äänen hänen sanoessaan: ihan on kuin tekisi väärin laskiessaan tällaisen luotaan.

Kyynel toisensa jälkeen vierähti Martin takinkaulukselle. Hän tunsi voimakkaammin kuin koskaan, että kaikki, kaikki hyvä mikä hänen osakseen oli tullut, oli äidin hänelle antamaa. Ja hän olisi tahtonut kiittää nyt tästä viimeisestäkin saamastaan. Mutta sen sijaan hänen koko sisimpänsä nousi epätoivoiseen, tuskantäyteen kapinaan sika, että äiti oli poissa nyt juuri, jolloin hän olisi tahtonut tuoda hänelle oman rakkaimpansa.

Sonjankin tähden se oli niin raskasta ja siksi niin käsittämätöntä.

Martin viipyessä ikkunan ääressä istui Anna-Stiina tuolillaan suoraselkäisenä ja levollisena kuin ainakin. Työteliään elämänsä varrella hän ei monestikaan ehtinyt muistella kulunutta aikaa. Työn lujilla siteillä hän oli kytkeytynyt niin kiinteästi nykyhetkeen, että hän harvoin siitä pääsi karkaamaan menneisyyteen enemmän kuin tulevaisuuteenkaan. Mutta nyt hänen ajatuksensa äkkiä olivat riistäytyneet irti arkisuuden valjaista ja karanneet takaisin aikoja sitten hautautuneisiin muistoihin. Martin olennossa oli jotain, joka Anna-Stiinan mieleen oli palauttanut kuvan heiveröisestä, kumaraselkäisestä räätälinpojasta, jolla kuten Martilla oli suuret, surumieliset silmät ja kärsimyksiin luodun leima kasvoillaan.

Anna-Stiina tunsi sydämensä sulavan. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Siksi hän pani vastaan. Samassa Martti kääntyi häneen. — Te annoitte minulle arvaamattoman suuren lahjan, sanoi hän äänen vielä värähdellessä liikutuksesta.

Martti ei ollut suurenmaailman seuratapojen mies, mutta tänä hetkenä, jolloin sydämen tunteet tavallisuudesta poikkeavalla voimalla kuohuivat hänen sisimmässään, pakottivat ne häntä tavallisuudesta poikkeavalla tavalla sitä osoittamaan. Hän kumartui Anna-Stiinan puoleen ja tarttuen hänen käteensä aikoi suudella sitä. — Jolla on ollut sellainen äiti kuin minulla, hän kunnioittaa äidinsydäntä jokaisessa naisessa, sanoi hän.

Anna-Stiina sai viime hetkessä kätensä poiskiskaistuksi. — Ei minua kannata kiittää, sanoi hän jäykästi. Hän huomasi äänensä käyvän sameaksi ja jatkoi siitä syystä hätäisesti, yhteen menoon: — Sonja on rannassa. — Sitten hän nousi ja pujahti puotiin.

Sonja oli polvillaan laiturilla pyykkiään huuhtelemassa. Hän ei huomannut mitään, ennenkuin kuuli askeleita takanaan laiturilta. Silloin hän vilkaisi taakseen, viskasi puvun kädestään ja heittäytyi kirkaisten Martin kaulaan.

— Sonja, sinä äidin viimeinen rakas, rakas lahja! — Martti painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten kyynelten valuessa Sonjan paljaalle kaulalle.

— Sinun, toisti Sonja kiihkeästi ja kysyvästi — eikö se riitä?

— Äidin lahja minulle, se sinä olet ja olet oleva kautta koko elämäni. — Martti painoi hänet uudelleen syliinsä, nosti sitten koholle maasta ja kantoi käsivarsillaan eteenpäin eikä laskenut häntä ennenkuin sille kukkaiselle rinteelle missä hän äsken oli ikäväänsä itkenyt.

Martin tulon jälkeen alkoi hiljainen, sitkeä taistelu sekä
Anna-Stiinassa että hänen lähimmässä ympäristössään.

Martti oli vielä kuin huumautunut kokemuksistaan äidin kuolinvuoteen ääressä. Hänen ajatuksensa kiertyivät kaikesta äitiin ja mielestään hän olisi tehnyt väärin sekä Sonjaa että poismennyttä kohtaan, jos hän jossain määrin olisi koettanut salata tätä Sonjalta. Juuri Sonja oli ainoa, jolla oli lääkitystä kirveleville haavoille. Surun tuli pyhittävästi vaikuttaa onneen ja onnen lieventää kaipuuta. Tulihan äiti myöskin siten yhä tutummaksi ja likeisemmäksi Sonjallekin.

Mutta Sonja tunsi muistonkin kilpailijakseen. Ja hän taisteli yksinvallastaan kuin henkensä edestä.

Anna-Stiinakin taisteli. Martin tulo oli vaikuttanut sijoiltaannykäisevästi Anna-Stiinan sekä ulkonaisen että sisäisen elämän tasaisuuteen. Martti oli tosin vuokrannut itselleen huoneen naapuritalosta, mutta hän oleili aamusta iltaan Sonjan seurassa. Harvoin he tosin olivat kotona. Milloin he tekivät pitkiä kävelyretkiä, milloin kiertelivät venheellä saaria ja salmia. Mutta kun he läksivät, huolehti Anna-Stiina eväistä, ja tulivatpa he myöhään tai varhain, odotti heitä katettu ruokapöytä.

Harvoin Anna-Stiina itse pitemmältä oli heidän seurassaan. Mutta lyhyet yhdessäolon hetket hän käytti tarkkojen huomioiden tekoon. Hän ei edes itselleen tahtonut myöntää, että Martti ensi tapaamisesta saakka oli saanut käsiinsä pettämättömän vaikutusvallan. Etenkin ensi aikoina koetti Anna-Stiina kaikin keinoin todistaa itselleen, ettei niin ollut. Hän koetti hakemalla hakea esiin Martin heikkouksia ja virheitä. Mutta tätä tehdessään hän joutuikin näkemään paljon päinvastaista. Enimmäkseen sellaista pientä, johon eivät toiset olisi kiinnittäneet huomiota, mutta johon Anna-Stiinan epäluulon ja katkerien elämänkokemusten teroittama katse iski. Hän näki kuinka naisellisen hellästi Martti koetti ajatella Sonjaa, tuntea hänen tunteitaan ja asettua hänen asemaansa. Ja hän näki, että samaa ystävällistä huomaavaisuutta riitti muillekin. Martti ei edes ottanut säikähtääkseen siitä usein teeskennellystä tylyydestä, jolla Anna-Stiina työnsi luotaan kaiken hänelle osoitetun huomaavaisuuden. Hän oli muuttumattomasti sama. Mutta Anna-Stiina ei sittenkään antautunut. Hänen ei yleensä ollut paljonkaan tarvinnut muuttaa kerran vakiintunutta mielipidettä ihmisistä. Eikä hän tahtonut tehdä sitä nytkään. Ja hän oli kerta kaikkiaan tullut siihen vahvaan vakuutukseen, että miessuku — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta — oli kovaa ja jäykkätekoista sukua, joka särkevästi vaikutti ympäristöönsä. Hän muisti ikänsä erään kerran, jolloin hän kasvavana tyttönä oli istunut tiepuolessa kuumana kesäpäivänä ja nähnyt tomupilven ohipyörähtävien rattaiden nostamana lehahtavan ilmaan. Tiepuolessa oli avoin piplianhistoria, josta hän vast'ikään oli lukenut, että Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta tätä tiedonantoa vastaan nousi hänen koko siihenastinen elämänkokemuksensa. Tuollaisesta kevyestä sinne tänne lehahtelevasta pölystä ei mahtanut syntyä jäykkätekoista miestä, ei edes Jumalan käsissä. Tiivistä, kuivuuttaan kovettunutta, läpipäästämätöntä savea tai kovaa puuta siihen kai oli tarvittu. Siitä hän mielessään oli vakuutettu. Ja vähän vanhempana, kun hän kerran oli nähnyt puujalkamiehen, jonka joka askel kolahti korviasärkevän raskaasti, hän oli ajatellut, että noin koko miessuku kulkee läpi elämän. Sen jälki tuntuu, sen jälki kuuluu ja se särkee paljon tiellään.

Viulu-Ville oli ainoa poikkeus. Hän oli herkkäsieluinen tomunlapsi, joka ei särkenyt mitään, mutta särkyi itse toisten koviin jalkoihin.

Martin olemuksesta helkähti sama herkkä, hellänpehmeä ja surunvoittoinen sävel. Siksi Anna-Stiinan sisin kaikesta vastaanpanemisesta huolimatta suli Martin taloon tultua.

Anna-Stiina häpesi sisimmässään tätä heikkouttaan. Mutta siksi asia oli kiertynyt, että hän kuullessaan nuorten äänet läheisyydestä mielellään jätti työnsä hetkeksi kesken, vaikka pistäytyäkseen katsomaan missä he olivat, mitä he tekivät ja minkälaiselta yhdessäolo tuntui. Ja kun he läksivät huviretkilleen, niin hän mielellään vilkutti kynnykseltä viime hyvästit.

Hänessä vertyi jotain, jonka hän luuli aikoja sitten kuolleeksi. Mutta oraalle nouseva kätkettiin huolellisesti toisten katseilta.

Sonjakin koetti käydä taisteluaan salassa. Kukaan ei saisi aavistaa, että hänellä vieläkin oli valloitettavaa, että hänen täytyi taistelemalla taistella omistaakseen kokonaan, vieläpä taistella jo elämästä siirtyneen kanssa.

Milloin leikkisästi, milloin kiihkeästi ja nuhdellen, toiste taas käyttäen naisellista hurmaamistaitoaan hän koetti saada Martin ajatukset irti äidistä. Mutta Martti ei tahtonut antautua. Hän väisti tavallisesti kuitenkin pehmeästi. Mutta joskus tuli kovakin kovaa vastaan.

— Jos tahdot erottaa minut äidin muistosta, erotat enin itsestäsi.

— Vainajan muisto on sinulle siis elävää, sinua tarvitsevaa ihmistä rakkaampi?

— Sonja, kuinka sinä voit!

— Siksi, etten tyydy sirpaleisiin. Minä tahdon sinut kokonaan.

— Siinä sinä olet pohjattoman itsekäs!

Puna laskee ja nousee Sonjan kasvoilla. Hänen päänsä kohoaa ja katse liekehtii täynnä intohimoista, suurta tunnetta. — Vai on se itsekästä, että tahdon erottaa sinut — surustasi. Tiedä, että jokainen, joka todella rakastaa, tekisi samoin. Eikö äiditön tunne äidinkaipuun pohjattomuutta? Ja sellaiselle, kuluttavalle surulleko antaisin rakkaimpani. En, tuhat kertaa en! Mutta millä voin auttaa sinua, ellen sillä, että pakotan sinut ajattelemaan itseäni ja minun onneani. Katso, sellaista on Sonjan pohjaton itsekkyys!

— Sinä suurisieluinen Sonjani, — suuri vaatimuksessasi, suuri rakkaudessasi! — Martti vetää hänet liikutettuna puoleensa. Ja taas Sonja lepää kuin lennossaan väsähtynyt linnunpoikanen rakastettunsa rintaan nojautuneena tuntien miten Martti suuteloin peittää hänet, kaulan, olkapäät, hiukset ja otsan.

Martti tuntee joutuneensa tappiolle. Mutta se tappio on hänelle selvittänyt hänen voittonsa suuruuden.

Kuitenkin hän tuntee sisimmässään, että jotain oikeata ja oikeutettua on hänenkin kannassaan. Siinä ainakin mikä koskee äitiä. Siinähän hän ajattelee Sonjankin rikkautta. Hän yrittää siitä syystä uudelleen, kun he toisiinsa painautuneina istuvat pienellä, hiekkarantaisella saarella, jota kesäisen auringon kultaamat aallot kaulaavat. Hän alkaa puhua äidistä. Sillä hän ottaa ajatuksissaan äidin aina mukaansa ja hänestä tuntuu rikokselta Sonjaa kohtaan tehdä se salassa.

Silloin Sonja hyväilevästi pyyhkäisee Martin tukkaa. — Martti, sinä olet sittenkin mies. Sinun täytyy aina ajatella itseäsi ja omaa suruasi.

— Ajatella itseään ja suruaan ei ole aivan sama asia. Suru on suuri ja pyhä. Suru on meidän hyväntekijämme, elämämme suuri siunaaja. Miksi tahdot erottaa minut siitä?

— Miksikö tahdon? — Hän ottaa Martin pään käsiensä väliin, katsoo häntä syvälle silmiin ja odottaa vastausta.

— Siksi, että tahdon nähdä sinut surusi herrana, nähdä sinut suurena siinäkin. Minä näen sinut muita korkeammalla niin paljossa. Minä tahdon seppelöidä sinut voittajaksi kaikessa.

Martti suutelee huulia, jotka punoittavina kuin mättään marjat ojentuvat häntä kohden. Hän painaa Sonjan pään alemmaksi ja suutelee otsaa hiusrajan kaarteen kohdalta. Sitten hänen oma päänsä painuu, hän tapailee kahta pientä pehmeätä kättä ja suutelee niitäkin. — Minä koroitan sinut tunteitteni ikiaikaiseksi valtiattareksi. Saat käskeä ja kieltää, kutsua ja häätää, sillä sinä tahdot aina onnemme eheyttä, aina sitä mikä on suurta ja hyvää!

Martti työntää venheensä vesille ja antaa sille muutamalla voimakkaalla aironvetäyksellä vauhtia. Sitten hän nojaa airoihin ja silmäilee siintäviä selkiä. Venhe halkoo hiljaa eteenpäin liukuen veden rasvatyyntä pintaa. Niin etäälle kuin silmä kantaa ulottuu vesien välkkyvä pinta. Kukkaiset lahdenpoukamat, saaret ja niemekkeet sitä kaulaavat. Helpeiset heinät nuokkuvat niemien nenässä ja siintävältä taivaalta lähettää aurinko siunaavat säteensä lämpönsä eloonherättämille lapsille.

— Äidin täytyi jättää minut sinun tähtesi, Sonja, sanoo Martti hiljaa.

Sonja ei kohta vastaa, sillä hän ei ole selvillä siitä miltä kannalta sanottu on otettava.

— Omistaa teidät molemmat olisi ollut onnea liiaksi poloiselle ihmispovelle.

Martin katse kulkee kauaksi ja hänen sisimmästään nousee palava kiitos ei ainoastaan siitä, mitä äiti pitkin elämänsä matkaa antoi, vaan siitäkin, minkä hän lähdettyään lapselleen jätti.

Sonja ei ole selvillä siitä, mitä Martti ajattelee, mutta hän aavistaa Martin ajatusten suunnan ja hänen katseensa kostuu, käy verhotun pehmeäksi ja syväksi kuin hetteen silmä. — Hän kasvatti sinut rikkaaksi, jotta voisit olla köyhän ja kodittoman rikkautena — sanoo hän hiljaa.

Martin katse irroittautuu häntä ympäröivästä maisemasta. Hän näkee vain solakan suomalaisen tytön, joka yksinkertaiseen pumpulipukuun puettuna ohjaa hänen purttansa ja hän tuntee hänelle suodun rikkauden suuren velvoituksen. Hän ei enää ajattele itseään, ei edes onneaan. Hän vain rukoilee voimaa itselleen tehdäkseen omansa onnelliseksi.

Ja heidän ympärillään väräjää kesäinen luonto kahden ihmislapsen suurta, sanomatonta onnea.

Keilossa valmistettiin häitä. Martti oli saanut hakemansa viran ja samana päivänä määrättiin häätkin. Varsinaisista häistä tietysti ei ollut puhettakaan. Mutta vihkiminen päätettiin pitää kirkossa ja jo samana iltana nuoret aikoivat matkustaa.

Minne? Sitä kysymystä he monesti olivat yhdessä pohtineet. Ulkomaille ei tehnyt toisen enemmän kuin toisenkaan mieli. Eikä liioin huvittelemaan. Mutta jonnekin hiljaiseen seutuun, missä he erotettuna sekä entisyydestä että muista ihmisistä saisivat alkaa yhdyselämänsä.

Martti oli ensin ehdottanut omaa, tyhjänä olevaa kotiaan. Mutta Sonja ei tahtonut sinne. Se olisi kytkenyt heidän elämänsä erottamattomasti entisyyteen. Taite oli tehtävä, jotta Martti kokonaan tulisi sidotuksi siihen uuteen, minkä Sonja rakkaudellaan tahtoi luoda. Oikein aito maalaisoloissa Martti paraiten viihtyikin. Jonkin sisäjärven rauhaisa lahdelma, jonne vieras venhe harvoin eksyy ja jonne tie maitse kiertelee monen kaukaisen mutkan takaa tai saariston jokin etäinen merenpoukama, jonne pieni rannikkolaiva yöpyy silta sillalta vähennettyään matkustajajoukkoaan säästäen vain jonkun yksinäisen kulkijan etäisimpään pysähdyspaikkaansa, sellainen oli löydettävä.

Ja sellainen löytyi matkalla, jonka Martti ja Sonja vähää ennen häitä yhdessä tekivät Helsinkiin. Tällä matkalla he myöskin monien keskustelujen tulokseksi viimein päättivät purkaa kodin Oulunkylässä ja vuokrata itselleen huoneiston, joka olisi lähempänä Martin koulua. Kodin järjestäminen päätettiin monestakin syystä siirtää syyskuuhun. Rouva Alfelt oli kuultuaan häistä kirjoittanut epätoivoisen kirjeen Norjasta, missä hän vietti kesää ja josta hän ei mitenkään tahtonut kesken lähteä kotimaahan. Hän oli rukoilemalla rukoillut häiden siirtämistä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ollut laittaa uusi koti nuorille valmiiksi ennen häitä, eikä mikään hänelle korvaisi tätä pettymystä, jos nuoret itsepintaisesti ajaisivat oman tahtonsa täytäntöön.

Häiden siirtämisestä ei puhuttukaan. Mutta kodinjärjestäminen päätettiin jättää syyskuuhun. Maallaoloa voisi siten jatkaa elokuun viime päivään asti. Syyskuun ensimmäisiksi viikoiksi Martti koettaisi saada ainakin osittaista virkavapautta ja silloin he täti Alfeltille mieliksi asuen hänen luonaan voisivat purkaa Martin kodin ja panna oman, yhteisen pesänsä kuntoon. Ja siinä työssä olisi täti Alfelt hyvänäkin apuna, sen tiesi Sonja. Martilla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Sonja oli tottunut ja mitä yleensä vähänkin mukava elämä vaati. Ja Sonjalle itselleen olisi käynyt vaikeaksi huolehtia semmoisesta. Tädin toteuttamina tuntuisi kaikki toisenlaiselta.

Suunnitelmiensa onnellisesta toteutumisesta loistavan iloisena Sonja palasi Martin kanssa Helsinginmatkaltaan. Hänellä oli muassaan joukko paketteja, joiden hankkiminen oli tuottanut hänelle paljon iloa ja joilla hän toivoi voivansa ilahduttaa vastaanottajia. Mutta kun hän tavaroistaan purki esille Anna-Stiinalle aiotun paketin ja iloisenylpeänä laski sen tädin käsivarrelle, kohtasi häntä pettymys. Anna-Stiina tottuneena tavarantuntijana koetteli pakettia sitä avaamatta. Kuullessaan kankaan kahinaa, hän omituisesti hymähti. — Taitaa olla vanhan lupauksen täyttämistä, hän sanoi. — Johan Sonja saadessaan isävainajansa perinnöt lupasi minulle silkkileningit ja vaikka mitä kiitokseksi huonosta kasvatuksesta.

Sonja nauroi ja Martti tiedusteli, että nytkö se lupaus vasta tuli täytetyksi.

— En ole oppinut silkissä kulkemaan enkä oppine vastakaan. — Täti laski paketin avaamattomana kädestään.

Sonja rupesi selittämään, että kaikki jo oli sovittu ompelijankin kanssa. Hän saisi mitat puhelimessa ja oli luvannut valmistaa puvun päivässä, niin että se joutuisi Eiran matkaan, tämä kun oli luvannut tuoda morsiuspuvunkin. — Kyllähän sinä täti nyt meidän juhlamme kunniaksi?

— Ei vanha koira istumaan opi.

— Mutta Sonja osti sen niin iloisella mielellä, yritteli Martti hyväilevästi tarttuen tädin käteen.

— Ei silkissä hääilon enentäjätä eikä villaisessa sen vähentäjätä. —
Anna-Stiina nousi ja meni puotiin.

Sonjalta pääsi itku. Häntä niin harmitti. Martti pani parastaan lohduttaakseen. Mutta hän tuli sanoneeksi, että oli tätä pelännyt.

— Ja kuitenkin annoit minun ostaa, tulistui Sonja.

— Koetinhan minä estellä, kun pelkäsin tätä. Mutta sinä tahdoit ja olit niin iloissasi siitä. Älä nyt ole lapsellinen, sinä suurisieluinen, kaikkea pikkumaista hylkivä Sonjani! Pyyhi kyyneleesi ja ajattele, ettei tädin musta villaleninki vähääkään pienennä meidän juhlamme iloa. — Martti koetti kohottaa Sonjan päätä katsoakseen häntä silmiin. Mutta Sonja yhä nyyhkytti pää riipuksissa.

— Ja luuletko, että minä itken vain tätä, sai hän kyynelten lomassa sanotuksi. — Etkö ymmärrä, että jokaisesta epäystävällisestä, poistyöntävästä sanasta johtuvat mieleeni kaikki lapsuusaikani kärsimykset. Etkö sinä, vaikka oletkin mies, jaksa ymmärtää, että nyt olen ahne jok'ainoasta onnenmurusestakin. Minä näin niin kauan nälkää.

— Sinä rakas, Martti veti hänet hellästi puoleensa. — Älä nyt mielipahoissasi ole kohtuuton! Viidentoista vanhasta sinä olit varakas perillinen, sait huvitella sekä kotona että ulkomailla, sait matkustaa, opiskella ja tehdä mitä vain halutti. Monella orvolla on okaisempi tie astuttavana.

Silloin Sonja äkkiä riuhtaisi itsensä irti Martin käsivarrenotteesta. Hänen katseensa kipinöi. — Ja sinä, sinä, joka puhut sieluni suuruudesta, sinä luulet, että matkat, huvit ja rikkaus korvaa rakkauden puutetta. Matalasti sinä minusta ajattelet! — Sonja rakkaimpani, anna mataluuteni minulle anteeksi! — Se sanottiin niin yksinkertaisesti, nöyrästi ja lämpimästi, että Sonjan vastustus murtui. Hän painui Martin syliin ja ylpeänä kohonnut pää nojasi kuin varressaan nuokkuva kukka Martin rintaan.

Anna-Stiinan tullessa kutsumaan iltaruualle he vielä istuivat sohvannurkassa Sonja Martin polvella ja kädet kiertyneinä Martin kaulaan.

Täti rupesi illallispöydässä tiedustelemaan, minkälainen heidän kesäkotinsa oli ja missäpäin maailmaa. Oli hyvä hääjärjestelyissä tietää milloin ja mitä teitä morsiuspari aikoi matkustaa.

Sonja innostui kuvailemaan vuokratun paikan ihanuutta. Hän oli kerran monta vuotta sitten käynyt sielläpäin saattaessaan täti Alfeltia läheiseen kylpylaitokseen. Nyt kun hän Helsingissä oli tavannut paikan isännän, oli mieleen johtunut, että juuri tuollainen syrjässä oleva, eristetty saaristokoti, jonne kuitenkin oli mukava päästä, oli heille omiaan. Sonjan vielä kertoillessa nousi täti pöydästä. Sonja seurasi tädin esimerkkiä, nousi ja meni ikkunan ääreen, jossa rupesi sormillaan soittelemaan ikkunalasia. Kuvaus heidän tulevasta, eristetystä pikku pesästään oli saanut hänet omituisen tunnelman valtaan. Hän ajatteli kotkaa, joka rakentaa pesänsä korkealle, luoksepääsemättömän kallioseinän suojaan. Ylpeässä yksinäisyydessä — ei arkisen alhaalla, ei kaiken kansan katsottavana — tahtoo ilmojen uljas asujain onnestaan riemuita.

— Martti, kutsui Sonja hiljaa. Tämä tuli ja kumartui hellästi Sonjan puoleen. Katkonaisia, tunnelmantäysiä sanoja hän sai kuullakseen kotkan eristetystä, ylhäisestä kotionnesta. Hän vastasi lujalla kädenpuristuksella.

Korkealle, kohti taivasta — maan mataluudessa uhkaavia vaaroja pakoon, se ajatus herätti vastakaiun hänenkin sielussaan.

Häät olivat ovella ja ainoata tulemaan lupautunutta odotettiin. Eira oli luvannut saapua perjantai-iltana ollakseen seuraavana päivänä auttamassa häävalmistuksissa. Vihkiäiset oli määrätty tapahtuviksi sunnuntaina kohta jumalanpalveluksen päätyttyä.

Vaikka häät oli aiottu aivan pieniksi, odotti koko paikkakunta niitä jonkinlaisella jännityksellä. Sonja ei ollut ainoastaan kaikkien arvostaman Anna-Stiinan kasvatti, hän oli itsekin vähitellen tullut tutuksi ja kaikkien suosimaksi henkilöksi. Etenkin Martin saavuttua paikkakunnalle hän oli käsi Martin käsipuolessa ahkerasti liikuskellut ympäristössä viskaten vastaantuleville lapsille karamellejä taskustaan huolettomasti kuin tiepuolesta löydettyjä kiviä ja vanhuksille nyökäyttäen iloisen "hyvän päivän", joskus pysähtyenkin kädestä pitäen tervehtiäkseen ja esitelläkseen sulhasensa, jolle silloin — samalla kuin kukoistavalle morsiamellekin — auliisti suitsutettiin maireinta kehumista ja monia onnentoivotuksia. Ja kun nuoret jatkoivat matkaansa, kääntyivät vanhukset miltei säännöllisesti katsomaan heidän jälkeensä aivan kuin tuossa nauravan iloisessa morsiamessa ja aina ystävällisessä herrassa olisivat nähneet kauniin kangastuksen jostain, joka nosti kuin keväisiä nesteitä vanhuuden roudan jähmetyttämään rintaan.

Vaimoväki puheli jo aikoja ennen kolmatta kuuliaispäivää tulossa olevasta vihkimätilaisuudesta. Kiitolliset karamellien saajat päättivät tehdä voitavansa juhlan kunniaksi, ja miesväkikin oli sitä mieltä, että kun pääkaupunkilaiset kunnioittivat tätä pientä paikkakuntaa vihityttämällä itseänsä sen kirkossa, oli paikkakuntalaisten asia kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Perjantaina, jolloin Eiraa odotettiin, puhui Martti lähdöstä asemalle. Mutta Sonja esteli. Eira ottaisi tietysti kyytihevosen. Kievari oli aivan aseman vieressä, Sonja oli maininnut hänelle siitä kirjeessään. Junain kulkukaan ei ollut niin aivan säännöllistä. Ja ymmärsihän Eira, että Marttia nyt tarvittiin apuna pakkaamisessakin.

Illansuussa Eira tulikin kyytihevosella, hiljaisena ja tyynenä kuten ainakin, mutta samalla hilpeän iloisena.

Hän oli paljon ajatellut heitä kaikkia. Hän sanoi sen yksinkertaisesti ja kuin ohimennen, mutta samalla sydämellisesti. Ja ne pienet erilaatuiset lahjat, joita hänellä oli mukanaan, todistivat sitä sanoitta. Sonjalle hänellä oli omaompelemansa, vanamoilla kaunistettu kahviliina siihen kuuluvine samanmallisine kuppiliinoineen. Martti sai pienenpienen kotelon, jonka sisältä löytyi kultainen, kellonperiin kiinnitettävä medaljongi. Takasivulle oli kaiverrettu häitten päivämäärä, sisällä oli Martin äidistä viimeksi otettu, erittäin onnistunut kuva.

Martin oli vaikea salata liikutustaan lahjan johdosta. Sonja näki sen ja hänenkin silmänsä kostuivat. Mutta samalla oli kuin veitsenkärki olisi vihlaissut hänen sisintään.

Sonjalle Eira lisäksi toi pienen, sievän matkatyynyn. Martilla oli samanlainen. Sen Eira oli ommellut Martin lähtiessä ulkomaille. Eira toivoi, että heillä molemmilla häämatkallaan olisi hänen ompelemansa päänalunen.

Sonja ihaili saamiaan lahjoja, syleili ja suuteli Eiraa tukehduttavan kiihkeästi kehuen kaiken kauneutta. Mutta illalla päästyään omaan huoneeseensa hän asettui kiihkeän kiireisesti ompelemaan. Hän oli oikeastaan jo kauan ajatellut tätä asiaa, vaikka hän ei ennen ollut tullut tarttuneeksi työhön. Mutta tarpeetkin olivat valmiina ja pian oli valmiina itse työkin. Toisen naisen ompelema päänalunen Martilla häämatkalla, sehän olisi ollut jotain luonnotonta, vaikka antajana olisi ollut oma sisar, saatikka kun oli sellainen, joka ei ollut sisar eikä mikään.

Seuraavana päivänä, kun syksyä varten suoraan Helsinkiin lähetettävät tavarat pantiin kokoon, pisti Sonja aivan kuin ajatuksissaan sinne Eiran Martille antaman tyynyn ja sen sijaan ilmestyi Martin tavaroiden sekaan Sonjan entinen matkatyyny nyt peitettynä uudella, upealla, hehkuvanpunaisilla unikoilla kirjaillulla päällisellä.

Pientä touhua riitti sen päivää jokaisella. Ei tullut edes tärkeimpiä uutisia katsotuksi päivän postista, ennenkuin iltapuolella, jolloin yhdessä istuttiin ruokailuhuoneen pöydän ääressä.

— Taaskin surullinen vajaus ja vararikkojuttu, josta kai moni viaton joutuu kärsimään, sanoi lehteä selaillessaan Eira. Anna-Stiina liikeihmisenä rupesi kohta utelemaan nimeä. Hänellä oli edellisen päivän lehti kädessään eikä siinä mainittu asiasta mitään.

Eira vilkaisi uudelleen lehteen ja luki siitä ääneen asian. Anna-Stiina pudisti päätään asialle, mutta näytti rauhalliselta. Hän ei ensinkään tuntenut asianomaista. Sonja ja Martti katsoivat vaieten toisiinsa.

— Siinä meni ehkä koko omaisuuteni, sanoi Sonja viimein matalasti. Martti tarttui pöydän alitse hänen käteensä ja puristi sitä. — Meillä on rikkautta, jota ei kukaan voi riistää meiltä. — Hänen koko sisimpänsä nousi katseeseen, ja Sonja painui painumistaan yhä lähemmä Marttia. Suuri onnen hurmio valtasi hänet. Hän ei ajatellut mahdollisesti menetettyä omaisuuttaan, ei sitä, mitä kaikkea tästä jokapäiväisessä elämässä saattoi koitua hänelle, mukavuuteen tottuneelle. Hän näki ainoastaan tuon Martin katseen. Ja se oli hänelle parempi pantti kuin kaiken maailman kihlasormukset, luotettavampi kuin tuhannet, alttarin ääressä annetut lupaukset. "Maa ja taivas kadotkohon, kun vain luonas olla saan!" — Hän muisti kuulleensa jotain sen tapaista joskus laulettavan ja se vastasi kohdalleen sitä, mitä hän tällä hetkellä sisimmässään tunsi.

Anna-Stiina rupesi puhumaan asian käytännöllisestä puolesta. Hän ei sanonut ajatuksiaan suoraan, mutta hän tunsi jotain vahingoniloon vivahtavaa muistaessaan, että hän oli toivonut Sonjan omaisuuden joutuvan vanhan, luotettavan nimismiehen, huostaan, jotavastoin Sonja itse oli tahtonut noudattaa rouva Alfeltin ehdotusta.

— Onpa tämä päivä, kun tekee rikkaan morsiamen äkkiä köyhäksi, yritteli Martti leikkiälaskevasti.

Sonja hymyili. — Huomispäivä tekee minut joka tapauksessa maailman rikkaimmaksi ihmiseksi, sanoi hän hiljaa.

Ja rikkauttaan hän säteilikin seuraavana aamuna, kun hän aamukellojen soidessa nousi rattaille Martin rinnalla.

Kohta morsiusparin jäljessä ajoivat Eira ja Anna-Stiina, heidän jäljessään puoti-neidit sekä palveluskunta. Ja siihen saattue loppuikin.

Sonja lehahti kirkkoon astuessaan punaiseksi iloisesta hämmästyksestä. Martin mielenliikutuksen kalventamat kasvot kävivät entistäänkin kalpeammiksi. Kirkko oli kaunistettu sekä koivuilla että kuusilla. Alttaria kiersi kyläläisten sitoma seppele, ja lapset olivat ripotelleet vihreitä lehtiä pääkäytävälle.

Morsiusparin asetuttua penkkiin valitsivat Eira ja Anna Stiina itselleen paikan heidän takanaan. Ja Anna-Stiina teki tapansa mukaan huomioitaan. Hän näki Sonjankin päivän merkityksestä huolimatta silmäilevän sekä taholle että toiselle nähden ja kuullen kaikkea mitä tapahtui. Martti sitävastoin näytti unohtaneen koko ympäristönsä. Hän oli silmäänpistävän kalpea ja etenkin hänen korkea otsansa hohti aivan aavemaista valkeutta, syvän katseen tähtäytyessä etäisyyteen kuin tunkeutuakseen tulevaisuuden tuntemattomaan maailmaan. Hän istui niin hievahtamattoman hiljaa kuin olisi hänen henkensä vaeltanut kaukana siitä kuoresta, jota ihmiset nimittivät Martti Jänteeksi ja joka nyt sulhasmiehenä istui kirkonpenkissä. Ehkä hän etsikin rajan toiselta puolelta sitä, jonka hengen läheisyyttä hän varmaan sisimmässään tunsi. Tai kenties hän vain hetken velvoituksen tunnossa rukouksessa etsi Jumalan kasvoja?

Anna-Stiina arvaili itsekseen jotain tämän suuntaista. Sitten hänen katseensa kääntyi Eiraan. Ja hän hätkähti yhtäläisyyttä, jota hän ei ennen ollut huomannut. Piirteissä se ei nytkään esiintynyt, mutta ilmeessä. Siinä oli kuitenkin jonkinlaista eroakin, sillä Martin kasvoilla näkyi sisäisen liikutuksen pinnalle nostamia väreitä, jotka nousten ja laskien, tullen ja mennen todistivat väreilevien tunteiden voimasta; Eiran kasvot sitävastoin kuvastivat kokonaan vaihteluntuntematonta syvää, sisäistä rauhaa, joka hetkittäin lähenteli puutuneisuutta.

Jumalanpalveluksen loputtua alkoivat urut uudelleen soida. Joukko kylän nuoria kajahutti lehteriltä juhlavirren ja sen kaikuessa astuivat Sonja ja Martti alttarin eteen. Kirkkokansa asettui puoliympyrään heidän taakseen ja toimitus alkoi.

Kiitosvirsi kajahti lehteriltä morsiusparin astuessa kirkosta rattaille. Sitten ajettiin Sonjan lapsuudenkotia kohden, jossa perilletulon jälkeen heti asetuttiin pöytään. Puheltiin hilpeän iloisesti, joskin enimmäkseen pienistä, ulkonaisista asioista. Martti vakuutti, että hän olisi uskonut potevansa pahimmanasteista mielenhäiriötä, jos joku pari kuukautta takaperin olisi hänelle ennustanut, että se hieno suurmaailman neitonen, johon hän juuri oli tutustunut, kesän puolivälissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, muutamien maalaisten seurassa ja vieläpä hänen omana morsiamenaan söisi hääateriansa. Ja Eira huomautti, että tämä Martin ensimmäinen ateria aviomiehenä oli hyvin sopusoinnussa hänen yksinkertaisuusperiaatteidensa kanssa. Toivotettiin hyvää jatkoa ja juotiin iloiset maljat kotoista juhlajuomaa maistellen.

— Hyvästä jatkosta Sonja huolehtii, sen tiedän, vahvisti Martti iloisesti. Ja taas nousivat lasit jatkosta huolehtivan emännän kunniaksi.

Kun oltiin syömässä hyötymansikoilla ja kermavaahdolla kaunistettua kakkua, syntyi pitkä äänettömyys. Martti sen viimein katkaisi huomauttamalla, että häissä oli tapa pitää puheita. Ja kun eivät muut sitä tehneet, kuului velvollisuus lähinnä sulhaselle, semminkin kun hän jossain määrin oli isäntänäkin näissä häissä. Mutta hän ei ollut tottunut puhumaan. Hän oli mies, joka ei ollut "ollut mukana", kuten sanotaan. Ainoa hänen miehisistä ystävistään ei myöskään ollut suvainnut viettää häitä ennen häntä, vaikka ikä hänet siihen olisi oikeuttanut. Ei siis mikään kuultu puhekaan saattanut käydä sulhaspuheen mallista. Jossain puhumisentaidon oppaassa kuitenkin annettiin se hyvä neuvo, että piti puhua siitä mikä "innosti omaa mieltä", t.s. kai siitä mistä sydän oli täynnä. Mutta ei tuostakaan sanasta ollut paljon apua tällaisessa tilaisuudessa, sillä juuri sille, mikä liikkui syvimpänä sisimmässä, oli kaikkein vaikeinta löytää sanoja. Muutenkin. Ja tällaisessa tilaisuudessa etenkin. Sulhasen puheet morsiamelle eivät kaivanneet todistajien läsnäoloa. Sille naiselle, jolle sulhasen "sydän käski puhumaan", hän siis ei voinut puhua. Ja voisi ehkä tuntua oudon laajasydämiseltä, jos hän ottaisi puhuakseen naisille yleensä, kuten juhlissa tehtiin.

Martti ei huomannut, että hänen viime sanansa nostivat hienon punan Sonjan poskille. Anna-Stiina istui Sonjan toisella puolella silmäänsä rävähyttämättä ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Hän näytti kuulevan ainoastaan hänelle nimenomaan sanotun ja näkevän vain sen mikä sattui aivan silmien alle. Mutta mitään ei sittenkään jäänyt häneltä huomaamatta. Sonjan poskille noussut punakin pisti hänen silmäänsä.

— Ja kuitenkin, — jatkoi Martti — tahtoisin tällä hetkellä puhua juuri naisille yleensä, t.s. naissuvulle ja erittäin niille naisille, joiden kanssa elämäni on joutunut erikoisen läheiseen kosketukseen. Jos kellään on syytä kiitollisuuteen naisia kohtaan, niin on minulla. Sillä paras ja arvokkain, jota elämässäni olen osakseni saanut, sen on Jumala minulle useimmiten antanut naisen käden kautta. Ensi sijassa ajattelen häntä, jonka hengen läheisyyttä selvästi tänään olen tuntenut, häntä, jolle elämäni ensi kiitos-sanan sopersin ja jota koskekoon ensi kiitokseni hetkenä, jolloin olen oman kodin perustuksia laskemassa.

— Ajattelen toistakin äitiä, häntä, jonka viime rukous varmaan koski hänen orvoksi syntynyttä pienokaistaan. Kukaan ei kuullut hänen viime sanojaan. Mutta me tiedämme, minkälainen äidin mieli on, ja me tiedämme myöskin, että hänen oma osansa oli kova ja katkera. Jos rakkautemme voisi saavuttaa hänet, tahtoisimme hellivinä lapsina lääkitä hänen haavojaan. Pehmeä on rakastavan tyttären käsi. Minä miehenä en voisi antaa sitä mitä tytär, mutta juuri miehenä tahtoisin olla ehjentämässä edes jotain siitä, mitä oma sukupuoleni on polkenut jalkainsa alle ja särkenyt. En saa sitä koskaan tehdä siinä muodossa kuin olisin suonut, mutta ehkäpä — välillisesti.

— Ja, ajattelen vielä teitäkin, täällä saapuvilla olevat rakkaat, sinua; täti, joka kodittomalle soit kodin ja sälytit äidinvelvollisuudet hartioillesi, vaikka sisimmässäsi tunsit olevasi kutsuttu toimimaan toisilla aloilla ja sinua, Eira, joka tyttären hellyydellä aina rikastutit äidin elämää, sisarellisella hyvyydellä omaani ja kuten toivon sellaisena vastaisuudessa olet rikastuttava molempien meidän elämäämme. Jokaiselle teistä olen suuremmassa velassa kuin sanoin voin lausua.

— Sanoin, että paras mitä osakseni on tullut aina, on ollut naisen käden antamaa. Te tiedätte, miten paljon olen saanut ja miten rikas nyt olen. Ihmekö siis, jos ihannoin naissukua. Harras rukoukseni onkin tänä juhlapäivänäni — sanon sen suoraan — että oppisin rakastamaan niinkuin nainen rakastaa, auttavasti, antautuvasti ja itseäänunohtavasti. Rukoilen tätä siksi, että nämä lahjat yleensä ovat ihmissielun kaunistus ja Jumalan silmissä suuriarvoiset, rukoilen sitä myöskin voidakseni tehdä onnelliseksi sen naisen, jolle tänään en ole pitänyt mitään puhetta, mutta joka on sekä näiden sanojeni että koko elämäni sisältö ja rikkaus.

— Hyvä mies on vaimonsa väärtti, sanoi Anna-Stiina topakasti, melkein vihaisesti, kulauttaen kotitekoista kaljaa lasiinsa. Sonja nojasi kyyneleitään kuivaten Martin käsivarteen. Tädin sanat kuullessaan hän kohotti päätään. — Aina sinä vedät vastahankaa — vieläpä hääpäivänämme ja Martin puheeseen. — Se sanottiin hymysuin. Mutta Anna-Stiina oli sanoissa tuntevinaan terävän kärjen.

Heti aterian päätyttyä pukeutui Sonja matkapukuun, yhteiset kahvit juotiin ja sitten he läksivät.

Samassa kun rattaat pyörähtivät pihasta, kääntyi Anna-Stiina rutosti Eiraan. — Mennään sisään, hän sanoi lyhyeen, ja Eira oli näkevinään omituisen suonenvedontapaisen värähdyksen hänen jäyhillä kasvoillaan.

Vierashuone, johon he yhdessä astuivat, tuntui omituisen autiolta, samoin koko talo. Se oli täynnä tyhjyyden hiljaisuutta. Nuoret puoti-neidit olivat auttaneet palvelustyttöjä yksissä neuvoin kiireisesti korjaten pois kaikki juhla-aterian jäljet ja sitten lähteneet kukin taholleen nauttimaan vapaudestaan. Eira ja Anna-Stiina olivat siitä syystä ainoat talossa jäljellä olevat. He asettuivat vastapäätä toisiaan, toinen sohvan nurkkaan, toinen suureen vanhanaikuiseen keinutuoliin. Silloin tällöin he sanoivat sanan toisilleen, enimmäkseen he vaikenivat.

— Nyt he ovat asemalla.

— Ja sitten kestää junamatkaa kello 8, jatkoi Eira.

— Mahtaakohan junalta olla pitkältä laivasillalle, tiedusteli hetken kuluttua Anna-Stiina.

— Hehän aikoivat olla yötä välillä, muistutti Eira.

Vähän myöhemmällä Anna-Stiina nousi sulkemaan ikkunan. Ilta oli kääntynyt viileäksi. — Mahtaakohan heillä olla tarpeeksi lämmintä matkassaan, Martti on sellainen heikko mies.

— Hän oli heikko pienestä pitäen. Mutta äiti hoiti häntä kuin silmäteräänsä, jatkoi Eira.

— Kunhan vain Sonja osaisi, tuli raskaasti Anna-Stiinan puolelta.

Eira tuli ajatelleeksi sitä, että he molemmat enin ajattelivat Marttia. Hän muisti Martin puhetta Sonjan äidistä. Jos tämä äiti saattoi seurata rajan täänpuoleisia tapahtumia, tuntuikohan hänestä raskaalta, että hänen lapsensa oli niin yksin häämatkallaan — ilman ainoankaan rakastavan sydämen saattoa.

Eiralle tuli siitä kuin suuri sisäinen hätä. Hän koetti ajatella Sonjaa ja rukoilla tämän puolesta. Mutta hetken kuluttua hän huomasi istuvansa käsi sydämelle painuneena ja koko sisin suurena hätäisenä huutona Martin onnen puolesta.

Ei keskeyttänyt enää toinen enemmän kuin toinenkaan äänettömyyttä. Kukin ymmärsi toisen mielentilan omasta sisimmästään. Molemmat kulkivat itsensä unohtaneiden pyhässä uhrilehdossa. Molemmat painuivat alttarin ääreen sydämessään rukous: ota minut ja onneni, — jos uhria vaaditaan — mutta anna hänelle ehjä onnen osa!

Huoneessa vallitsi pimenevän kesäillan hiljaisuus. Huoneissa olijoiden sisimmässä uhrimielen syvä, rikkumaton rauha.

Rouva Alfelt loikoili hienossa iltapäiväpuvussa vierashuoneensa leposohvalla. Hänen kädessään oli romaani, jonka lehtiä hän hajamielisenä käänteli ja vieressä pienellä, sirolla, 8-kulmaisella koristepöydällä oli konvehtipussi, josta hän tuontuostakin pisti palasen suuhunsa. Hän oli äsken sivuuttanut romaanin jännittävimmän kohdan, joten se ei enää kyennyt kiinnittämään hänen mieltään. Sen sijaan teki sitä tuntuvalla tavalla odotuksen jännitys. Sonja ja Martti olivat tulossa maalta asuakseen jonkun aikaa hänen luonaan samalla kun he järjestelivät uutta kotiaan. Suuri muutos Sonjan taloudellisessa asemassa oli vaikuttanut perin tuskallisesti rouva Alfeltiin, hän kun oli uskonut varat juuri sille etäiselle sukulaiselleen, joka nyt oli pettänyt hänen luottamuksensa. Tämäkin jännitti nyt odottavan mieltä. Ja muuten itse odotetutkin. Sonjasta ei ollut vaikea arvata minkälainen hän oli. Täti tunsi hänet. Mutta Martti? Hän oli ennen naimisiinmenoaan käynyt talossa ainoastaan kerran, nimittäin ennen rouva Alfeltin Norjaan lähtöä. Rouva Alfelt ei yleensä suvainnut ihmisiä, jotka tulivat sopimattomaan aikaan hänen luokseen. Martti tuli pahimpaan pakkauskiireeseen. Mutta hänet kutsuttiin kaikesta huolimatta saliin, sillä rouva Alfelt tahtoi edes nähdä, minkälainen se mies oli, joka oli kyennyt kuin loihtimaan esiin uuden ihmisen Sonjassa. Ja yhdessäolo venyi pakkauksista huolimatta pitkäksi. Sillä Martti huvitti rouva Alfeltia. Hän teki häneen saman vaikutuksen kuin suuret, kömpelöt koiranpennut, joilta heidän kokonsa puolesta odottaa vanhankoiran eleitä ja joiden tottumattomat, lapsekkaat liikkeet siitä syystä ovat niin ihastuttavan hauskat. Tuota arkaa tottumattomuutta huomasi Martin koko ulkonaisessa olemuksessa, liikkeissä, sanontatavassa ja kaikessa. Se tietysti johtui ujosta epävarmuudesta hänen ensi kertaa joutuessaan tekemisiin Sonjalle äidinasemassa olleen sukulaisen kanssa. Mutta oli siinä muutakin. Hänen tummansiniset, syväkatseiset silmänsä olivat kaikkea muuta kuin älyttömän näköiset ja hänen hillitystä olemuksestaan tunsi, ettei hän yleensä milloin vain ollut valmis paljastamaan sisintään kanssaihmisilleen. Ja sittenkin hän niin naiivin avomielisesti toi ilmi sisimpiä tunteitaan. Rouva Alfelt kyllä itse sen aiheutti kysymyksillään. Mutta häntä huvitti huomata, ettei Martissa ollut maailmanmiestä kylliksi ylimalkaisilla sanontatavoilla kiertämään hänen sisintään utelevia kysymyksiä. Hän kertoi, miten tuskallisen voimakkaan vaikutuksen Sonja heti ensi hetkinä oli tehnyt häneen, kuinka hän taisteli tunnettaan vastaan vakuutettuna siitä, etteivät he luonteiltaan eikä liioin maailmankatsomukseltaan sopineet toisilleen, mutta että taistelu kävi sekä ylivoimaiseksi että turhaksi, kun hän huomasi, että he todella kumpikin ylinnä etsivät näkymättömän maailman aarteita. Se vain vielä peloitti, miten Sonja, rikas nuori tyttö voisi tyytyä sellaiseen yksinkertaiseen elämäntapaan, johon hänen maailmankatsomuksensa häntä velvoitti.

Niin, niin, nyt he ainakin olivat päässeet rikkauden haitoista. Rouva Alfelt oli toivonut, että ainakin Sonjan rahat olisivat säästyneet — ja hänen omansa tietysti ensi sijassa. Mutta siltä näytti kuin Sonjan olisivat menneet. Sen verran kunniantuntoa oli miehellä toki ollut, että hän jo varemmin oli toimittanut rouva Alfeltin rahat korjuuseen. Ja vaikuttivathan siihen myöskin hänen omat toimenpiteensä, joihin hän ryhtyi ennen Norjaan lähtöään sen häivyttävän tiedon johdosta, jonka hän aikaisemmin oli saanut.

Rouva Alfelt painoi hermostuneena nenäliinan silmilleen ja itkaisi mielensä kevennykseksi tilkan. Jollei se Martti olisi ollut sellainen mies kuin oli, olisi hän voinut nostaa tästä aika rymäkän. Että toinen huolehtii omistaan eikä hänelle uskotun turvattoman tyttölapsen varoista. Mutta huolehtiminen tuskin enää silloin olisi auttanut. Sonjan rahojen suhteen se arvatenkin olisi ollut myöhäistä. Ne olivat joutuneet likoon jo aikaisemmin.

Hevonen kuului samassa pysähtyvän portaiden eteen ja sisäkkö kiiruhti vastaan.

Rouva Alfelt nousi, korjasi peilin edessä tukkalaitettaan ja kiiruhti keinuvin askelin, huulet hymyssä ja käsivarret ojennettuina etehiseen.

Istuttiin illallispöydässä, kun raha-asiat tulivat puheeksi. Rouva Alfelt oli jo siihen mennessä ennättänyt tehdä huomioita. Sonja oli, kuten hän edeltäkäsin oli ajatellutkin, omistusonnestaan ja valtansa tietoisuudesta säteilevä nuori rouva. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli tavallistakin miellyttävämpi yksinkertaisessa, tummassa matkapuvussaan. Ja Martin ihastus ilmenikin peittelemättömänä. Hänen katseensa koetti Sonjan katseesta huomata tämän pienimmänkin toivomuksen ja hänen kätensä tavoitteli yhtenään Sonjan kättä.

— Tottumaton humaltuu helposti — päätteli rouva Alfelt itsekseen. Hän ajatteli omia naimiskauppojaan ja hymyili. Mutta samalla kosketti hetkeksi hänen sisintään haikea aavistus siitä, että näiden nuorten suhteessa oli jotain, joka kaikista hänen omista naimisistaan huolimatta oli hänelle kokonaan tuntematonta, jotain herkempää ja henkevämpää, jota ei voinut määritellä, mutta jonka tunsi erehtymättömän varmasti kuin kukkasen tuoksun. Martti nyt olikin sellainen toisenmoinen. — —

— Niin, ne miehet, ne miehet, alkoi rouva Alfelt äkkiä päivitellä. — En minä olisi uskonut, että mies minut pettää. Mutta pitipäs sittenkin nyt näiden rahojen suhteen — — ja vielä sinun rahojesi suhteen, Sonja. Häitten edellisenä iltana te sen tiedon saitte. Niinkö? Todella erinomainen häälahja!

— Ei se ainakaan vähentänyt onneamme, pikemmin päinvastoin. — Sonjan katse loisti. Ja Martti jatkoi siihen, ettei hän koskaan tahtoisikaan olla rikas.

— Rikas, hyvänen aika, kuka nyt puhuu sanottavista rikkauksista. Sen verranhan olla pitää, että voi järjestää elämänsä mukavasti.

— Ja noin parisen kertaa vuodessa käväistä ulkomailla, jos tahtoo.

— Niin, mitä pahaa siinä?

— Pahaa? En minä sitä sanokaan. Mutta minä en voisi mennä, ilman, että ne monet kalpeat työntekijättäret, ne lapset, jotka riutuvat vahvistavan ravinnon puutteessa ja työmiehet, jotka raatamisestaan huolimatta eivät saa perheelleen siedettävän mukavaa olotilaa, minua syyttäisivät.

— Ja kuitenkin olette kumpikin vasta tulleet ulkomailta!

— Oppia ei valitettavasti aina saa riittävästi kotimaasta. Ja lukuunottamatta viimeistä lepoaikaani tiedän, että elin siellä niin yksinkertaisesti kuin vaatimattomin työmies.

— Ah, ah, ah, sellainen kanta, sellaiset mielipiteet! Rouva Alfeltin täytyi turvautua pitsimäiseen nenäliinaansa, painaa sitä silmilleen ja sitten löyhytellä sillä kasvojaan. Vallankumouksellisilta tai kiihkoilijoiltahan sai kuulla tuollaista! Eikä edes heiltä, sillä he vain rynnistivät kaiken kumoon kaatamiseksi. Persoonallinen kieltäymys oli sitä kaikkein hedelmättömintä ja epäkiitollisinta maailmanparannustapaa. Yksinkertaisuuspuheet ja periaatteet saattoivat olla paikallaan juhlapuheissa, mutta ei kun kotia perustettiin.

— Jos jokainen tinkimättä panisi periaatteensa täytäntöön omassa elämässään, ei kumouksia tarvittaisi.

— Ja te aiotte alkaa, te kaksi! — Täti katsoi Sonjaan.

— Minä ymmärrän Marttia täydellisesti. Mutta minusta me nyt jo voisimme puhua muusta. Raha-asiat ovat sitä kaikkein ikävintä. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

— Ei, ei, enimmäkseen vain rakkaudesta — kuherruskuukausina ainakin! — Täti nauroi. — Et sinä Sonja olisi isäsi tytär, jos olisit ajatellut toisin.

Odottamaton viittaus Sonjan isään synnytti hetken painostavalta tuntuvan vaitiolon. Sitten Martti käänsi puheen seuraavaan päivään. Hänestä heidän jo varhaisella junalla oli lähdettävä Oulunkylään. Koti siellä oli nyt tyhjä, kun Eira, joka oli asunut kesän siellä, lastentarhatyön alkaessa oli muuttanut omaan kotiinsa kaupunkiin.

Täti pani varhainnousemista vastaan. Nuorten piti levätä matkan jälkeen ja vasta aamiaisen syötyään lähteä.

Asia päätettiinkin niinpäin. Ja sillä välin kun toiset kaupungissa valmistuivat lähtöön sai Eira järjestää tyhjänä olevan kodin tulevia varten. Ikkunat avattiin aamun raittiille tuulahduksille, kukkalasit täytettiin kukkasilla ja jok'ainoa pölyhiukkanen karkoitettiin huolellisella hellyydellä kuin pyhäköstä ainakin. Mutta kun kaikki oli kunnossa ja kello näytti aikaa, jolloin Sonja ja Martti Eiran laskelmien mukaan olivat tulossa, sulki Eira kodin ovet, pisti avaimen sen tavanmukaiselle paikalle ja läksi kävelemään. Mutta koti kokonaisuudessaan puhui hänen käynnistään. Martti tunsi sen liikutuksella. Ja Sonja aavisti hänen tunteensa.

— Minä en saanut koskaan tyttärenä tulla tänne, hän valitti. — Minulle oli sinun kotisi vieras. — Sinunhan tämäkin kaikki on. Sillä kaikki minun on sinun. Martti veti Sonjan puoleensa kiittäen sydämessään Eiraa ei vain siitä, mitä hän oli tehnyt, vaan siitäkin, että hän poistumalla oli suonut heille kahdenoloaikaa.

Mutta kun Sonja ja Martti vihdoin olivat päässeet neuvottelemaan asioiden käytännöllisestä järjestämisestä, tuli Eira kuin paikalle tilattuna. Puhuttiin Martin huonekalujen siirtämisestä kaupunkiin, jolla asialla Sonjan mielestä oli monta hankaluutta. Täti Alfelt oli tehnyt paljon heidän kotinsa hyväksi, ettei häntä mitenkään saanut loukata. Se mikä erityisesti oli herran työhuoneeseen sopivaa ja jota Martti välttämättä tahtoi, oli tietysti otettava mukaan, mutta muuten —

Sonja ei saanut lausetta lopetetuksi. Eira katkaisi sen ilmoittamalla, että hänellä omassa kodissaan oli tilaa paljon ja tavaraa vähän. Hänhän oli enimmäkseen asunut täällä tädin luona.

Sonja oli ihastuksissaan Eiran tarjouksesta ja Martti kiitollinen. Rouva Alfeltkin oli tyytyväinen, kun hän myöhemmin kuuli asiasta. Hänellä oli omat suunnitelmansa nuorten kodin hyväksi ja hän tahtoi puhella Martin kanssa kaikesta kohta kun Martti vain joutaisi lähtemään uuteen kotiinsa Eläintarhaan.

Sonja pyrki mukaan, mutta siihen ei täti suostunut. Hänellä oli omat, vanhanaikuiset mielipiteensä asioiden menosta. Hänestä kodin lopullinen järjestäminen kuului sulhaselle tai aviomiehelle yhtä luonnollisesti kuin kapioiden hankinta morsiamelle. Valmiiseen kotiin piti nuoren emännän astua. Se oli hänen toivomuksensa ainakin tässä tapauksessa, jossa hän yhdessä Martin kanssa katsoi olevansa oikeutettu huolehtimaan asioiden menosta.

"Melkein anoppinsa" kanssa, kuten Martti leikillä nimitti rouva Alfeltia, hän sitten menikin järjestämään tulevaa kotiaan. Ja matkalla sinne rouva Alfelt paraimman mukaan valmisti häntä perillä odottavaa yllätystä varten. — Täti, joka oli kuin äiti Sonjalle, oli erityisesti nyt, kun Sonja oli menettänyt omaisuutensa, tahtonut todella äidillisellä tavalla huolehtia nuorten kodista. Hän oli siitä syystä Sonjalle ennen antamiensa huonekalujen lisäksi tilannut valmiit kalustot kahteen huoneeseen ja toivoi, että ne joka suhteessa tulisivat tyydyttämään.

Valmistelusta huolimatta Martti ei voinut peittää eräänlaista sisäistä pahantuntemusta, kun hän näki häntä odottavan hienon kodin. Hän koetti kuitenkin, ajatellen tädin tunteita, kiittää parhaimman mukaan, vaikkakin hän epäsuoruutta peläten sanoi hätkähtäneensä nähdessään, että heidän kotinsa tällaisena tulisi paljon hienommaksi kuin hän olisi suonut.

Täti nauroi vilpittömästi. Elämässä oli niin paljon oikeata surua, että ihan virkisti kuulla tuollaisista tyhjänpäiväisistä huolista. Mitä Martti oikeastaan tavoitteli? Aikoiko hän ehkä jonkinlaiseksi paljasjalka-apostoliksi? Siinä suhteessa oli vaiva turhaa. Sukissa ja kengissä hänen kuitenkin täytyi käydä, nyt kun hän oli arvossapidetyn oppilaitoksen opettaja ja Sonjan vihitty aviomies.

Tädin suuri monisanaisuus teki Martin tavallistakin vaiteliaammaksi. Hän kuunteli vain, kun täti äidillisen huolehtivasti teroitti hänelle kaikenmoista Sonjan tavoista ja Sonjan mausta päätöksiä tehtäessä aina varovaisesti vipuuttaen asiat omien aikeittensa puolelle. Lopputulokseksi jäikin koti suurimmaksi osaksi sellaiseksi kuin täti sen oli järjestänyt. Muutamat Martin omista huonekaluista vain päätettiin siirtää nyt kootun lisäksi. Muu jäisi Eiralle.

Mutta kotimatkalla raateli suuri, sisäinen tuska Marttia. Oliko hän sittenkin Sonjan puolisona sitoutunut oloihin, joissa hänelle kävisi vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi elää periaatteittensa mukaista elämää? Oliko etenkin ollut väärin, että he niin pian viettivät häitä? He olivat etenkin elämän ulkonaisiin ja monessa suhteessa paljon merkitseviin asioihin nähden hyvin vähän selvillä toistensa kannasta. Lisä ei toden totta olisi haitannut.

Mutta olihan Sonja toiselta puolen ajatuksissaan aina oikeaan osuva, tunteissaan syvä ja voimakas, tahdossaan tarmokas. Ja juuri sellaisena hän voisi auttaa Marttia liian paljon sisäänpäin kääntyvän luontonsa herraksi ja siten kasvattaa häntä toiminnan mieheksi. Eihän pelkoon siis ollut syytä.

— Sonja, Martti veti hänet puoleensa heidän jouduttuaan kahden heidän omaan huoneeseensa. — Meidän kodistamme tulee peloittavan mukava ja hieno. Tahdotko siitä huolimatta elää siellä äärimmäisyyteen asti yksinkertaista elämää? — Hän otti Sonjan pään käsiensä väliin ja katsoi häntä surumielisen tutkivasti silmiin.

Sonja koetti riuhtaista itsensä irti. — Sinä kysyt! Sen verran sinä siis tunnet minua!

— Kuule minua, Sonja! — Martti piteli yhä hänen päätään käsiensä välissä upottaen katseensa Sonjan katseeseen syvälle kuin tunkeutuakseen hänen olemuksensa pohjaan saakka. — Minun valitsemani osa on kaikkein epäkiitollisin. Minä en pyri miksikään radikaaliseksi reformaattoriksi, en uskonnollisessa enkä yhteiskunnallisessa suhteessa. Minä en voi sanoin enkä teoin julistaa mitään uutta tai mielenkiintoista ihmisille. Tahtoisin vain kaikessa hiljaisuudessa järjestää elämäni sellaiseksi, että tulisi niin vähän kuin mahdollista käytetyksi omaan mukavuuteen, omaan nautintoon, ja niin paljon kuin mahdollista säästyisi muille. Minusta tämä persoonallisen kieltäymyksen tie näyttää hyvin vähän lupaavalta. Mutta se on se, jolle omatuntoni ja suuren Mestarini esikuva minua kutsuu. Tällaisesta kieltäymyksestä ei koidu arvonantoa eikä kunniaa. Sen tiedän. Päinvastoin. Uskallatko, tahdotko olla apunani tällä tiellä?

— Martti! — Sonja irtautui hänen käsistään. Hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti. Katse säihkyi ja koko olento näytti kuin kasvavan hänen suoristautuessaan. — Mitä ajattelin, kun rannalla tapasit minut pyykkiä pesemässä? Mitä silloin, kun tein tuttavuutta lapsuuteni kotikylän pikkueläjien kanssa, joista en ennen ollut välittänyt tutuistakaan? Mitä, ellen elämäsi työtä ja sitä asemaa, jonka silloin vielä rikkaana olin valinnut itselleni rakkaudesta sinuun?

Martti painoi hänet rajusti rintaansa vasten! — Ja tällaista rakkautta minä saatoin epäillä, sinä rakas, suurisieluinen pikku vaimoni!

He seisoivat kauan ikkunan ääressä toisiinsa painautuneina, kuunnellen toistensa voimakasta sydämentykintää ja yhdessä katsoen ylös taivaalle, jolle syttyi välkkyvä, meren tummanapaistavaan pintaan heijastuva tähti toisensa jälkeen. Molemmille oli tämä hetki kuin uusi toinen toisilleen vihkiytymisjuhla ja molemmat tunsivat, että he tähän asti ovat olleet pesää rakentamassa, nyt alkoi yhteinen arkisissa oloissa rinnan astuttava taival. Taaksepäin jäänyt oli unohdettava. Toisella oli siellä katkeruutta herättäviä kokemuksia, toisella kaipuu, joka yhtenään pyrki kietomaan kaiken kuin suruharsoon. He olivat kumpikin kuin linnunpoikaset, jotka pimeässä ja pesättöminä olivat löytäneet toisensa yhdessä rakentaakseen itselleen uuden pesän.

Martin mieleen muistui ilta, jonka he kotimatkalla yhdessä olivat viettäneet Kööpenhaminassa. He olivat raitiovaunulla pyrkineet jonnekin kaupungin ulkopuolelle ja siten joutuneet erään esikaupungin laitaan, jonka suuri, kaunis metsä oli tunnettu satakielen pesimäpaikka. Oli suvisen lämmin kesäyö, ei valoisa kuten Pohjolassa, vaan hämäryyden pehmeän verhon peittämä. Paikoittain — etenkin metsässä — oli jo aivan pimeä, sillä sydänyö oli käsissä. Martti ja Sonja seisoivat sankan, kuuntelemaan kokoontuneen joukon keskellä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Kaikki odottivat. Ja äkkiä kirposivat hopeankirkkaat säveleet esiin metsän pimennosta.

Kuunneltiin äänettöminä. Silloin — mitä suloisimman sävelsymfoniian kaiuttua ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuului ääni joukosta: Jota pimeämpi yö on, sitä ihanammin hän laulaa — ja siihen jatkoi matala, soinnukas miehen ääni: "for sin Mage".

— Sonja, Martin ääni värähti liikutuksesta. — Muistatko iltaa Kööpenhaminassa ja mitä se mies silloin sanoi? Sillä lailla tahtoisin minäkin rakastaa sinua. Onnea ja päivänpaistetta tahtoisin luoda tiellesi, mutta jos surun aika tulee, soisin sinun tuntevan, että silloin jos koskaan soivat rakkauteni syvimmät, hellimmät säveleet — sulle, sulle.