Martti Jänne

by Marja Salmela

II

VIERAALLA POHJALLA

Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista. Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina. Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä täyshoitolaisia — mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. — Mutta sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä, miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta olipa tänä vuonna — luojankiitos — kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä: "Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa, veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt käsi paranisi kyllä pian — ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn. Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta — kahta lukuunottamatta — oli miltei samassa koolla. "Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen "suomalaisen" tyhjää paikkaa.

— Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä opettajatar, — emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

— "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä äidillisesti hymyillen.

— Lapsi! — Waltherin katseessa välähti omituisesti. — Jollen erehdy, niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin. Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista "Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa. "Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten "velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista, mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset — kuin taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa nenässä — oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä. Kasvot sinänsä — silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta — eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa, haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta — ehkä kuitenkin tumman sinisiltä — milloin oli niissä vain kirkasta, vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista — jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa, jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle, mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas, ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi, elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain…

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan. Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle, olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita — myöhemmin tulleita, — nyt hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen mennessään raolleen.

— Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

— Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. — Uutuudella on aina viehätyksensä.

— Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on tiedossa. — Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

— Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin, ennenkuin uudet ovat käsissä. — Neiti Aaltio nauroi.

— Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin tuntee olevansa sulamistilassa. — Opettajatar yritti puheen kääntämistä uusille urille.

— Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

— Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

— Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

— Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. — He kuuluvat jo olevan tulossa.

— Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun — mikä on kieltämätön ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään antaakseen vieraalle tietä.

— Ei, ei mitenkään. — Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

— Koska niin tahdotte! — Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen, soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. — Ehkä saan esittää. — Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän suosima kansalaisenne". — Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

— En minä ole tohtori — yritti vasta tullut oikaisemaan.

— Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

— Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. — Hyvät naiset ja herrat, tässä on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

— Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä. — Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin joutuu suureen ja outoon seuraan.

— Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä, oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin, kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

— Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. — Se sanottiin vaatimattoman yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä Marttiin päin. — Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse parantolasta.

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle, jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

— Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua suomea.

Martti puraisi huultaan. — Se oli epäkohteliasta minun puoleltani. Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

— Mutta kai te viihdytte täällä?

— Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

— Ja miksikä ei?

— Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

— Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. — Neiti Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka hetkeksi pani Martin ymmälle.

— Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren pyökkipuun varjossa. — Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut parastani teitä huvittaakseni. — Hän naurahti iloisesti asettuessaan penkille.

— Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. — Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa niinkään helposti siirretyksi.

— Johan minä sen arvasin. — Neiti Aaltio nauroi taaskin. — Te olette noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta syvemmälle sitä parempi — päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

— Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa — eikö pikemmin päästäkseen valoon — t.s. selvyyteen?

— Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

— En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. — Martti oikaisihe vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

— Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta — ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. — Jonkun verran, toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. — Ette saa pahastua! Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni ja teidän täytyy tottua siihen — jos yleensä aiotte seurustella kanssani — mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä, asuntolassa kuin meidän.

— Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus. Se on meidän velvollisuuksiamme. — Martti puhui harvakseen ja mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa kasvoilla.

— Saattaa olla. — Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä ylös ilmaan. — Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

— Ja ketä vastaan te kapinoitte?

— Elämää ja sen oloja vastaan.

— Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. — Martti nojasi vanhan pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista pilvenhattaraa. — Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa? Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen täytyy kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen alushameensa samalla huomattavasti kahahti, — joka ei juuri tänä hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein sopivaa.

— Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti. — On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan, tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha, noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin onnettomuuteen. Siinä on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä kapinoin — en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen, joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

— Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta "muotinukelta", myöntäkää se!

— Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

— Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista. — Neiti Aaltio nousi äkkiä. — Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi. Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi, että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa. Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta ja poistui nopein askelin.

Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se, mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka, oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä, Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana. Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä, säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä, olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston, missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista kaunokirjallisuutta, jota hän — kuten muutakin kevyempää lukemista tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea, pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän — opiskelujensa aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai vaatimattomissa työläisperheissä — oli tullut siirretyksi tällaisiin, hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.

Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.

Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?

Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana? Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?

Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa, nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo osa saataisiin mahdollisimman suureksi.

Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja sekin tuntui pahalta.

Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.

Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi? Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.

Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla, suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.

Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi, tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin miesten päät pyörälle!

Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän tietysti paraillaan pukeutui.

Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli lopettanut. "— Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen, eräs omituinen, hemmoiteltu — aioin sanoa — 'suuren maailman nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra incognita'.

"Ja muutenkin olen — kaikesta kasvatuksestasi huolimatta — samanlainen raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi. En pääse selvyyteen enkä toimintaan.

"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ — saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."

Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa.

Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli parasta ja arvokkainta?

Hän tarttui kiivaasti kynään: — "Äiti, miten oikeastaan jaksat? Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! — — — Niin, sillä nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ, jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen usein."

Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa. Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden äitinsä kanssa.

Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.

Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa. Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella valmista.

— Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä! Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos hänen pitäisi seista hellan ääressä!

Martin täytyi hymyillä. — Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin käytännöllinen!

— Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.

Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.

Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. — Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella. Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset viihtyvätkin luonani.

Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.

Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa — ulkonaisesti ainakin — kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut halveksittavaa ja raukkamaista?

Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?

Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa ongelmat luotaan, — antautuakseen nauttimaan.

Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi pimetä ja valoja sytytettiin.

Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi kahtia Elben syvä musta uoma.

Martin katse kiintyi erityisesti eri kaupunginosia toisiinsa yhdistäviin siltoihin. Erivärisine sähkövaloineen ne näin etäältä katsoen näyttivät suurilta hohtokivillä kaunistetuilta koristenauhoilta.

Mikä pienuuteensa hukkuva hyttynen olikaan yksilö tällaisessa myllertävässä ihmismeressä! Kuka siellä, kysyi, pysyikö ihminen pystyssä, vai hukkuiko hän? Minkä verran tiesivät edes samassa talossa asuvat toisistaan? Oliko heillä mitään muuta yhteistä kuin kova kamppailu olemassaolon puolesta? Tarkoituksetonta ja epätoivoisen ylivoimaista olisi elämä ilman sellaista päämäärää, jonka hyväksi todella kannatti sekä kärsiä että pyrkiä. Usko Jumalaan, elämän iankaikkisuuteen ja ihmissielun lopulliseen kirkastumiseen, se vain antoi ihmiselämälle sisältöä ja selkärankaa, joka saattoi pitää pystyssä ja auttaa eteenpäin silloinkin, kun eivät mitkään ulkonaiset seikat olleet tukemassa ja suojaamassa. Usko se antoi rohkeutta oman voimattomuustunteensakin painamalle mielelle.

Illan tuuli lehahti hyväilevän lauhana huoneeseen. Se tuntui sipaisevan otsaa pehmeästi kuin äidin käsi.

Etelän tummansinertävälle taivaalle oli syttynyt pieni, kirkasloisteinen tähti, joka rohkaisevan ystävällisesti vilkutti silmää.

Martti alkoi hitaasti riisuutua, mieli täynnä illan rauhaa.

Silloin hän äkkiä kuuli kovaäänistä puhetta ja naurua. Oopperassa olleet palasivat kotiin.

Hänessä heräsi vastenmielinen tunne siitä, että tulijat eivät ajatelleet muuta kuin itseään ja omaa hauskuuttaan. Heidän kovaäänisyytensä oli häiritsevä soraääni illan hiljaisuudessa.

— Sh, sh, toiset nukkuvat ehkä jo, kuuli hän samassa neiti Aaltion kiertelevän.

Hän oli siis taaskin langettanut pahan ja väärän tuomion!

Seuraavana aamuna kiiruhti Martti tavallista aikaisemmin aamiaispöytään ennättääkseen jos mahdollista syödä ennen toisten pöytääntuloa. Ensimmäinen ateria oli nimittäin saatavissa 1/2 9:stä kello 10:een ja syötiin se tavallisesti hyvinkin eri aikaan. Syötyään hän otti äsken ilmestyneen kasvatusopillisen teoksen sekä Hauptmannin "Die Versunkene Glocke" lukuhuoneen pöydältä ja lähti kävelylle "Weisser Hirsch"'in suureen puistoon.

Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta, että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa ainakin kokonaisen päivän.

Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä. Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen levollinen ja sopusointuinen — ilman minkäänmoista mieltäjännittävää kiihoitusta.

Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään opettajana — jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen. Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, — sen innostukseen, — sen vaikutusvaltaan, — sen totuudelle alttiiseen mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.

Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle mietiskelylle omistettuun päiväänsä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.

— Toivon, etten häiritse! — Neiti Aaltio asettui huolettomasti penkille Martin viereen. — Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti minun soppeni.

— Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.

— Hyvänen aika — ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?

— Tavallaan.

Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja tunsi punastuvansa.

— Kirjoitan oikeastaan kasvinsisarelleni — vaikka hän tavallaan on tätini — tavallaan ei sekään.

— Ei teidän tarvitse selittää mitään. Minusta on aivan luonnollista, että naiset ja herrat ovat hyvinkin tuttavallisissa suhteissa toisiinsa ilman, että siinä on sen enempää. He ovat niin perin erilaisia eikä mikään niin rikastuta elämää kuin erilaisuus.

— Se on totta. Mutta monet viihtyvät köyhyydessä kaipaamatta rikkautta.

— Eivät ainakaan halua uhrata mitään rikkauden saavuttamiseksi.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Esimerkiksi sitä, että meidän kotoisissa pikkuoloissamme joutavat syrjäisten puheet usein estävät miehiä ja naisia vapaasti seurustelemasta toistensa kanssa. Suurempi vapaus kuuluu myöskin ulkomaillaolon valopuoliin.

— Mutta tuolla suuremmalla vapaudella on myöskin varjopuolensa. Se tekee elämän aution laajaksi, samalla kuin se irroittaa yksilön hänelle tukea ja suojaa antavasta arvostelusta. Pienet olot ovat tavallaan omiaan kannustamaan eteenpäin ja siten kasvattamaan suurempaa vastuunalaisuutta. Esimerkiksi lukeneisuus ja sivistys meillä…

Neiti Aaltio keskeytti. — Sanotteko sivistykseksi sitä, että meillä on sellaisia, jotka ovat päntänneet päähänsä joukon kirjatietoja? Sellaisia meillä todella taitaa olla suhteellisen paljon — esimerkiksi naisten joukossa. Mutta sivistyneitä!?

— Niin, minun kai ei pitäisi sanoa mitään. Minä en yleensä tunne ihmisiä.

— Ettekä kai myöskään ole ihmistuntija? Te olette siihen liian hyvä.

— Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin:
Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.

— Te käytätte korkeita vertauskuvia.

— Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin itsekoettelemuksessa.

— Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te seurustelette.

— Ensi sijassa on äitini mainittava.

Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna. Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin. — Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän puhuu. — Minä en ymmärrä.

— Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.

Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä. Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. — Ja se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen, valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä. Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee — ei muita. Neiti Aaltion äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä? Martti ei ymmärtänyt.

Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon. Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni, suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.

Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä, jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet kokonaan valtoihinsa.

— Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana "kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" — eikä toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista". Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä, itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan, kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä", sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti: "Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."

Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen, että taaskin punastui. — Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.

— Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. — Neiti Aaltio loi vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.

— Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla, muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa yläluokkalaistenkin piirissä.

— Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?

— Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.

— Takaamatta paras.

— Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.

— Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.

Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre, joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.

Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä. Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken luottamuksen ihmissukuun.

Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.

— Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä salaavaan puhetapaansa. — Te olette antanut minulle paljon. Saanko tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.

— Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla.
Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.

— Te — oletteko te taiteen ystävä?

— En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.

— Sain siis rukkaset? — Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.

Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset olisivat tehneet.

Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä enää haluttanut lähteä oppaaksi. — Mutta minulle jää tämän johdosta saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?

Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen! He olisivat ihmetelleet ja — kadehtineet. He saivat vain ihailla pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja parempaa.

Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi. Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi sen siitäkin, että hän yhtenään — sitä tahtomattaan — seurasi kaikkea mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen, ylimielinen ja oikkuileva", — siihen tulokseen Martti monesti tuli, — tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.

Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.

Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua. Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.

Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.

Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin, milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli, on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla "kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.

Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa. "Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi', silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."

Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen, pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.

Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.

— Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio seisoi hänen edessään — ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena tyttönä, vakavuus kasvoillaan.

— Miten olette te, maisteri, täällä?

— Entä te?

— Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.

— Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. —
Äänensävyssä oli tylyyttä.

— Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. — Hän asettui penkille Martin viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän, sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen pitkien ripsien lomasta.

Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä, mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö, jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki hänet heikoksi.

— Minne te menette?

— En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.

— Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän, hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!

Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut…

Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat, ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi vaihtuvia tunteita.

— Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. — Siellä saa nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.

— Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.

— Ette siis tule mukaan?

— En, minä en voi.

— Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta. Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! — Sydämellinen, sädehtivä katse seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta. Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus 12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle. Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.

Lakkaamaton katsojien virta vieri — kuten ainakin sunnuntaisin — huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden ymmärryksen yli käyviä sanoja.

Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko, jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä "Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.

Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa. Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.

Mutta minkälaista tietä oli Hän kulkenut, joka ihmissuvulle toi voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle sortumassa olevalle taistelijalle.

Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä "Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti mieltä.

Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä olevaan kirkkoon päin.

Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta. Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli kuunnellut tympäisevää saarnaa.

Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet koroitettuina taivasta kohden ja katse — suuren rakkauden ja suuren tuskan läpitunkemana — suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin asti.

Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun odotuksessa.

Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan. Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana. Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa kuin väsynyt lapsi. — Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon, jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä minä olen raukka. — Minä rakastan maatani — täällä vieraalla pohjalla olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät, että sekin panee minut vapisemaan — niinkuin kaikki mikä on minulle suurta ja rakasta. — Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä, en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan. Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.

Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.

"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa. Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa. Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti sanoi asian ytimeen osuvan sanan.

Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten…

Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna, kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti Aaltion ja insinöörin naurua. — Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä vakavasti insinööri. — Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.

— Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.

— Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?

— En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.

Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan rännistä kivialtaaseen.

Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.

— Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti
Aaltio heti pöydästä noustaessa.

Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.

— Te olette alakuloinen?

— Ei puhuta siitä. Puhukaa mieluummin esimerkiksi äidistänne tai hänestä, joka on samanlainen kuin äitinne.

— Eirastako?

Neiti Aaltio nyökkäsi. Eikä Martti tarvinnut toista käskyä. Hän oli tänä päivänä unohtanut kaiken umpimielisen varovaisuutensa. Ja Eirasta saattoi muuten puhua miten paljon hyvänsä. Tavallisuudestaan huolimatta oli hän erikoinenkin. Hän oli esimerkiksi jo kasvavana pitänyt taskussaan kahta nenäliinaa, omansa lisäksi toisen, jota käytti aina kohdatessaan niistämättömiä kadun lapsia. Hän oli sellainen päiväpaisteinen, äidillinen ihminen, jonka täytyi pitää huolta joka-ainoasta elävästä olennosta.

— Mallikelpoisuus on muuten kuolettavan ikävää. — Neiti Aaltion ääni oli ärtynyt. Mutta Martti ei huomannut sitä. Hän vain kertoili, kunnes hän uudelleen tuli keskeytetyksi.

— Asiasta toiseen, maisteri. Muistatteko, että olette minulle jotain velkaa. Kun kirkon luona kieltäydyitte tulemasta seuraani, lupasitte toiste korvata epäkohteliaisuutenne. Nyt minulla olisi pyyntö teille. Tulkaa huomenna kanssani teatteriin. En tahtoisi mennä yksin ja minulla on jo kaksi pilettiä.

Martti hätkähti. — Vai teatteriin?

— Ette ehkä käy teaatterissa? Se on teistä kai kovin "maallista", vai mitä? Teissäkin on siis tuota iänikuista, tympäisevää ahtautta. Istua seurassa lähimmäisiään panetellen, ajatella itseään ja omaa nautintoaan, omia huvituksiaan hengellisten kokousten ja kristillisten yhdistysten varjon alla, se käy päinsä, mutta mennä teatteriin kuulemaan suurten elämäntotuuksien puhuvan sielläkin — armias varjelkoon! — Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi kiivautta. — Kun rakastan jotain, asetan sen korkealle, tahdon nähdä sen suurena ja tahrattomana. Minä janoan nähdä kristillisyyttä, joka on sitä, mitä sen pitäisi olla, mutta sellaista saa turhaan etsiä.

Neiti Aaltio värisi ylt'yleensä voimasta, jolla hänen tunteensa olivat purkautuneet. Vasta, kun Martti näki hänen jonkun verran tyyntyneen, alkoi hän harvakseen puhua. — Te olette nyt — kuten tavallisestikin — useimmassa suhteessa oikeassa. Te vain erehdyitte niiden motiivien suhteen, jotka aiheuttivat epäröimistäni. En ole koskaan pelännyt teatterin "maailmallisuutta", vaan ainoastaan "maailmaa" omassa povessani, toisin sanoen kaikkea mikä voi houkutella minua viettämään itsekästä, omaa nautintoa etsivää elämää. Luuletteko, että Kristus istui teatterihuoneissa tai konserttisaleissa? Ja hän jos kukaan olisi kuitenkin osannut nauttia oikealla tavalla. Jumalanpalvelusta olisi taide ollut hänelle, Isän käsialaa. Mutta milloinka hän olisi pannut aikaa tai varoja omaan nautintoonsa? Ja jos hän joskus olisi saanut vaikkapa kaiken ilmaiseksi, ettekö usko, että joku avuntarpeessa oleva olisi riistänyt häneltä tuon ainokaisen nautintohetken?

— Ja te luulette, että voimme sovittaa itseemme samat vaatimukset? —
Neiti Aaltio puhui hitaasti, melkein alakuloisesti.

— Emme tietystikään joka suhteessa. Mutta me pyrimme seuraamaan hänen askeleitaan. Emme tahdo elää itsellemme.

— Miksi ette ruvennut papiksi?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Martin täytyi hymyillä.

— Niin, katsokaas, minä tahtoisin kuulla sellaista saarnaa kuin teidän — tulisia iskuja kuorta ja kaavoja, muotoa ja muodollisuutta vastaan, hehkuvaa puhetta hengen ja elämän herättämiseksi.

— Ja te luulette, että pystyisin sellaiseen!

— Sellainenhan te olette.

— Minä olen taisteluun kelpaamaton taistelija — siinä kohtaloni traagillisuus. Minä janoan polttavasti sopusointua ihanteen ja todellisuuden välillä. Minä kapinoin ja taistelen kaikkea sitä vastaan, mikä toisten tai omassa elämässäni on nurjaa, mutta kun olisi iskettävä, silloin — ei siitä synnykään mitään. Minussa on sellaista kummallista raukkamaisuutta, joka pakottaa minut väistymään ja jättämään rauhaan ne, jotka kuulevin korvin eivät kuule, näkevin silmin eivät näe. Ainoastaan itseni suhteen tahtoisin olla kova, sitä kovempi, jota enemmän soimaan itseäni leväperäisyydestä toisiin nähden.

Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.

— Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.

— Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle myöskin elää vakaumukseni julistuksesta — niin oikeaksi kuin sen teoriassa tunnustankin.

— Siksi valitsitte opettajauran.

Martti nyökkäsi. — Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.

He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.

— Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. — Neiti Aaltio pysähtyi. — Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina. Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?

Martti avasi kumartaen puutarhaportin. — Minä tahdon miettiä, ennenkuin vastaan.

Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa kynnykselle.

— Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän minulle sen ilon?

— Tietysti, jos sitä toivotte — Martti kumarsi. Kieltäminen tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi mennyt vain seuran — ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta. Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?

Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se vasta unohtui.

Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.

Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä parvekkeelta.

— Maisteri Jänne. — Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. — Minäkin tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.

He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät pehmeään syliinsä.

— Mitä tuotte tullessanne? — Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.

— Paljon.

— Mitä se merkitsee?

— Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.

— Te ette siis kadu?

— Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.

— Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?

— Minä tunsin oman kaipuuni.

— Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? — Neiti Aaltio naurahti lyhyeen ja katkerasti.

— Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.

— Mutta ne toiset, ne toiset? — Te ette ole heille velkaa tuomioita, vaan elämänvoimaa, elämän apua. — Suuret, kirkkaat kyyneleet kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi. — Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!

Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta syväsisältöisen keskustelun johdosta.

"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia — ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan vaikeni?

"Isäin pahat teot lasten päälle" — siinä jos missä oli syyttömän syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta — jopa vääryyttä vastaan kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.

Mutta eikö siinä sittenkin — suurin piirtein katsoen — ollut jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien kärsimiset olleet omiaan — voimakkaammin kuin ehkä mikään muu — johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?

"Syyttömänä syyllinen." — Missä muodossa ja missä suhteessa hän oli tästä kärsimässä?

Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?! Kun olisi saanut!

Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli! Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?

Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.

Mutta entä sisäisesti? — Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja hän!

— Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään? Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani, vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä hän myöskin on.

"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! — Hauptmannin sanat johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa usein singautti esille.

Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa olivat matalat.

Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.
Hänen oli se kestettävä.

Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?

Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi. — Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä — ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi Martinkin vuoro?

Tai jos ei tulisikaan?

Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen yleisen ihailun pilaama — tai ehkei pilaama — mutta hellimä olento todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut rakastaa hyvän kodin poikaa — toivoen itselleen jotain siitä, mistä itse on elämässä jäänyt osattomaksi — vaan niinkuin rikassieluinen nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?

Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata. Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut oikeutta väistää.

Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.

Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.

Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön ehto.

Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. Tavallaan.

Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.

Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa rukouksessa sydämelleen rauhaa.

Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.

Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä paljon ulkomailla.

— Oliko isänne venäläinen? — Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin huulilta.

Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella. — Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.

Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.

Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.

Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen, kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan. Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa oloissa kasvaneelta.

Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.

Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.

Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä palata iltajunalla.

— Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.

— Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.

— Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. — Hänellä on aito naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.

— Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan. — Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on, hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää. Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.

Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan nenäliinaansa.

— Näyttelijä — sanoi Walther hampaittensa välistä.

— Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. — Insinööri nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.

Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: — Tällaiset puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa — sitä mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. — Hän puhui vastoin tapaansa suomea.

Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.

Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.

Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja paluu mahdoton?

Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen. Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään. Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan. Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt, että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää, monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen tenhovoima on elävä todellisuus.

Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.

Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä. Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai oli avuton.

Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat "avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi selvyyteen siitä, niin sittenhän…

Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa, ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä peläten.

Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä — useimmiten valistuneiden työläisten.

Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.

Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".

Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat saattoivat keventyä.

"Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;
Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"

Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".

Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään, mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja minkälainen hän on.

Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista
Jumalan tahtoon!

Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli — ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.

Ota hänet, ota! Jumalan lähetti, ääni omassatunnossa puhu! Tee tehtäväsi, että tulisin tuntemaan itseni!

Martti koetti toisten näkemättä saada kyyneleitään kuivatuksi.

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, — takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa, kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki hänen itkeneen. — Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti pysähtyen.

— Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

— Onko joku teidän läheisimmistänne — ystävistänne, oikaisi Martti hätäisesti — sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. — Te tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä — vielä enemmän minulle rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus. Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. — Hänen huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin kasvojen ilme muuttui. — Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni iloiseksi? tuli yllättävästi.

— Tahdonko?

— Luvatkaa, että huomenna — ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi. Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. — Entä jos sittenkin kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. — Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette kieltäydy, sen tiedän.

— En, sanoi Martti painokkaasti. — Siksipä tulenkin.

Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään. Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli. Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi. — Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. — "Es sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi poskea hyväilemässä. — Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä voisi kasvattaa ja nostaa — sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet, Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka. Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät olleet nousseet vaunuun.

— Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

— Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te oikeastaan ajattelette?

— Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

— Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

— Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen velvoittaa.

— Te, Te sanotte tuollaista! — Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä. Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte — salaa tai julkisesti. Poljette toisia lokaan ja — suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista ajatuksistaan.

— Nyt, nyt minä sanon sen kaiken — — kerron elämäni koko tarinan. Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista. Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä. Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

— Miksi te puhutte kaikista? — Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

— Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän? Naista he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? — Yksi! — Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän jatkaa. — Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö, jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä, nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt linnunpoikanen.

— Rakas, rakas! — Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä hiuksia. — Mutta minähän en vielä tiedä — Die Finnländerin ja neiti Aaltio — muuta en minä — —

— Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? — Pää kohosi ja poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. — Sonja — sinun Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä oli sairastunut.

— Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

— Ja minä seuraan.