I
TAIPALEELLE-LÄHTIJÄT
Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut korkeimmat kinoksensa.
Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.
Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.
Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.
Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni vuodetta.
— Jo taitaa tosi tulla? — Muori korjasi lattialle valumassa olevaa peitteenriekaletta.
Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään. Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän, mitä nyt tehdä.
— Anteeksi, kun näin valittelen, — kuului viimein arasti vuoteesta.
— Eipähän siinä mikä auta. — Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän: aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.
Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta — Kyllä minä tähän kuolen, sanoi hän hiljaa.
— Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä lapselle, — ei — —
— Älkää puhuko, älkää puhuko! — Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet ojentuivat torjuvasti muoria kohti.
Mutta muori ei hellittänyt. — Ainahan puhuminen vähän helpottaa, — selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin. Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle kulkijalle.
— Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.
— Mutta lapsenkin tähden, — pitkitti muori itsepintaisesti.
— Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä riittävästi. — Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat hakemaan. Rahaakin — —
Lause katkesi valitukseen.
Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.
Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua. Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain huokasi omituisen pitkään — osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti samalla — haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään — ei ketään koko maailmassa —.
Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.
Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt — —
Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. Toisia oli ilkeämielisesti petetty. Hän oli saanut osakseen rakkautta, jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle kirkastanut elämän sisällön ja arvon. Toiset olivat joutuneet tunnottomien ihmisten leluiksi. Häntä kannatti tuo suuri, kaikkensa antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se oli häntä vastakin kannattava — läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.
Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän. Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.
Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.
Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti, silloin poltti sielua sitä pahemmin.
Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin hän oli nuori — ei vielä kahtakaan kymmentä; — oli hän jo täysikäinen ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.
Hänellä oli ollut ikää kaksin verroin. Hän tiesi kaiken aikaa mitä tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.
Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista, ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin humaltava viini.
Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.
Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti. Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin täynnä armotonta halveksumista.
Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?
Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa suloiseen unhotukseen.
Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten — —
— Oi — vooi — vooi —!
Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!
Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä herättivät ja nyt, nyt teki mieli — kirota tuota kaikkea.
Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.
Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa kiinni vuoteen laitaan.
Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle — semmoiselle, joka ei olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille. Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan. Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle — — iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen. Ei, ei!
— Auta — auta!
Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.
— Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun. Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin tärähtelemään.
Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia huudahduksia: Armahda, — armahda! — Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!
Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa lapsen.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.
— Antakaa minun nähdä lapsi!
— Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään lasta ottamaan. — Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee ensi eleistä.
— Kenenkä näköinen? — Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.
Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.
Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.
Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin sisäpuolelle.
Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. — Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.
— Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. — Onko ulkona kova pakkanen? — Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa, jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella olevaa maailmaa.
— Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen virittämistä.
— Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. — Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.
— Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen keittiöön.
Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä, kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi, vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.
Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi puolipimeää huonetta.
Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi, että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.
Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!
Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona — niinkuin Martti näihin aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin — olivat nenä, korvat ja posket ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.
Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai istui isä työhuoneessaan — mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa itkettämään, ja isä sen näkee — —
Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.
Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!
Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.
Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.
Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän hyppyyn.
Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.
Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan, että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain ihmeellistä siltä väliltä — sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä meni naimisiin.
Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään, oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut. Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan, jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen tuonut.
Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä, joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän, haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!
Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki. Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.
Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.
Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.
Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi puhe änkyttäväksi — josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.
Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen. Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.
Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.
Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.
Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.
— Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen, hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. — Oma rakas, rakas poikani!
Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen: Martti, ole mies! — Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys upotettiin äidin avattuun syliin.
Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät ystävät.
Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin, tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli. Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.
Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.
Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa. Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. — Isä-ukki oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä paperikupposista.
— Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa tuntevan nöyryys äänessään.
Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.
— Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.
Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen. Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".
Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä, mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.
Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.
— Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia lapsen ympäriltä.
— Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin äiti olisi tahtonut itkeä.
— Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen mieleltään alakuloiseksi.
— Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. — Äiti koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.
Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. — Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. — Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. — Äidin äänessä oli kuin itkua.
Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri juhlapäivä — ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään — jollain omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.
Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä herätti hänet vielä kerran.
Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.
Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.
Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko homma häntä — ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen piti olla vaaleissa — tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi — ja pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.
Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta koristenauhaa.
Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja säästynyt kurjille jäljille joutumasta.
Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja kun tytöllä vielä — äidin pyynnöstä — oli sellainen vieraskielinen nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä mitään.
Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä. Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki jäädä sikseen.
Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle — sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta, sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.
Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä, lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.
Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja suutelija!
Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen vilkasluontoista lasta?
Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana. Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.
Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.
Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja jouluksi!
Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi, ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin samoin kuin muuhun turhuuteen.
Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten peräytymään.
Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut käyttää sitä.
Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa, oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului tarmokasta koputusta.
— Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti pitäjän nimismies. — Totta kai sisälle lasketaan? — Hän pyyhkäisi huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle. — On vähän kiire, jatkoi hän sitten, — ehkä saan tulla sisään näin turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.
Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär, joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko suuren omaisuutensa.
Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa — hän teki sitä yleensä tuontuostakin — hymähti ja nousi samalla lähteäkseen. — Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.
Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. — Täti, täti, mitä on tapahtunut? Sanokaa pian!
Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.
— Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.
— Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!
Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän karisteli kurkkuaan. — Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.
— Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi… Nimismies kävi puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.
— Hyvä, kulta, rakas täti! — Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan syleilyyn. — Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa — paljon rahaa — vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin, ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! — Sonja tanssi pitkin huonetta.
Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin pyörteeseen.
— Missä se kirje on? Anna täti kun luen! — Sonja rupesi kaivelemaan tädin taskuja.
Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta, meni viereiseen huoneeseen, — joka näin talvisin oli Sonjan makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille, asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.
Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi, silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.
Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi sen jo kynnykseltä itselleen.
— Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso, minkälainen kuorikin! — Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän rupesi lukemaan.
— Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! — Ihan rupeaa itkettämään! Ja haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! — Ihan on kuin olisin saanut äidin!
Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.
Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain raskasta. — On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. — Taitaa olla paras mennä nukkumaan.
— Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?
— Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!
— Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain hyvää — ehkä ihan silkkileningin!
Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan. Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele mitä tytöt koulussa sanovat! — Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.
Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.