SISÄLLYS:
I. Taipaleelle-lähtijät.
II. Vieraalla pohjalla.
III. Pesää rakentamassa.
IV. Yhteinen taival.
V. Mainingeissa.
Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia, semminkin kun monen — etenkin isäntämiehen — mielestä muutenkin oli mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa. Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.
Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja tavan takaa hän sai kuullakseen: — Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta! Ihanhan hän on kuin poika! — Paras, kun olisikin kakslahkeinen — sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen. Mutta siitä hän sai selkäänsä.
Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan. Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa — kun ei Keilon kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa sekä kotona että kylällä.
Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa. Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin, luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakin painettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua — tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä hyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä sanottiin.
Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.
Mielellään hän muuten tekikin työtä — varsinkin raskasta. Kun hän tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.
Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.
Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan. Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla niin kuin muutkin.
Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin. Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet, suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja tämä — suu melkein halveksivassa hymyssä — selitti, että saihan tuota yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti osannut. — Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla hyppimään kuin vasikat laitumella.
Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan, vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta koko iltana puuttunut.
Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.
Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä ei näkynyt.
Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin — eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi nimitettiin — ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn. Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan — mikä hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen — ja lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa, toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.
Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei välittänyt siitä. — Lähdetään vain! — kehoitti hän rohkaisevasti. — En minäkään tätä kehuttavasti osaa.
Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla paloi helakka puna. — Keuhkotautisen punakkuutta, — kuuli Anna-Stiina jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen.
Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla "sellainen kuin oli".
Ja Anna-Stiina olikin — siitä lähtien niinkuin siihenkin asti. Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei ollut aikaa sellaiseen.
Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin, joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt — paremmin kuin kotona — niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. — Lähtisit sinäkin onneasi koettelemaan! — ehdotti Anna-Stiina kerran. — Voisit tulla vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle … soittaminen paremmin kuin ompeleminenkaan.
Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä oli hyvinkin suotuisa.
— Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.
— Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.
Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset. Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. — Ville — hän sanoi, — sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi, ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, — jatkoi hän naurussasuin. — Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.
— Sinä sitä osaat! — Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.
— Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! — Anna-Stiina heläytti iloisen naurun. — Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta, niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin käyt maailmalla oppimassa sinäkin.
Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. — — Niin, jos minä vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä siitä kiitän.
— Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! — Anna-Stiina nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.
Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen, ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen: lunasti toisilta heille tulevan osan — lukuunottamatta nuorinta sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.
Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.
Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet". Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt muuta kuin kaupunkimatkoillaan.
Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.
Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville, minne oli poikettava.
Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia, jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa. Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin, kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.
Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi. Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina jotakin muuta.
Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta, jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.
Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa — vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.
Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn viimeiseksikin.
Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.
— Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, — yritteli isäntä lipeäkielisesti. — Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?
Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä. — Yhden miehen minä olen tuntenut, — hän sanoi harvakseen ja painokkaasti, — joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän maailmaan.
Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se tahtonut painua. — Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.
Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.
Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, — sitä nuorinta sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.
Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin — erään naapuripitäjän tytön, jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä. Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan. Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen perään.
Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina jokin onnettomuus — jollei muu niin tauti — katkaisi toiveet.
Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan. Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn rintatautiinsa.
— Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? — kysäisi viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.
— En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse. Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.
— Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän sellaisenkin elämää?
— Jumala katsoo sydämeen.
— Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa itsestään mitään hyvää.
— Nöyrille Jumala antaa armon. — Rovasti nousi ja meni ikkunan luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.
— Nähkääs, rovasti, — puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja painokkaasti, — ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi. Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä. Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton … vaikka olisin antanut henkeni.
— Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.
Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. — Luuleeko rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni … että se raukka, joka muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon…
— En, en minä, — kiiruhtaa rovasti selittämään. — Eihän kukaan meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.
Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.
Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella. Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli viettänyt kotipuolesta lähdettyään.
Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut. Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että. hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi ollut iloksi.
Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin, mikä oli heikkoa.
Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.
Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet. Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli tullut hyvästille.
Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.
Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.
Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan kuin elämää jatkuu.
Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli luomassa umpeen.
Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.
Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.
Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan elämän runona ja kauneutena.
Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita elämä eteen toi.