ESIKOINEN.
Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos, mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään.
Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia.
Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla paronilla oli.
Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen, vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, — kerran — toisen — kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle.
"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti palatessaan odotussaliin.
"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään."
"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa.
"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli iloinen, melkein veitikkamainen.
"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä.
"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?"
"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli.
"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin vietäväksi."
"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa postin poveensa, kumarsi ja poistui.
"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein myhähti mielissään.
"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi.
"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."
"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"
"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."
"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.
Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.
"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.
"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani hänen kirjaansa."
Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?
Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun huomattavista.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.
Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen, vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen, äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää malttanut mieltään.
"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä.
Ei mitään vastausta.
Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty. Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava nojatuoli, jakkara sen juurella.
"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti. Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra ojensi ne vaimolleen.
Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren.
"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti."
"Luehan pois."
Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta, vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta. Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet.
Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle kuvattu.
"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt.
"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!"
Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi.
Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella.
Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on ehtinyt kokea ja miettiä.
Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin. Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia.
Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut — tavallinen rakkaustarina, — mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat tosina, mutta kauniina kuitenkin.
Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen.
Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita, täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan kelvanneet.
Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi uudelleen.
Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".
Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken sen, mikä koski isää ja äitiä.
Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä tuntui hiukan käheältä. — Sitten jatkoi hän lukua.
Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.
Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.
Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. — Sitten tulivat yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.
Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.
Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?
"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.
"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan mukaiseksi."
"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."
"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa anteeksi?"
Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.
Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi kertaa omassa kodissamme."
"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."
"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä että sain antaa."
"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."
"Niin on."
"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin turvan takana."
He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja unohtumaton.
Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen edeltäpäin tiesi!
Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.