HE RAKASTIVAT KUMPIKIN.
Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan kanervikkoa.
Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.
Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on rakkaudenkin esihistoria.
Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.
Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. — Ei maittanut luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut — ei työnteko, eikä oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, — ja siitä, miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.
Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: "se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".
Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". —
Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan "tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa kuin pääkaupungista tullut maisteri.
Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua, eikä seurauksia ilman syitä.
Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut nuori ylioppilas. — Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä valmis. — Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty, lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa, kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä. Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla?
Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi, "kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä "praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, — se näky jo jossain määrin itsessään, — mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi suuhun panna.
Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan.
Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva, että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi, että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan mielipiteitä ja periaatteita vailla.
Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin. Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian läheistä, ei liian etäistä.
Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin — noin ohimennen — saanut kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.)
Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan nousemaankin.
Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä.
Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta.
Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka, raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa.
Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka tuloaan teki. — He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä. Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa.
Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle. Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja nyt oli kevät tulossa.
Eräänä päivänä, — se oli vähän ennen vappua, — kertoi ylioppilasneiti heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa?
Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen.
Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä?
Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa. Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli edessäpäin sellainen onni.
Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua.
Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän maalle.
Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään.
Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa.
Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia.
Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär.
Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt "teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat, säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta.
Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun herra Varova souti pelastajaksi.
Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa.
Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta.
"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta."
Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi tiehensä.
Se oli sen kesän tarina.
Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi — ainakin maalla.
Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon, joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka tuuli puusta pyöräyttää.
Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on aineeton, on myös jakamaton.
Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin, että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa — kuten ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä.
Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli erinomainen, ääretön.
Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella.
Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella, pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle.
Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä pitkin.
Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. — Se oli Silja se sinisilmä liinatukka.
Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen, mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen, jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta juhlapäivästä.
Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin oli muuttanut.
Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa.
Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä, joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille.
Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku.
Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi, tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin, jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa rauhassa kulkea.
Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta — hukkaan, sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. —
Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi kirjeiden luku viikko viikolta.
Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä paikoilleen ja odottaa.
Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään.
Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat.
"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin on kuluttavaista tämä kaupungin elämä."
"Vai aiot sinä lähteä."
"Niinhän minä tuota meinasin."
Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin.
"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei minusta nyt ole miestä siihen."
Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka viimeisen kerran.
"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi."
"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen.
"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää katsomaan."
Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti, poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan.
Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti. Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein ollut tottunut kirjoitusta lukemaan.
Oli Silja itkenyt lukiessaan niistä kirjeistä, "että sinä minua niin paljon rakastat ja olet ajatellunna! — — — Ja kyllä se niin on, että minäkin sinua tahdon rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisessä, ja olen valmis Jumalan ja ihmisten etessä sen sinulle lupaamaan."
Kustaa pyyhkäisi silmiään nutunhihalla. Sitten hän jatkoi tavaillen: "Ja jos sinä olet taudissa ja olet huonommaksi käynyt, niin tämä sana kuitenkin pitää paikkansa. Minä voin tehdä työtä meidän molempien etestä."
Kustaa kääri kirjeen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Illemmalla hän sitten kertoi talonväelle, että nyt hänelläkin on morsian. Kaikki rupesivat onnittelemaan ja laskettiin leikkiä siitä, miten lopulta käynee, jos joka viikko kihlauksia tapahtuu. Matti, tallirenki, jonka mielestä Maija-karjakko oli aika mukava tyttö, kuori totisena kylmiä perunoitaan, ja Maija punastui. Mutta isäntä arveli nauraen, että pitää sammuttamaan ruveta, jos valkea käy vaaralliseksi. Olihan sitä jo siinäkin, kun oli talossa kaksi kihlattua, kaksi, jotka kumpikin rakastivat.
Loppukesällä sai Silja viikon vapautta ja tuli muutamaksi päiväksi Kustaata katsomaan. Kun he erosivat, olivat asiat kaikki selvillä. Silja vuokraa heille huoneen Hämeenlinnassa. Köyrin jälkeen vietetään häät, ja sitten Silja rupeaa pesulla ja silityksellä ansaitsemaan. Niin oli asiat tuumattu.
Maisteri Varova ihmetteli Kustaan kylmäkiskoisuutta. Kovin vähän hän puhui morsiamestaan eikä kirjoittanut hänelle edes kerran viikossakaan. Ottipa hän asiat oikein jokapäiväiseltä kannalta. Olisi voinut oppia vähän maisterilta, joka kahdesti päivään kävi morsiamensa luona eikä surrut, vaikka luvuillensa uhrasi ainoastaan tunnin tai pari päivässä.
Mutta yhtä erilaiseen suuntaan jatkui vastaisuudessakin näiden kahden rakastuneen elämäntie. Maisteri Varova tuli puolentoista vuoden perästä täyden onnensa omistajaksi. Hän sai varoja appivanhemmiltaan, vietti häitä ja nautti kaikesta siitä onnesta, jonka sävyisä, alistuva ja kuuliainen vaimo voi miehelleen tuottaa. Ei tarvinnut hänen huonosta taloudenpidostakaan eikä huonosta ruuan laitosta kärsiä, sillä varova kun oli, oli hän tässäkin suhteessa tiennyt vaarat välttää toimittamalla morsiamensa kihlausaikana keittokouluun.
Vuosien kuluessa paisui leipä ja sitä myöten myöskin leivän ottajien luku. Turvattu toimeentulo, siivo ja suureneva lapsilauma, jota uupumattoman kärsivällinen äiti kasvatteli isälle kuuliaiseksi, eikö siinä ollut onnen mitta kukkurallaan? Olisiko maisterin uskollinen, rakastava sydän sen parempaa palkkaa voinut pyytää?
Toisin oli Kustaa Kallenpojan. Kyllähän hänkin oikeastaan oli ollut uskollinen, mutta miten lie sittenkin se palkka tullut aivan toisenlaiseksi. Ei tullut mitään Siljan ja hänen häistään köyrin aikaan. Sen sijaan joutui Kustaa puoleksi vuodeksi sairashuoneelle. Silja pesi, silitti, maksoi sairasmaksut Kustaan puolesta ja oman niukan leipäpalasensa.
Niihin aikoihin, jolloin maisteri vietti häitään, vihittiin viimein Kustaa ja Siljakin pastorin kansliassa. Sieltä menivät suoraan kotiinsa. Silja asetti Kustaan pieneen keinutuoliin lepäämään, — hän, Kustaa, oli itse sen valmistanut puhdetöinään, — ja sitten Silja rupesi keittämään kahvia, ensimmäisiä kahveja heidän omassa kodissaan.
Mutta pitkältä ei heidän yhteistä matkaansa kestänyt. Metsäpolku vie kulkijansa suorinta tietä määrän päähän. Ja se on niin siimekäs, niin rikasaarteinen ja viehättävä, ettei sitä astuessa matkan kulku muistukaan mieleen.
Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta.
Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta.
Sitten tuli loppu.
Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä.
Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu.