VALKOLAKKI.
Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli alkuun pannut.
Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui. Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan, sitten hän palasi paikoilleen.
"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan.
"Ha — ha—ha—ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille. "Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein pitkän, rehellisen kirjeen."
Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä söimme. — Eivät ne ajat unohdu."
"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa.
"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua.
"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään. Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi ruvennut kirjoittamaan.
"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli kirjeeseen.
"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten Holm jatkaa: — — 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja seurustelu ihmisten kesken on lakannut, — tai on ainakin seurapiiri hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" — "Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. — 'No niin, maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan. Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin mitä me muinoin olimme.
Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin keijukaisen kulku.
Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka 7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin lauluun ja soittoon.
Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi. — — — Mutta olkoon se sinänsä.
Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja — — —'
"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään.
"Olkaapa hiljaa! — Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä, jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'"
"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi lukua itsekseen.
Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä, seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen tapaan: Tuus totus H.J. Holm.
Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan syömään.
Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen.
"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän kesävieraita!"
"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen.
"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä.
"Oh sinua, mitä puhut!"
"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia vieraillemme."
"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain. Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään istuvan kodin nuorimman puoleen.
"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö. Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa.
"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar.
"Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat."
Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten jatkaa keskustelua.
Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin pieleen.
Sitten alettiin odottaa.
"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa.
"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka samassa tuli pihaan.
"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan."
Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa. Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle päin, eikö vaunuja jo näkyisi.
Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa, ja sitä hän uskollisesti noudatti.
Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa. Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat pystyneet.
Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita.
Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita vastaanottamassa.
Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa!
"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä."
"Vieraat ovat muassa!"
Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta.
Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran — se oli varmaan se teräväpäinen maisteri —, hänen vieressään nuoren neidin, toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas.
Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat tehneet.
Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka, nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen.
Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti, olisipa ollut hauska tietää.
Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä, siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren syreenipuun juurelle piiloon.
Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä, tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka, ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa."
Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei Hertta kuullut.
Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi
Herttaa.
"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä."
Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan.
"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion. Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi. Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat, eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa."
"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain lukemassa."
"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan olisi vanhempi."
"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa, joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten.
Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi, oli lempeä, surumielinen ja uneksiva.
Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin, ja niin oli lähempi tuttavuus tehty.
Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista.
Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita.
Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon.
Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin.
"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras kävelymatka auringonlaskuun."
Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli Aksel-herra jäänyt paritta.
"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan.
"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun."
"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?"
"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa, joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja ne ovat mielestäni kuin satulinnoja."
"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?"
"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa.
"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti."
"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua."
* * * * *
Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut enimmäkseen olemaan yksin kodissa, — siskot kun kaikki olivat siksi paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa. Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti, avomielisesti, melkein kuin itsekseen.
Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta.
Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä, oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa.
Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään, sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan säästänyt.
Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa.
"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla.
"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä et enää jouda."
He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he nousivat rinnettä ylös.
Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki. Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä. Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan.
"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä lähtevät Brusebäck ja Susebäck."
"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä."
Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne ovat?"
Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi.
"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen, vaikka on pienoiskokoa."
"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään.
"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?"
"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'"
"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!"
Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon kiinnittänyt.
"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan,
jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi
Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on
Brusebäck, tässä Susebäck?"
"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu."
"Mutta koskenlasku on hauskaa."
"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan tielle?"
Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se
Vellamon neito!"
"Hän rakasti Vilhoa."
"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja
Vellamon neito teki Vilholle pahaa."
"Se oli vain rakkautta sekin."
"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet."
Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!"
Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos toiset tulevat, niin he nauravat meille."
"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn.
"Onko se sinusta sitten hauskaa?"
"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät metsäpolkua pitkin.
* * * * *
Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta, ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle.
Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä Aksel oli puhunut ja opettanut.
Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin kohta ääneen.
Hertta odotti henkeään pidättäen.
Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt "herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta, sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi.
Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme."
"Kuule, Hertta!"
"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!"
Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen iltapäivän metsässä.
Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa.
Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton?
Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä.
Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa, jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon, mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet, heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa korottaa miten vain mahdollista.
Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen — hän oli jo silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet —, ja neiti oli nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!"
Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi — — —.
Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin kuohuksissa oli hänen mielensä.
Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle, sammaltuneelle kivelle ja itki.
Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä, että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy matkaajan pursi.
Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera, mieltä kalvava suru. —
* * * * *
Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet, mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina kortteeripaikassa käväistiin.
"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan.
"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?"
"Kyllä minäkin."
"Ai, kuulkaapas," — vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä — "minä tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös laulajaisiin."
"Kaikkiko, ovatko todella täällä?"
Hertta vavahti.
"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu."
"Miks'ei?"
"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi."
"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova.
"Siksi että tarjoavat muillekin."
"Eivät tarjoaisi!"
"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu."
"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea.
"Käy sisään!"
"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä."
"Kuinka niin?"
"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut rikki ja hevoset kai pilalle."
"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?"
"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi,
Hertta!"
"Minä en tule mukaan."
"Mitä joutavuuksia!"
"En tule!"
"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei täällä ole ruokaa!"
"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi, kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan. — Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli turhaa.
Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli pelännyt.
Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous, joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen sieluunsa.
Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan taisi.
* * * * *
Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka.
"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui liikahtamatta.
"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!"
"En, minä en koskaan enää juo tuommoista."
"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen.
"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa."
* * * * *
Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä odottivat.
Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi.
"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!"
Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin.
Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat.
Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!"
Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui ajatuksiinsa.
Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin katolla, — se näkyi jo kaukaa, — portit olivat avoinna ja Hertta juoksi rattailta suoraan isän syliin.
Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista, voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku Herttansa oli ylioppilas.
"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta hetkeksi oli poistunut.
Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa.
"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä.
"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut.
Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa tuottikin.
Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä. Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle. "Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. — — — Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt, minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut.
Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa yksin elämän juhlahetkinäkin.
Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt, olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan, ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin painumistaan kohden maan mustaa multaa!
Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä, että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen kuuluvat.
* * * * *
Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan kantamaan kortensa hänkin.
Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle. Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate, joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki. Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä.
Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein ja samalla katkerin muisto.
Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä, mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa hän tahtoi.
Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika. Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan, sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus.
Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen levollisuutensa järkytetyksi.
Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen, kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää luontaista hienoutta.
Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä, että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden.
Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä, tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne katsomaan, hakemaan, tervehtimään.
Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut.
Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta, olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen kiiruhti hän pois.
Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti sammua? Jättäisikö hän Akselin, — jos se oli Aksel, — avuttomana ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti?
Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa, sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa?
Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt missään.
Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä?
Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski.
Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa.
Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme."
"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta sanat tuntuivat hätähuudolta.
Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää käytä. — Sen tunnen ainoastaan minä."
"Enkö voisi — — — eikö olisi mahdollista —?"
Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta."
Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo tehtävä.
"Jos voisin", — hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?"
Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle, otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen.
"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!"
Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut mitään. Hänen oli mahdoton puhua.
Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä.
* * * * *
Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa. Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen sisimmässään.
Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä. Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan.
Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille tarjoilupöydän ääreen.
"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää jatkoa vaan!"
Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia. Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias.
"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän oli arvokkain osa."
"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä."
"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin."
"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika ja erinomainen laulaja."
Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka oli paleltua?"
"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!"
"Oliko hänen nimensä Holm?"
"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."
Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.
Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, jottei aivan kokoon lyyhistyisi.
He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"
"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."
Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.
* * * * *
Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, muodostaen päilyviä valkoharjanteita.
Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.
Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat ylioppilaslakit päässään.
Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. Miten suloista päästä perille!"
"Niinpä todella!"
"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."
"Oletko niin väsynyt, raukka?"
"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."
"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"
"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä,
Hertta, olisi niin itsepäinen."
"Mutta enhän minä sinua pakota."
"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."
He nauroivat kumpikin.
"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa."
"Ja minä uhraudun! — Tietysti! — Mutta katso, nyt tulemme jo perille.
Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" —
Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen vihannoivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan, kuljetti, kantoi, — hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla, joka sai kaikki mielet syttymään.
"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan haltioissaan.
"En vielä, mutta eihän tuota tiedä."
"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä viittasivat tulemaan.
"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet hakevat sinua!"
Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui. Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt!"
Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö.
"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille viereensä istumaan.
Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket."
"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä pieni mies haukotteli aika lailla."
"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten olisi hauskaa? Kerropa minulle!"
"Olla hevosilla."
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Nyt kesken juhlaa?"
"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!"
"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan tilaisuus olisi sopivampi."
He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa: "Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon kauniin lakin."
"Omaksiko?"
"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.
"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."
"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.
"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.
Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa tuollaisen kauniin valkoisen lakin.
"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.
"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" Taas katsoi hän rukoilevasti.
Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.
Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle päin, jossa aurinko mailleen painui.
"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla tämmöistä?"
Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.
"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."
"Putosiko se tielle?"
"Putosi."
"Miksi et nostanut ylös?"
"Minä olin niin väsynyt."
Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.
"Täti tule, setä kutsuu sinua!"
Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.
"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.
"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.
"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen päässä, "aina puhdas."
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.
"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä hiljaa hyväillen valkosametille.
Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen tulevaan, "mennään pois!"
Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta vasten.
"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"
"Sattui."
"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan äitiä!"
Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.
"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.
"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."
Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä hänet. Oli jo puolen yön aika.
"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä on."
He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.
Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin synkistyttämä maa. —
Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja luki.
"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas — kolmannen kerran elämässäni. Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.
"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä muistin, että oli se aika, ja minä join — join — join.
"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin.
"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku tyttönä. —
"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen. Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni kuohunut katkeruutta.
"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat.
"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi.
"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." — — —
Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin.