TAISTELUTANTEREELTA.
Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin. Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin, kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti, kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta yksilön kärsimyksistä kuka välitti?
Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät — tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi sitä puolelta miltä hyvänsä!
Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän" kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli hän toisin. — Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä. Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen hartioiltaan heitti?
Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa. Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle. Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän ei hetkeäkään uskonut.
Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä, jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt saat lähteä opiskelemaan."
Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta mitä?
Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin. Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat kuukaudet. — Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan, heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika — ainakin hänelle suotu aika — muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä, kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä. Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa, että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo.
Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat sanat hänen sydämeensä.
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle, löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin kotiaskareita.
Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa.
Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa.
Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen, eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä.
Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi. Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä? Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta", [tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi?
Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään surun katkeruutta?
Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku, joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan.
Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi. Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin, miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa?
"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi sanat hiljaa, kuulumattomasti.
Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan.
Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa auttaisi — ei ainakaan kärsimysten hetkinä.
Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni — kävi suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään —, mutta kovettui samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä poistumaan.
Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä!
Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle asettamassa.
"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua. Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta, huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta.
Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö."
"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos naimisiin aiot."
Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä taistelutta."
"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän ottelussa, niin sitä siinä on."
"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä."
"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa sukkia kulutetuksi."
Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja aikoi asettua parsimaan.
"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä vuosi."
"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa."
Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan.
Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa, painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään, mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä, ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti koko kasan hänen helmaansa.
"Kiitoksia avustasi!"
Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!"
"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen kuorma kevennetyksi.
"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet."
"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!"