POLLEN PUOLESTA.
Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille, toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua.
Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä!
Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.
"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."
"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"
"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan — siinä kun ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta — tarttui hän piiskaan. Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. — Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."
Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.
"Joko nyt loru loppui."
"Jo."
"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."
Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.
"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin
Pollen?"
Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli. Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli äänessä.
"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on palkan maksu, muistakaa se."
Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut.
"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena. "Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua hyväluontoisemmatkin?"
Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan.
Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä.
"Isä!"
Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä kiellät."
"Kiellän mitä?"
Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden täydellinen vastakohta.
"Kiellät eläinrääkkäyksen."
"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."
Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. "Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"
Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.
Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli tulikasteensa saanut.
Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.
Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!
Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman luontokappaleen kärsimykset? — Taas pääsi patruunalta hiljainen kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.
Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi käydä sahalla.
Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti vihaksi!
Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai kun saikin vihansa Pollelle purkaa.
Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se, että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena päätään rintaa vasten.
Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli.
Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi. Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti päätään.
"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?"
"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä.
"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa. Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa."
"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!"
"Jos tulee. Mitäpä minä voin."
"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa sahalle."
Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.
Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi Pollea katsomaan.
Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle — huoahti hetkisen — kiskoi taas — silloin vierähti tiinu.
Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän tallin edustalle.
Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se tunsi tulijan.
Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet selässä.
Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle ystävälleen. Mitä tehdä?
Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi hiljaisen horinan.
"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.
Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo maistuivat, vähitellen leipäkin.
Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois.
* * * * *
Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo oli molemminpuolinen.
Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren herran kierrellessä maita ja mantuja?
Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen puolesta, Pollen hyväksi.
Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista. Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan. Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin.
Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä syystä, että nuori herra oli saapuvilla.
Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta.
Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan. Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä, jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä.
Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä.
Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli
Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki
hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.
Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.
Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin — toimeentulon ollessa ahtaimmillaan — tuli kosija taloon. Hän oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei häneltä paljon voinut vaatia.
Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.
Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan muu välittänyt, kuin hän ja Leena.
Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".
Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. — Mutta hän oli poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.
Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.
Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.
Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.
Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt voittoon, sen hän tunsi.
Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa, ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento, ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin, sinun, poikani, pitää ne voittaa." — Nämä tämmöiset sanat kannustivat viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään Pollen silkinpehmeätä turpaa.
* * * * *
Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös. Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten kysymyksiä voinnistaan.
"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena.
"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui ruokasaliin.
"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin."
He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski.
Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten
Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa.
"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?"
"Talliin tietysti."
"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."
"Miks'ei."
"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."
"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan tulevaisuutensa työhön. —
Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."
"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.
"Ei, ei."
"No, mitä nyt, Leena?"
"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", — hän änkytti — "se vanha Polle."
"Mitä?"
"On myyty."
Jalo seisoi kuin salaman satuttamana.
"Myyty, ja kenelle?"
"Naapuripitäjän kievarille."
Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta, kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty. Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja vaikeroi kuin lapsi.
Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi.
Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville.
Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan. Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat taskussa. Miksi hän enää vihastuisi?
Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan.
Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.
Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää huolenpitoa vanhoilla päivillään.
Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen muodossa.
Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi sanomaa Pollesta.
Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies enää, kenelle möi.
Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.
Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata katkerampi.
Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut sovittamatta?
Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.
"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen.
"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."
Isäntä nousi hänkin katsomaan.
"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi."
Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa.
Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää."
"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut.
Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten.
Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo. Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa väisty, ei kärsimyksissä kukistu?