VELJESI TÄHDEN.
Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan, eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja säälimättömyydellä.
Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä.
Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön.
Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla oli kiire.
Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?
Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"
Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia haavoja.
Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.
"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut,
Helena?"
"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä lasiin ja tarjosi.
"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein tarjota."
"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää tahdo."
"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."
"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."
"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."
"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota.
Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."
"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, puoleksi suuttuneen näköinen.
"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin kellertävästä kuoresta.
Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. Miksi ei hänelle voisi kertoa? — — Ja joka tapauksessa, olipa kuulija kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:
"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon kasvatuksesta ylläpiti häntä. —
"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.
"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. —
"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen toteuttamisesta ei mitään tullut.
"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme. Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan.
"Minä jäin yksin. — — — Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin työssä. — — — Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan veljeni." —
Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin sanat, miten paljon hän oli kärsinyt.
Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä.
Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt velvollisuuttani vähemmällä? — Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa, niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan.
Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat.
Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä ja vaipui ajatuksiin.
Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun isku koski läheltä —, mutta olen hävennyt itseäni — miksi en ennen ymmärtänyt — olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi?
Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.
Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi — kiireisesti kuin unohtaakseen näkemänsä.
Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän kuunteli taas soittoa. —
Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.
Mutta kuva jäi hänen mieleensä.
"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se tietoisuus olisi selvänä kaikilla.
Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä tähden unohtanut lähimmäisensä?
Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka vuosittain heille halkoja hakkasi, — saivatko he muuta kuin maksunsa? Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?
Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.