Pohjavirtoja: Romaani

by Marja Salmela

KIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI.

On sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi.

Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin itkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän varvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään, hiljaa ja huomaamatta.

Itkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan salaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää jaksa rajusti nyyhkyttää.

Liekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma ainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun tänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän vaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot, elinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani kaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin. Kaikkien kasvoilla oli sama ilme — lapsia lukuunottamatta. Ilosta eivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta tai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä, ajatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän.

En ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten tunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten selville itsestäni.

Onko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä?

Toiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat, kapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He alistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä minkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ, toisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat saaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin risti-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman poukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho viimein sen juurelle nukkumaan.

Onko elämä tällaista?

Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään.

Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa?

Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.

Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja tarkastettavan tosi olemus meille.

Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?

Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.

Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.

En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa antaa, — jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa päiväkirjaa.

Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.

Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa, — minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin piirissä.

Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa», tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein joka ihmiselle —, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin syömistä, juomista ja hengissä pysymistä.

Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut, niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt uskollisena itselleni.

Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri aarrettaan aikaa?

Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä.

Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.

En jaksa lukea enkä vastaanottaa.

Liekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni tulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että sulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni.

Ruumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin vaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo hajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima ja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien kuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin sydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en uskalla vastustaa.

Ja miksi en?

Siksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo vuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten kannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä olen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi luonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni toisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä vapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut velvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni arvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos elämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta esiin.

Sentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa pyrkii valloilleen.

Mutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun täytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen luonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän toivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan — vapautuakseni ja päästäkseni selville itsestäni.

Mutta miksi en kirjeessä usko itseäni jollekin hyvälle, tunnetulle ystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän kauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan olen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää, joka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse olen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut silmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani avaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä selville itsestäni.

Mainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka nimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista ja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää minulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt voisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan. Osia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä vähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme ja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka olemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä ole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä enkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut odottaa.

Ehkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen osaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin, että olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin luottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni.

Voi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä, kun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta — pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi koskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä, jotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa muodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää.

Ovatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat niin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö niin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he eivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He eivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He tinkivät, sovittelevat ja — saavat niittää erehdystensä sadon.

On kuitenkin toinenkin seikka — ei vain eristetty elämäni — joka selittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on se, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon ystäväni.

Miten kaunis se muisto on —, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri lopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien varrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin hänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden yhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on oman olemuksensa täydennys — samaa tai toista sukupuolta, se on yhdentekevää — ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai myöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja ristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat ainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja etteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai puolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman olemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän.

Miten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä puhetta!

Koko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua ei mikään häirinnyt.

Ulkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin vieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen huolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia, kevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla.

Istuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan läpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja kaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja kuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka olikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä, sentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat.

Hän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, — minkä johdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä ystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään pikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui syvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista.

Hän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän kertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin.

Olinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen äärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän oli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin, miten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä samalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi.

Nyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon ystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut.

Ja samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja rakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin ojentaa sinulle oman osasi.

Olen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta voi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin sinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit niitä sirpaleitakin.

Nyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle.

En voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka kuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi. Ja nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä ymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää, ehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää, niin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä kirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa.

Tätä minä sinulta pyydän.

Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.

Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?

Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa? Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä rakkaudesta.

Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta puutetta — ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana. Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä, syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan rakkauden kaunein hedelmä.

Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut tarpeeksi.

Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.

Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan, mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan, todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin armopaloja?

Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle. Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.

Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on harvinaisuus.

Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea — liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen ei liikene, ei murustakaan.

He uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä leivän asemesta.

Erehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme ja omien kokemustemme yläpuolelle?

Minun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa ajatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja oikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan ymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun turvautua sinuun, tuntematon ystäväni.

Usko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä ymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja toisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman vaikutelman kuin yksi ainoa sävel.

Minulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies vaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä se on totuus.

On naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He menevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka kaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti osattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin aineellista.

Sitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin aineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo.

Ne, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät ole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää mitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä.

Siitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni mies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys.

Naisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä niin — ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee. Useimmat heistä polkevat samalla — tavalla tai toisella — naistoverinsa sielun sisintä.

Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.

Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä mieheltä.

Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja. Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?

Minä vain kysyn.

Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys. Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.

Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.

Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää muunlaisia lapsia maailmaan.

Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?

Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun sukupuoli-olento voitti ihmisen?

Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.

Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä.
Sentähden en ymmärrä.

Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.

Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.

Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.

(Seuraavana iltana.)

Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.

En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi ystäväni.

Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.

Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä sisäisesti olen kokenut.

Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi. Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta sitte, kun olemme tavanneet toisemme.

Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle todellisin. Siinä elin, siinä hengitin.

Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät jalkaani melkein joka askeleelta.

Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se kävi äidille mahdolliseksi.

Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli äidin viimeisiä pyyntöjä.

Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä antoi elämälleni sisältöä.

Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni kohdistuivat ijäisyysmaailmaan.

Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.

Silloin tapahtui käänne — ulkonaisesti äkkiä, — sisäisesti vähitellen.

Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.

Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä itsensä että toisten suhteen, — sellaisissakin asioissa, joista luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.

Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään — mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.

Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä olevan naisen.

Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme tänne.

Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta levostaan.

Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.

Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.

Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin syy.

En jaksanut iloita ja innostua, en — unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa tulin ajatelleeksi, että hän oli kylmä.

Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?

Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja rakastamisen kyvyn?

Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, — siihen aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.

Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.

Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen, seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.

— Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä — näin kysyin itseltäni.

Silloin tuli Kristiina täti taloon.

Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen, kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä, ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.

Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento, joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen. Kaikki rakastivat häntä, — ne, jotka tunsivat hänet, siksi että tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.

Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän sukunsa tahtoa.

Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi, olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin, lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.

Sekin yhdisti.

Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.

Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.

Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi, että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana okaana.

Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?

Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin — armoilla eläjä.

Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja valmistusta elämäntehtävään — minkä verran?

Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.

Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.

Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.

Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt — kärsimyksen jälkiä.

Se, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois pyyhitty.

Oliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten jälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä?

Oliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua varten?

Täti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä, että hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei olisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään. Siltä ainakin tuntui.

Mutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän varrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä tahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan päin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää.

Iloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin mielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin mahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja jonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko.

Toivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä tätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran oli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun hänellä ei enää ollut muuta seuraa.

Vähän toista vuotta on täten kulunut.

Ulkonaisesti on kaikki entisellään.

Entä sisäisesti?

Yhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne kysymykset, jotka sisimpääni sattuvat.

Toisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut palkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä tehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei kieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät velvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa, niin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää saa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni?

Näin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että tunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä.

Olenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää ajatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää toisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen tehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa oikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi itsensä säilytys-vietiksi?

Näin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen nähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset heränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että velvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti.

Olen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä etäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä ymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen, että tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin. Kiitän Jumalaa siitä.

Se, että olen muuttunut, ei tiedä, että elämänvakaumukseni on toinen kuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena, kantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana elämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en myöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole löytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi selittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen.

Liekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi muuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen Nirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle.

Mutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen lopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja kirkastaa.

Jos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta, olisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä, että nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä, pirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja saa ehjänä säilyä.

Mutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on se monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut minua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt vie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota levotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää.

Seuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en ulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon.

Puhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä uudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman mielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt näkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko.

Useimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti eroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta »maailmaa» ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin niissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista.

Tästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella.
Ihmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on.

Olen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus.

Ulkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle tarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut pakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain ristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää.

Mutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista.

Muissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä ristiriitaisuutta.

Ajattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen, ja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa muuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa.

Monesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta kun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä sellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea.

Välistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni kehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja tunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja senkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen?

Vai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista eroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi?

Vähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset vastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein tavallisinta ihmislapsille.

Olen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista oloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja entisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin kuin itsekään itseäni ymmärrän.

Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja vilunväreet karkaavat läpi ruumiin.

Olenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden olen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea sitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna?

Senkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on minulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten ymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan.

Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa myöskin herättänyt vaatimuksia. Täällä on meillä tehtävämme ja velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme, sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en nykyoloissa saa.

En ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini oikeuksia.

Missä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen raja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään näännyttää.

Pienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon parvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti nojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana.

Hän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen polvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään.

Miksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin runsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa, jolle turhaan täytettä etsi.

Voisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi.

— Se on ihmeellistä aikaa se —, alkoi hän, jolloin ihminen on parantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on sellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää.

Kun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta ajatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä.

Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi niille.

Mutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen silloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä. Arkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet näkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se ihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat, jokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys, kaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista.

Tällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen, millaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta.

Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla toisenkinlaista.

Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen yli.

Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava uudelleen.

Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä on levähdyssijansa saanut ja — odottaa apua.

Tällaista olen nykyään kokenut.

Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin, miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava elämään.

Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi.

Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni, auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.

Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä, voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita, ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren suureen syliin.

Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi, johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa, heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.

Tällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä varten?

Minä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni ja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen kallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut.

Istun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein kevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot suurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi. Kukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla ilman.

Elämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto. Kuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita auringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi ajoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen tuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina hetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni orastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni olevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet.

Miksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä puro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei tehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen hautaan?

Koetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei ole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen kohdistuisivat.

Kunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon tarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole suurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista.

Täti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla »järjestellen ajatuksiaan», kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes nousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme keinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut, ja tiedustelee senjälkeen päivän postia.

Kello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa keskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle tuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja yhtä ankarasti kuin täti.

Tällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia tutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten olojen auttavan oksan, johon tarttua?

Niin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni jälkeen, — mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä, ettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan tai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti erossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut tulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö? Vai tahtooko hän ainoastaan säästää minua?

Selvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja luoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut siitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan. Hänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan huoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun kuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. — Kuluneet, kun ei niitä mikään kuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa.

Ymmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää kuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta surulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa.

Jos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua oikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana nousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla paikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni mahdollisuuksia?

Täti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno Hagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää muuta kuin kituva elämä jäljelle.

Minä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä talossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit, sairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon tapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua.

Yhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin hän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun olin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle »äiti-täti», niinkuin nimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin viime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää »hermostumistaan», ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin.

(Pari päivää myöhemmin.)

Se auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin viimeksi kirjoitin.

Istuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa touhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta.

Näin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut. Eikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien toisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia, jotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla rauhassa, ei omissa nurkissaankaan.

Ja ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä oli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua.

Minä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät taloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin olevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat jäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia vaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita.

Kaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän päivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, — surren ja ihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni.

Ei näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus edes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin.

Mutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin, joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat. Voimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa, ja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta näyttäviä taakkoja.

Katselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi kantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa.

Olen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä — kaduilla esimerkiksi. »Hienot» kannattavat tavallisesti taakkojaan toisilla ja kulkevat suorina. — Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä taakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja pää pystyssä.

— Sillä lailla, — kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi tyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta näyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle kuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat.

— Ovatko he todella äiti ja tytär, — kysyin itseltäni. He ovat kovin erilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on itsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta, uinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme on kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin vanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan.

Pikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita rattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut vallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi.

Olin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti huomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois. Äiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en saanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä seurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi kaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. — Sinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, — sanoi katse, ja samalla se kietoi tytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan.

En ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin sanomattoman kaunista.

Mitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn itseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot ovat minulle ojentaneet.

Olen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on välittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä, vaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta: reipas, roteva vanhempi veli, — äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai ijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma, kivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on vaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen jo huomannut.

Samalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin jatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä, onko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se ainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa, itsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on silmääni pistänyt.

Täti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani hän pani sukanneuleen alulle — jommoista työtä en hänen käsissään muista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo itsekseen, keinuu keinutuolissaan ja — ajattelee — kaiketi.

Kaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä.

Hän ajattelee siis entisiä aikoja!

Sitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi.

Hän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla. Silloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän kuin harmistuneena: — Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo koulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille miespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli ennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista. Ei tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu oli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta.

Hän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti. Sitte hän sanoi. — Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen hyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä.

Kuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! — Mutta sinä tunsit häntä niin vähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän.

— Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti.

Täti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti kertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli puhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat pieninä. — Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän filosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. — Ei taitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat onnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska käytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin.

— Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa siihen.

— Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän heti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa koskaan ennen.

Sen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet tähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä kuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei onnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen.

Hän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan kodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa.

Myöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja alkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin, millaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli vanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia piirteitä sain myöskin.

Se teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten luulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen tahtoaan.

— Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. — Täti antoi sukkaneuleen painua helmaansa. — Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee toisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on siunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa.

Täti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin toinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä.

Tänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin ehkä koskaan ennen.

Mikä hänen lienee. En ymmärrä.

Kunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei ainoastaan minulle, vaan tädillekin.

(Seuraavana iltana.)

Eilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui kamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita viereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä liikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle.

— Suokaa anteeksi. — Oli vähän asiata, ja kun en tavannut ketään — —

— Tervetuloa! Tehkää hyvin! — Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo usein nähneeni hänet ikkunasta.

— Niin, taidatte olla se sairas neiti.

— Niin, olen sairastanut, en minä muuten —

— Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä ainaista.

— Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti.

— Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan.

Tällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme.

En voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla. Kai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan, vaan saa ruumisrukkaa totella.

Huomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti päätään ja silmissä välähti omituisesti.

— Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin toistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi. Toisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä.

— Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä.

— Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta olla ajattelematta.

Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin elämässä.

— Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä minä aina miehelleni saarnaan.

— Mutta hyvä rouva Hägg — — —

Hän keskeytti minut. — Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä hautaan vievät.

Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin siitä syystä toiselta suunnalta.

— Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty, niinkuin sanotaan.

— Vai niin, vai niin. — Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta. Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni, että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.

Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.

— Ei — ei. — Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta rintansa alla.

En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan eteen.

Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain innokkaasti kutsumaan heille.

— Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä oloissa.

Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.

Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. — Vai on se tänne asti näkynyt, ihan tien toiselle puolelle — ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä, uskaltaako käskeäkään!

Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.

Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.

Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain käsityötä näperrellen — astiain korjausta tai jotain sellaista.

Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma, pieni poika, isäpuolensa kuva.

Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa miehelleen: katsos, näin on elämä otettava.

Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. — Sinä hyvä, sanoi se.
Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.

Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään. Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista seuralaista.

En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä velvollisuuksiani ja tätiä.

En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.

(Pari viikkoa myöhemmin.)

En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä ajatuksen että surun aihetta.

Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen asumaan?

Näin kysyin itseltäni.

Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä päivänä kaupunkiin ja yksin — vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.

Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.

Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.

— Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, — sanoi täti äkkiä.

Minä en ymmärtänyt. — Aijotko sinä täti, — aloin tiedustella.

— En minä, mutta sinä.

— Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?

— Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. — Ääni kävi matalammaksi ja värähti. — Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. — Sellainen siunattu ihminen. — Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.

Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.

Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä päivää kotona.

Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.

Toivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi, mutta toivo petti.

Ei auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä sitte eron jälkeen, kun palaan.

Kaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein kierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä siellä ollessani tuli rouva Hägg sinne.

Minä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten hartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille. Matkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat myöskin huvenneet voimat.

Hän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille.

Selitin syyn, miksi en ollut käynyt.

— Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat mielessä, niin mitä sitä muista.

Häveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt todella olin ollut.

— Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa katua jälestäpäin, sillä »minkäs teet, sen edestäsi löydät», ja mitä et tee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy.

— Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen.

Rouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti minua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut.

— Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan, kun miehelle menin — toiselle järjestyksessä — niin, ei nykyiselle miehelleni, — en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä olin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein pitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko miessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. — Mutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin ajattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. — Korjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen ja otan hyvän.

Minä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä.
Mutta vielä mitä.

— Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. — Suora puhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa mitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii.

— En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. — Jo sen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei.

— Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin, itsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä avomieliseltä, uudelta naapuriltani.

— Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on minulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen selvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi tarvinnut.

— Ketä te tarkoitatte?

— Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti ajanut vain omia asioitani.

En sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle suoraan.

— Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. — Rouva Hägg nyökäytti varmentavasti päätään. — Mutta sitte kun tulette takaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron.

Hän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi seuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut liikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli sitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta kertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko.

Minä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai sairaudestani.

Oli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. — Hän ei puhu paljo, mutta teitä hän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte.

Tuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja tahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin kuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle oikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen, kuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle.

Kuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä pitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin.

— Ei kiittämistä, ei kiittämistä. — Itseäni ja omaa parastanihan minä vain. — Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun toinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle, silloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa.

Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde, samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan vanhinta tytärtään.

— Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin liikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin ihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen.

— Paremman olisi ansainnut. — Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään kiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi.

Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua kuiskaamalla.

— Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen luulisi pikemmin vierovan sitä?

Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.

— Ei, mutta kun sitä kärsii, — kärsii, —. Ei silloin nauti. Ja etsii kuitenkin.

Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. — Juuri täällä mieheni menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä rakennettiin. Hän aikoi tänne — ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne. Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi ja alakuloiseksi.

Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.

Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä, lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut, ajatellut ja kokenut.

(Varhain seuraavana aamuna.)

Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.

Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut päiväkirjan?

Kenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan puhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on kirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle avuksi.

Huoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut sille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen, jotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki sellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen takana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä kertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut lukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä katselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin, jonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut.

Se unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti tulevaisuutta ja — elämää.

Kuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin.

Nukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja sitte näin myöskin omituista unta.

Olin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin paikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo hätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas käsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti sydämeni.

Mutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui alhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja vapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä.

Suuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani.

Tämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi.

Ymmärrätkö sinä, ystäväni? — — —

Nyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan.