Pohjavirtoja: Romaani

by Marja Salmela

ALPPIEN MAASSA

Eteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi alasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen kuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin vihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella häämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput.

Toini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän istui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi kangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän silmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto ollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen kauniina ja kuitenkin todellisena.

Hevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui äänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin tottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin koskenpartaalla asuva ainaista kohinaa.

Kevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla.

Välistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa syrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille, kastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja kuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin.

Matka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että ajattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan.

Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja lintujen iloliverrykseen.

Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan.

Toini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa siihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua sellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta.

Äiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin äitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon viihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt rakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa.

Vaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen ulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut, sillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen kaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti Toinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja Skotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja Kreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia itselleen tietoja Uudesta Seelannista. »Sinne me yhdessä matkustamme, kunhan kasvat suureksi», sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla tuulella.

Uusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli muista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini näinä päivinä erityisesti oli ajatellut.

Kuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että naisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja miellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan silloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein kiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä äiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset suotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt. Kosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä useimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä toisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena, selvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun.

Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden, että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi, selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut.

Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut.

— Me olemme kohta perillä. — Ajomies kääntyi Toiniin päin. — Tästä käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.

Kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa pientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen hohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan.

Kohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi hän laittautumaan levolle.

Seurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti.
He soittivat hyvin kumpikin.

Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas, leikkisä kappale — kaiketi unkarilainen — täynnä sekä tulta että kaihomielistä tunnetta.

Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti »Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.

Vasta kun vieno, viihdyttävä »Berceuse» alkoi, oli viulun soittaja taas mukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin hymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen Toini nukkui.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi molemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän nojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut, ei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin joka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta ylistänyt.

Viihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka pitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät äskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja taivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa.

Pieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava se kauneus, joka siihen mahtui.

Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin, miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas.

Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se ei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä, joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin.

— Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! — Toini painoi poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman kauneutta.

»Paa Solen jeg ser» — kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina kuin aamurukous.

Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli kymmeneltä.

Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja katsoi uudelleen kelloa.

Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti.

Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:

(Alppien maassa 5.7.)

Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.

Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin. Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä, aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo heräämisen hetkiä varten.

Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä on täällä kuin satua.

Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.

Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus, kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin kuun, milloin auringon valossa.

Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli kaikki.

Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä kuin meitä ympäröivä luonto.

Olin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin toisin. Sentähden matkustin pois.

Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa. Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi? Siitä tahdoin päästä selville.

Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran kielteistä selvitystä.

— Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva tuttavani. — Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet muut.

Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä nostamassa.»

Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla perinpohjainen ja rehellinen.

Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.

Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse. Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai tavallisuuden tasaisella tiellä.

Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin, kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet olemassa.

Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa. Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus: elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.

Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon, järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.

Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko, kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä. Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias. Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui. Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän nostatti itsensä köysien varassa.

Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen, ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.

Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota.

Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.

Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.

Oliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa? Oliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein tuntui.

Toini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois täältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin valtavina ja niin voimaa antavina.

Mutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet pois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut.

»Holi dei, holi duu» tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta. »Hili hei lei dei.» Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai kuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta.

Toini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa joutui kuulemaan.

Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun.

Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu, lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi sitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas, elämän iloa uhkuva iltatunnelma!

Täällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä kaihokasta, surunvoittoista.

Toinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi.

— Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen astuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen seurusteluhuoneessa.

Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista verkkoonsa.

— Suokaa anteeksi! Tulen kohta. — Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.

— Om forladelse! — Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi äkkiä taaksepäin.

Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin nauru.

— Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi kätensä. — Olsen — tohtori.

Toinikin esitti itsensä.

— Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.

— Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.

Tohtori Olsen hymyili. — Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.

— Onko se paha tapa?

— Saattaa ainakin olla — esimerkiksi itsekkäisyyttä.

— No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. — Wieniläisen huomautus oli happamen makuinen.

— Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. — Toini livahti huoneesta, kysyen itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin pohjoismaalainen oli osunut tänne.

Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.

— Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! — Tohtori istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan sanomatta seutua silmäilemään.

Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.

He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti äänettömyyden. — Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.

Toini nyökäytti päätään.

— Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin olisimme sukulaisia.

— Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.

Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos muodostui niiden välille.

— Te olette ymmärtäväisempi, — tai sanoisinko, käytätte elämänviisauttanne paremmin kuin minä.

Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?

— Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma — niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa — erehdyttää monesti juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.

Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi vitkalleen: — On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen erehtyy, — antaa vaistonsa viedä harhaan — ja kun on kulkenut kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, — niinkuin minäkin nyt uskoin ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.

Toini hymyili. — Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan.
Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.

— Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa. Emme osaa syventyä.

He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.

Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen Olseninkin mieleen.

— Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi, rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.

— Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.

— Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi, jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai — jos luonnon vaikutus ei purkaudu toiminnassa ulospäin — ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta joka sitte — ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja ymmärtämättömänä, — ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. — — Vuono oli kaunis katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa. Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta syleilystä.

Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.

— Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta samalla — henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain — tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.

— Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.

Toini nyökäytti päätään.

— Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?

— Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.

— Kuinka niin?

— Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin — niin — hiljaisella tavalla.

— Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja ihailija.

— Mutta kun te keskustelette — näin kuin me nyt — silloin ei tunnu sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää — hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin — surun ymmärtämystä. — Mutta sitte kun — — — Toini epäröi.

— Jatkakaa.

— Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.

— Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon pohjukkakin sitä katsella.

— Ja kuvastaa, jatkoi Toini.

Eilert Olsen ei kuullut huomautusta — tai ei tahtonut kuulla. — Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, jatkoi hän — sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.

He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja astuivat portista juuri gongongin soidessa.

— Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. — Minä muistan äitini kasvojen kirkkauden.

— Kiitoksia. — Eilert Olsen puristi hänen kättään.

Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin löytäneensä ystävän.

Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat hetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat käyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi.

Suuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi, jotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri sen, mitä he kaipasivat.

Toini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä nurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka häntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert Olsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän elämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti rikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa säveleitä väräjämään.

Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti. Hänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen rinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä enemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi.

Jokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet. He olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä toisen mielessä liikkui.

Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä, mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä.

Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot.

Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen, että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään toisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina toisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen ja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat äänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon säveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa.

Toini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina huippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja tunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus yksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä, mitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän?

Mutta Toini hääti nämä kysymykset luotaan niinkuin nukkuva, joka vastustaa häntä häiritseviä vaikutuksia.

Käsin ei voinut tarttua siihen kirkkauteen, jota auringon valossa kylpevät lumihuiput heijastivat, käsin ei käynyt saavuttaminen alppien hehkua. Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka korpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan siihen, missä he toisensa tapasivat.

Toveruus, ystävyys, rakkaus — nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei mahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin.

Mutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi Toinia. Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa. Kotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla oli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka kaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää. Ja hän sanoi sen.

— He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he ikävöi. — Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi, mutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä: tässä kulkee raja, tämän yli et saa astua.

Miksi?

Se kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne häädettiin pois.

Mitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli sellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa. Sitä, mitä sai antaa, sitä oli rikkauteen asti.

— Minä en ole omaa osaani ottaessani unohtanut toisen oikeuksia, sanoi Toini itselleen. Minä olen iloinnut niinkuin voisin iloita hänen vaimonsa kasvojen edessä. Miksi en sitte saisi omaa osuuttani omistaa? Miksi sulkisin sydämeni siltä onnelta, joka pulppuaa ehjän ymmärtämyksen syvästä lähteestä? Miksi en ottaisi vastaan ennen aavistamatonta, voimaa antavaa iloa?

Kysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui.

Mutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen tohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on oikeastaan yhdessä olomme?

»Hiljaista», vastasi hän mielessään.

Hänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä, eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi? »Hiljaisuus» — Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin koskaan sykkivän koko olennossaan?

Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. — Hyvää huomenta! Hän ojensi molemmat kätensä Toinille.

Kuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät!

— Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten.

— Ja minkämoinen?

— Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä niin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin luulee elävänsä hiljaista elämää?

— Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman vaihtelevia vaikutuksia.

— Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö?

— Niin tietysti.

— Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta?

— Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa hiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta, mutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä, hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa!

Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden ylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina vakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin kääntyneen luonteen perussäveleet.

— Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. — Eikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä joltakin näyttää ja joltakin kuuluu?

— Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta Eliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä ja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului hiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi Jumalan läheisyyden.

He kulkivat kappaleen matkaa vaieten.

— Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä.

— Kuljin.

— Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt sitä kertaakaan?

— Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, — rikkaampana vain.

Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän?

Mutta jos se sitä tiesi?

— Ennenkuin tulitte tänne, olin täällä löytänyt toisia ystäviä.

Toini katsoi kysyvästi Olseniin.

— Minulla oli mielipaikkani — yksi varsinkin, jonne usein kuljin.

— Ettekä ole kertonut mitään siitä?

— Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne.

— Niin, sellainen minä olen — pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te sitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä hiljaisuudessa olette vastaanottaneet.

— Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, — ja herkempi myöskin antamaan.

— Kevyt vesi liikkuu nopeammin.

— Ja ne iloisen nopeat aallot — miten raskas pohjavesi niitä tarvitsee. — Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte pinnallaeläjä.

— Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa hänelle porttia.

— Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana.

Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.

He kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle metsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä syvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina, sen suuremmaksi kävi hiljaisuus.

Ainoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä. Levottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden eristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo kaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin kohden tuon kohisevan alkulähteitä.

Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi Eilert Olsen.

— Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. — Ettekö käy istumaan?

Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi siihen vaipuen ajatuksiinsa.

Hetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: — Istun niin mielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran alkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää ja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo siihen sisältyykään?

— Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena hyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena vierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin?

Eilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme?
Sillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan.

Toinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime aikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut ajatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut jatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja ahtaina astuivat hänen eteensä.

— Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta jos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta?

— Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus.

— Mutta jos tuo väsymys voittaa?

— On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään.

— Jos tie on ummessa?

— Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta. Elämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä elämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu.

— Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä velvollisuudeksi. Voihan sekin olla »kuolemista itsestään».

— Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin kalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen maailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella tavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän kuolee — luulen — hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten hyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta?

Toini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen sisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa sekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut kuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea uskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia, sentähden sanoi Toini ainoastaan: — Perintö velvoittaa, eikö totta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen kutsum — — —

Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan uurtamat uomat ilmestyivät otsalle.

— Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla.

— Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa esimerkiksi vanhempia — eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa lupauksia — — —

— Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan: älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet!

Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin nurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen kohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin pusertamana.

Toini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän ei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä hän sanoin ehkä oli repinyt.

— Meneehän siunauskin perintönä, sanoi hän viimein hiljaa.

Eilert Olsen pysähtyi ja jäi tuijottamaan häneen, ajatusten vielä kulkiessa kaukana. Näytti siltä kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt Toinin sanat. Silloin tasoittuivat tuskan uurtamat uomat hänen otsallaan, ja kasvojen ilme kirkastui.

— Te olette oikeassa. Minä en saisi moittia perinnön merkitystä, minä, joka itse olen saanut niin siunatun perinnön äidiltäni.

Toini pyysi saada kuulla jotain Eilert Olsenin äidistä. Hän tahtoi johtaa puheen pois alalta, joka näkyi herättävän tuskallisia tunteita ja jolla hän itse tunsi olevansa kykenemätön liikkumaan vapaasti.

— Muistatteko mitä »Macbeth'issa» sanotaan Malcolm'in äidistä, kysäisi Eilert Olsen. — Kerrotaan, että hän useammin oli polvillaan kuin pystyssä, ja että hän eläessään kuoli joka päivä. Sellainen oli minunkin äitini. Hänkin kuoli joka päivä kaikesta huonosta ja itsekkäästä. Olin ainoastaan kolmentoista vuoden vanha hänen kuollessaan, mutta sittekin on hän vaikuttanut elämääni enemmän kuin kukaan muu. Juuri tämä on usein pannut minut ajattelemaan, että meissä nykyajan kansassa tulevat sukupolvet jo elävät elämäänsä. Meissä he voittavat, meissä sortuvat. Sitä nämä »alkulähteetkin» minulle kohisevat.

Voimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän käänsi katseensa poispäin. Äänen väreestä ymmärsi Toini miten paljo hänen sisimmässään liikkui, mutta hän aavisti samalla, että tuo kaikki kuului siihen alaan, jonne hänellä, Toinilla, ei ollut oikeutta astua. Sentähden täytyi hänen vaijeta.

Alppikoski kohisi ja lauloi. Valkeat vaahdot viskautuivat kallioseinämiä vastaan, ja sille kohdalle, missä pyörre oli voimakkain, muodostui hieno auringonvalossa kimalteleva vaahtoharso.

Kuinka helmikirkkaina pisarat siinä kimaltelivat! Ja kuinka valkoista tuo vaahto oli! Siinä hohti taistelun pyörteessä saavutettua puhtautta.

— Suuret surut puhdistavat, sanoi Toini kuin itsekseen, mutta mahtavatkohan pienet tehdä samoin? Ne ovat niin kumman näännyttäviä. Tuntuu usein siltä kuin ne eivät kuluttaisi ainoastaan kuonaa, vaan itse ainesta, minkä tulisi puhdistua, itse yksilöllisyyttä.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä, että se, joka rohkeasti ja itsensä unohtaen kantaa suurta surun taakkaa tai se, joka hetkessä tekee suuren uhrauksen, esimerkiksi pelastaa toisen oman henkensä uhalla, hän saa tulikasteen, joka lyhyessä ajassa kirkastaa sen, mikä hänessä on hyvää, jaloa, mikä on Jumalasta. Sellainen ehjentää ja syventää persoonallisuutta. Mutta vuosi vuodelta kuluttavat, ahtaat, arkiset olot kuolettavat tavalla, joka ei ole jalostavaa, vaan ainoastaan tappavaa. Siinä tulee kykenemättömäksi elämään ja elämäntyöhön.

— Sellaiseen kuolettamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.

— Mutta jos on saanut tehtävän perinnöksi. Perintö on sittekin pyhä velvoitus.

— Mutta elämäntehtävä on sitä myöskin. Puhe muiden hyväksi elämisestä pitää mielestäni paikkansa ainoastaan siinä määrin, mikäli se soveltuu siihen, mikä minulle esiintyy todellisena elämäntehtävänäni. Puoliso ei saa elää puolisolleen, vanhemmat eivät saa elää lapselleen eikä lapsi vanhemmilleen siten, että hän käy kykenemättömäksi siihen työhön, johon hän sisimmässään tuntee kutsumusta. — Me ihmiset otamme ja annamme keskinäisissä suhteissamme, mutta ei ainoallakaan ihmisellä ole niin tinkimätöntä oikeutta ottamiseen kuin elämäntehtävällä. On oikeastaan ihmeellistä, että puhutaan elämäntehtävän valitsemisesta. Tehtävä, sehän valitsee meidät. Sisäisenä pakkona tekee se valitsemisen mahdottomaksi. Se on siinä suhteessa samanluontoista kuin rakkaus. Ihminen, joka rakastaa, ei tiedustele: rakastanko, otanko. Kysymys sinänsä on köyhyyden todistus. Se, joka rakastaa, hän tietää sen.

— Mutta kaikki eivät ole selvillä itsestään. Sisimmässä kuuluva ääni voi olla niin heikko, ettei tiedä, onko se »kutsumus», joka sydämen syvyydessä väräjää, todella tuollainen voimakas, oikeutettu ja omaksi ottava, jolle ei saa olla uskoton.

— Se kuuluu aikanaan tarpeeksi voimakkaasti, jos vain olemme hiljaa. Mutta siinäpä rauhattoman aikamme heikkouden ja köyhyyden alkusyy juuri onkin. Eletään niin voimakkaasti ulospäin, että sisäiset lähteet ehtyvät. Kuumeinen kiire kannustaa ihmisiä. Aivot ahdetaan tietoja täyteen ilman että niistä lähtee enemmän elinvoimaa kuin sulamattomasta liikaravinnosta. Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti, ettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata henkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja — olla sille kuuliainen?

— Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan.

Eilert Olsen hymyili. — Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan. Äiti kertoi, että kerran pienenä jätin toverijoukon leikkimään ja hiivin yksinäisyyteen. Istuin piilossa piirustellen, kun äiti minut löysi, ja selitin, että tahdoin olla »yksin ja rauhassa». »Olla yksin ja rauhassa» on luullakseni tarpeellista kaikille, varsinkin rikkaan ja repivän murrosajan lapsille.

— Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja — sanoisinko — sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei usko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen?

Eilert Olsen pudisti päätään. — En luule, että pääsemme elämän vakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä merkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu. — Kristitty eroittaa ajallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun ajallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja perustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät, oikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme. Ne jotka eivät usko raamatun ijäisyyskäsitteeseen, arvelevat, että nykyinen elämämme on jatkuva toinen toistaan seuraavien, lakkaamattomien kehitysjaksojen muodossa. Mutta jos näin uskomme, eikö siten ajallisuus muutu ijäisyydeksi, ja eikö siinäkin ajatuksessa ole vakavuutta, joka vaatii meitä pyrkimään kaiken sen omistamiseen, mikä voi auttaa meitä ja tulevia sukupolvia elämään sielun ja ruumiin puolesta raitista, tervettä ja onnellista elämää. Minusta on vakavuutta yllin kyllin tässäkin katsantokannassa. Mutta kristinusko kohottaa persoonallisuuden arvoa niin sanomattomasti, kun se yksilölle yksilönä myöntää ijäisyyselämän. Siitä syystä en ensinkään ymmärrä väitettä, että kristinusko on persoonallisuutta kuolettavaa. Minusta se vain kirkastaa sitä.

— Niinkö? — Väri vaihtui Toinin kasvoilla ja hän kääntyi Eilert Olseniin katseessaan suuri tuska. — Mutta tuolla toisellakin väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut tekemisiin sen kanssa.

— Te, kysäisi Eilert Olsen.

Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.

— Ettekö te muista, miten rikashenkiset miehet mielet hehkua täynnä kätkeytyivät erämaan yksinäisyyteen »paetakseen maailmaa». Ettekö te tiedä, miten lukemattomat ovat silponeet ruumistaan tai — sieluaan totellakseen käskyä »puhkaise silmäsi», »hakkaa kätesi poikki»?

— Ja miksi? Sentähden että tuon käskyn sisältöä on rääkätty niinkuin kaikkia raamatun totuuksia. Ei ole ymmärretty, että se, mikä kristinuskossa on kuolettavaa, tarkoittaa ainoastaan sitä, mikä ansaitsee kuolemaa. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, yksilöllistä, ja elämää ansaitsevaa, se saa — ei tuomiota osakseen, vaan kirkastuksensa. Ja sellaista elämää varten olemme kaikki suuren Mestarin taideteoksina luodut. Se on luja ja valoisa uskoni.

Eilert Olsenin kasvot, joille tuska äsken oli leimansa painanut, loistivat nyt sisäisen valon kirkastamina ja säteilevinä seurasivat hänen silmänsä aurinkoa, joka hehkuvana painui yhä lähemmäksi taivaanrantaa.

Toini näki vilahduksen hänen kasvoistaan, mutta ei uskaltanut jäädä niitä katsomaan. Hän koetti katsella noita kuohuissa kimaltelevia, puhtaita pisaroita. Mutta sisimmässään hän puhui vieressään istuvalle: sinä hyvä, sinä rakas, miten sinua kiitän!

Ihmeellinen vapautuksen tunne oli vallannut hänet. Tuntui siltä kuin taakka, joka vuosikausia oli painanut, yhtäkkiä olisi hartioilta nostettu, ja joustava elinvoima sykähti läpi koko hänen olentonsa.

Samassa muistui hänen mieleensä uni, johon hän lähtöpäivänsä aamuna oli herännyt.

Miten ihmeellisesti se nyt oli toteutunut! Tässä hän istui alppikosken partaalla. Alempana oli laakson pohja, yläpuolella kallion jyrkät seinämät. Ja tässä hänen vieressään istui hän, joka itse asiassa oli ehtinyt pitemmälle, korkeammalle ja sieltä korkeammalta oli ojentanut ystävän voimakkaan käden hänelle avuksi.

Mutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui syvyyksistä, kenen se oli?

Tuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon ja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa.

Toini nousi äkkiä. — Emmekö jo lähde?

— Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet »olla yksin ja rauhassa».

Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin valtatielle päin.

Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan. Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen.

— Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on minun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja avaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin valoisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. — Illoin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus häipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta, jota varten se on luotu.

Eilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle paikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän eteensä.

Laidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä. liekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä kirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat, paloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden leimahtelevat liekit.

Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. — — —

Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat, kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin.

— Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä. Hän seisoi pihalla, puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen.

— Te täällä. — Se sanottiin melkein änkyttämällä.

Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen tervehti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, kuten aina, mutta omituinen värähdys niissä ei jäänyt Toinilta huomaamatta.

— Neiti Toll Tanskasta, neiti Auer Suomesta, esitti Eilert Olsen.

Emäntä ilmestyi samalla portaille. Hänellä oli valittamisen syytä.
Gongongi oli jo kahdesti soinut ilman että kukaan kutsua noudatti.

Kohta illallisen päätyttyä pujahti Toini omaan huoneeseensa. Hän oli omituisessa mielentilassa. Tunteet ja ajatukset ajelehtivat hänen sisimmässään kuin laineet levottomalla merellä.

Tämä rikas, ihana ilta, mitä kaikkea olikaan se hänelle tullessaan tuonut! Ne ahdistavat ajatukset ja painostava pelko, joka häntä oli kahlehtinut aina, kun kotoiset olot ja tulevaisuus johtuivat mieleen, olivat nyt ystävän käden karkoittamina väistyneet. Uusi toivo, uusi uskallus oli siirtynyt niitten sijalle.

Mutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen, vastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää nimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat sen rinnalla, mitä hän tunsi!

Se raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan perinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen jokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota hän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava, jolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä?

Oliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas taakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen vieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut oikeutta jakaa?

Näitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta aina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa saanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi?

— Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan sinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus, joka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa.

Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut.

Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.

Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen?

Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia.

Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa.

Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen hänet.

Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä vaatimuksineen.

Se hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin, sen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja hän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt oli joutunut tasapainostaan.

Hän rupesi kirjoittamaan tädilleen, kirjoitti pitkän kirjeen, joka valmistui vasta aamiaisiksi.

— Missä olette ollut, kysyi Eilert Olsenin katse, hänen astuessaan ruokasaliin. Häntä oli kaivattu, hän näki sen ja olisi tahtonut ojentaa molemmat kätensä odottavalle. »Tulenhan, tulenhan», sanoi hänen katseensa. Mutta sitte kääntyi hänen huomionsa toisaalle.

Jotain erikoista oli tapahtunut. Emäntä oli aivan itkettynyt, ja vanha wieniläinen huojuttelihe levottomana edestakaisin — Mon Dieu, Mon Dieu, niin julmaa, niin sydämetöntä!

Herra Hutz oikaisihe. — Julmaa ja sydämetöntä, miten te käytätte sellaisia sanoja? Raukkamaisuutta se on, ei muuta. Helppoa kuolla, hetken työ. Elämä kysyy rohkeutta ja voimaa.

— Mitä on tapahtunut, kysäisi Toini.

Neiti Toll avasi samassa oven. Hän oli myöhästynyt.

— Mitäkö tapahtunut, jatkoi kuivahko englantilainen pöydän päästä, neiti Tollin asettuessa paikoilleen. — Nuori herra, arvattavasti matkailija, on yöllä ampunut itsensä alempana laaksossa. Se oli arvattavasti järkevä teko ja täysin oikeutettu.

— Olette siis Humen kannalla? — Herra Hutzin älykkäät, harmaat silmät iskeytyivät englantilaiseen ja hänen sanansa putoilivat lyhyeen kuin vasaran iskut.

— Tietysti. Siinä on järkeä.

— On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta.

— Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? —
Englantilainen rypisti kulmakarvojaan.

— Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi, oleellisempi?

— Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen puheeseen, — sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta.

— Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.

— Kunnes — jatkoi herra Hutz — tulee se päivä, jonka tarkoitus on hajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä — jonka tekojen seuraukset kuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään.

Englantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli todella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista olemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava aineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää materialistiselta kannalta. — Englantilainen tarttui sanomalehteensä.

— Minusta — rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa — käy kaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa tarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys, ei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän Jumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia. Yhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen tai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin.

— Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on järkevämpää uskoa luovaan henkeen. — Herra Hutz kiiruhti vaimolleen avuksi.

— Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko — jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja onnelliseksi tekevää voimaa.

— Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.

— Ainakin — jatkoi hänen miehensä — on meidän ehdottomasti pysyttävä siinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton tarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme seurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse.

Vanha wieniläinen oli herrojen puhellessa vahvistanut ruumistaan ruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti pitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes takaisin. — Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan.

Tuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut.

— Suokaa anteeksi! — Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta.

Puhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta.

— Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. — Hän tarvitsee teitä.

Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei kuulunut. Silloin raotti hän ovea.

Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.

Toini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä kunnioitusta, jota suuri suru herättää.

Vasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän olalle. Neiti Toll nosti päätään. — Te tulitte?

— Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni —

— Te voitte, — neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. — Menkää, — kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä — hänen, joka ampui. — Minä en voinut.

Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen.

Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta. Toini pudisti päätään.

— He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu.

— Se on hän, se on hän. — Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja tyrehdyttävä itku puistatti häntä.

Toini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: — Minä voisin kävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä.

Neiti Toll kavahti pystyyn. — Lähtisittekö — minun kanssani?

— Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte.

— Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, — tohtori Olsen. Hänkin kerran. — Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti.

Jo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas laaksoon päin.

Toini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi auttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään.

— Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä ainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki.

— Te pelkäätte, että joku tuttavistanne — —

— Tuttava! — Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva — Neiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut — ei laimeasti ja arkisesti niin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän elämänne?

Toini epäröi hetken. — En varmaankaan ole koskaan rakastanut sillä tavoin kuin te.

— Silloin te olette köyhä.

— Teidän mielestänne.

— Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää.

— Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen elänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan tehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet tielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään. Sitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä sekin on vaikuttanut jotain.

— Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua. Katsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä olemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme kaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet — emme ole tahtoneet mennä naimisiin vielä. Katsokaa, — hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat kumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän ei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin rehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään, ja kun on sellainen perinnäinen heikkous — — Neiti Tollin ääni sortui hetkeksi. — Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi, että viattomat — — Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton puolelle — — mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat sortua, syylliset — —

— Ketä sanotte syyllisiksi?

— En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen, että hän on syytön.

— He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat.

— Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, — noin vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi.

Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä niin läheltä ahdisti. — Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi, kysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi kokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille.

— Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen kasvanut toisenlaisissa piireissä.

— Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun nautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta — —

— Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon partaalla. — Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän lähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä — —

— Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen neiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka periaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan kun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin puolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on kohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä. Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa.

Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen. — Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. — Minä en voi olla itkemättä, ja täällä tulee ihmisiä vastaan.

Toini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli jäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll oli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua. Silloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi.

— Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te ymmärrätte minua?

— Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani ymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me ymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet.

— Useimmat — eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja varmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä.

Hänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se kuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja kiitollisuudesta.

— Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi.

— Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.

— Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin?

— Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan jättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin etevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota — —

Neiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen toiselta taholta.

— Kerran — siitä on vähän toista vuotta — matkustin yht'äkkiä kotoa sulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun tulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään. Etsin, — etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin vieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli katseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun peitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. — Me keskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun löysimme. — En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti varhain seuraavana aamuna.

He kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin itsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni lapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki, hyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta toisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun vaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki ja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja voi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen hetkeksi toiselle ojentaa.

Neiti Toll puristi Toinin kättä. — Sydänsuru on sellainen sairas lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. — Mutta kun tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, silloin. —

— Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. — Olen aina —

Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei saanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: — Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain tohtori Olsenista? — Hän sanoi sen ajattelematta, mitä pyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle tolalle.

— Se on lyhyt ja surullinen tarina. — Neiti Toll huokasi. — Isä oli karupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui sitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden perästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen perinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein samanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät.

Neiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä säkenöivät. — Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on miellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan helvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on kaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa hänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. — Tiedättekö nyt tarpeeksi tohtori Olsenin kohtalosta?

— Enemmän kuin tahtoisin. — Toinia värisytti. — Minä tulin aivan ajattelematta kysyneeksi — —

— Te olette lapsellinen! — Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja lämpimänä. — Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin, puhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. — Äsken ojensin oman sydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori Olsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen kuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa sieluun, henki henkeen.

Kun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua:

— Heillä on lapsia, vieläpä useita. — Te tiedätte, että paha aina helpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki äitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken koulusta. — Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat siunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää, polkee —. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy!

Neiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi tuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen.

Toinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla avuksi.

Kylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä seisoi portailla.

Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona.

Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit, joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini, että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos sairas kerran oli tiedoton.

Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä.

Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi hänen vieressään.

— Te täällä?

— Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne.

Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan.

— Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän meni tapaamaan emäntää.

Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo.

Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. — Tulkaa, sanoi Eilert
Olsen, auttaen Toinia rattaille.

— Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille.

Hevonen lähti.

— Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon kellot olisivat kumahtaneet soimaan.

— Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden.

Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää ja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi takaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti muutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi.

Toini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa, mitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään. Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla.

— Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. — Neiti Toll kiersi kätensä Toinin kaulaan ja suuteli. — Te rakkautta tuntematon ihminen, voitteko aavistaa, mitä se sisältää?

— Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa, heillä on toisensa.

Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi kertaa käynyt häntä katsomassa. — Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket, sanoi hän. — Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä.

— Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll säteilevin silmin.

Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä vaativan, voimakkaan äänen.

Kirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle lukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä katselemaan.

— Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. — Samoin kuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo kahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet.

Toini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi.

— Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki.

— Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä.

— Eihän vain mitkään ikävyydet —

— Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut.

— Kantamaan osaanne elämän taakasta. — Hän sanoi sen kirkas, rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.

— Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien maassa olen oppinut.

— Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun ei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin.

— Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. — Toini katsoi poispäin. — Mutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä, selvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta.

Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi.

— Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä kiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta te olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua.

Hän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja salaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti muistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä iltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän tunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän noitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä.

Mutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen kauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden suunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö siinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle paljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä. Elämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin rakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on sivuasia, pääasia on, että se »oikea» tulee.

Hän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. — Kuinka sinä hennoit, näytti hänestä Olsenin katse kysyvän.

— Tarkoitan — tarkoitan —. Hän ei löytänyt sanoja.

— Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle auttaen.

— Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin kodittomuuden katkeruutta. Sentähden — ja kenties siitäkin syystä, että yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä kodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella kutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. — Toiste taas olen uneksinut, että joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes jotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen ajatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön, en ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta puuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta sisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on kehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran selvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen.

— Ja siitäkö Te kiitätte minua?

— Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä »självhävdelse» tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie toisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena vaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä sisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti.

Olsen hymyili. — Hyväoppinen oppilas! — Mutta — jatkoi hän sitte — kirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun rupeatte tätä toteuttamaan.

Kirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini ajatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: — Suositteko te miehenä kirjeenvaihtoa? — Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa onttoutta.

— Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta.

— Ja ystävän kättä ojennan iloiten.

— Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi sitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: — Eivätköhän ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä.

Toinin täytyi hymyillä. — Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko.

— Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? — Hänkin hymyili. — Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta, sitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus on suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat levollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla umpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu.

Hän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini itsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka petos oli särkenyt.

— Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä, että puhun omista asioistani?

— Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan kuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä vallan vastakkaiseen suuntaan?

— Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on sittekin kasvattava satakertaisen hedelmän.

Eilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella. Hän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui kaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä:

— Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on liikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen elämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän, entinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä varrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka ihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja. — Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää tätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä rakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan. Silloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. — Se oli kuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta — teon edellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään jäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa perustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja, eikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn suoritti?

— Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran sanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa.

— Niin, siinä on lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta puolelta kuin silloin tein.

— Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole yksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen tuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty, hän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se perintö ei jää hedelmättömäksi.

Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on suurin lohdutukseni? — Mutta ääneen jatkoi hän: — Silläkin tavalla toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat:

Min tehnyt olet rakkaudessa,
Mi kauno-untas, suurta aatteissasi,
Ei aika riistä sitä rinnastasi —
Se onpi ijäisyyden toukoa.

— Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä —
Saavut kerran Jordaniin,

— jatkoi Toini.

— Mutta Teille tulee kylmä. — Eilert Olsen nousi. — Mennään sisään.

Emäntä tuli ovessa vastaan. — Tohtori Olsen, tehän aijotte pian lähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran. Tyttäreni säestäisi sangen mielellään.

Toini katsoi häneen hämmästyneenä.

— Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. — Mutta ennen sitä soitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen.

— Ja Te soitatte — ettekä ole siitä koskaan puhunut.

— Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan.

— Minä en ymmärrä.

— Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni kanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. — Sentähden on viulu saanut levätä.

— Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä aamuna?

— Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi.

* * * * *

Kun he olivat olleet jäähyväiskävelyllään ja vielä kerran saaneet nähdä lumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa, alkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi Toinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut muotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien milloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä riemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta.

Hän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy vähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut ystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille yhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa onnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta.

Toini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen.

Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua.

— Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. — Olsen piti hänen kättään omassaan. — Minä en voi sanoa, mitä Te olette antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu — läpi elämän.

Toini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti: — Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa.

— Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo siten että ottaa.

Lämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi
Toinin kättä, oli kylmä.

— Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun kulmassa. — Marjoja, — kirsikoita, — banaaneja, huusi kimeällä äänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit töräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja myllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut näännyttävää kuumuutta.

Mutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden Glyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä alppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa tavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää ja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä ainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko, ulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka heidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he olivat kokeneet.

Heillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he tahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista.

— Me astumme nyt pyhäkköön. — Eilert Olsen avasi Glyptothekin oven ja paljasti päänsä. Häikäisevä valkeus säteili heitä vastaan.

He kulkivat hiljaa paikasta toiseen, sivuuttivat äänettöminä toisia taideteoksia, pysähtyäkseen toisten kohdalle pitkiksi ajoiksi.

He eivät puhuneet paljo, ja minkä sanoivat, sanoivat kuiskaamalla, mutta kun he seisoivat äänettöminä ihailussaan, tunsivat he ajatustensa ja tunteittensa syvän sopusoinnun.

Välistä he kulkivat yhdessä, välistä poikkesi kumpikin omalle taholleen. Mutta kun hetken eron jälkeen toinen näki toisen pysähtyneenä jonkun taideteoksen eteen, läheni hänkin, saadakseen osaa siitä, mistä toinenkin. Ja samoin kuin he itse erosivat ja yhtyivät, samoin tekivät heidän ajatuksensa. Nekin poikkesivat omille poluilleen, sitte taas tavatakseen ja riemulla sulautuakseen yhteen.

He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. — Hän kääntyi poispäin.

Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään. Nyt hän tiesi, mitä tuo miehekästä rakkautta säteilevä katse kertoi, nyt hän ymmärsi, mitä sisälsi tuo valtava tunne: sinä olet oman olentoni osa, olet eheyteni ja onneni luoja.

Hänen katseensa sumeni. Hän tunsi, miten monella tavalla ihmislapset saavat niittää omain erhetystensä kyynelviljaa, ja sen sadon katkeruus puristi kyyneleen hänenkin silmästään.

Mutta hän ei itkenyt oman kohtalonsa kovuutta. Hän tunsi ihmiskunnan suuren tuskan, sillä hän näki, mitä se oli menettänyt, miten alentunut ja köyhtynyt, kun särkyi Jumalan ehjä ajatus, kun hänen hyvä tahtonsa ei saanut tapahtua.

Hiljaisina, onnea säteilevinä he yhä olivat tuossa, nuo kaksi, ja hiljaisena seisoi yksinäinen mies heidän edessään, suuren onnensa ja suuren tuskansa tunnossa.

Hän oli usein ennenkin seisonut siinä. Nämä kaksi olivat vetäneet häntä puoleensa, ei vain ylevällä ihanuudellaan, vaan niinkuin ikkunaan asetettu leipä pakoittaa nälkäisen katujen kiertäjän pysähtymään.

Joka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä, ja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään niin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet.

Oli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin koko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka, kerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille perintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen.

Hän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen sisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista Eedenin onni oli.

Mutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen sisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde ilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti minkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei hänen tahtonsa toteuttamista.

— Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin sisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden kärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei haavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin kädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee.

Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä, joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä oloissa tahansa.

— Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa Toinia, — ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta minäkin miehenä tahdon tehdä sen.

Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen.

— Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin huomasi itse, mitä sanoi.

Toini katsoi kysyvästi häneen. — Tekin olitte muualla, sanoi hän painokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena.

Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. — Niin, sanoi hän, minä olin muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. — Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. — Olen niin kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan? Tahtoisin kertoa teille vähän äidistäni.

He hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen helinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat »alkulähteitten» viihdyttävää laulua.

— Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert
Olsen hitaasti ja painokkaasti.

— Jäähyväislahjaksi.

Hän nyökäytti päätään. — On vanha totuus, jatkoi hän sitte, — ja kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, — niillä ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.

— Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini.

— Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä. Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö.

Eilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: — Olen tässä katsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja eiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat perheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki.

— Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken kuluttua. — Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla myöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä elämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi avuksi. — Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun kyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua ympäröi.

— Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. — Pieni, kepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni pehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö niin?

— Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen äänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli: Katsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja hänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha, melkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui ensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan. Hänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me lapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä luonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas setä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte, millainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa, vaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, — ei edes silloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata kaikki. — Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä puutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni oli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella vastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut sillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin kävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle taudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin laiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin hänen kättään. — Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä. Olin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka pikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin uskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin omasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko voivat lapsessa aikaansaada.

— Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani — lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen. — Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa.

Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: — Vieläkö tahdotte kuulla?

— Niin kauan kuin jaksatte kertoa.

— Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan. Hän hymyili. — Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä itsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan kohta. — Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut puolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut meidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä oli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se mahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva. Saimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä, johon minut samana syksynä pantiin. — Se oli suuri ilo äidille. Muistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, jolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi poskilla ja katse kimalteli kyynelissä. — Hän tunsi sinä päivänä tavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten äitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. — Sinä päivänä siirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen katseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki hän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein välitunnillakin katsomaan äitiä. — Minä en tiedä, oliko äiti aina ollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän sellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo oli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän kehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä heijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta sisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai seurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa. — Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti tiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään kotiamme, voidakseen sitte »oikein olla kanssamme siellä». Toivo ylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät.

Oli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta päivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi sulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo hurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut valtoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa on, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen toivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt kun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen katseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini ja voin viedä sen hänelle.

Koulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin äidin valkeat kasvot ikkunassa ja — olin niin usein hänen rakkaita kasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen syvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin yliluonnollinen kirkkaus.

Kun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse sammunut. — — —

Kaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut Uuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta kulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita.

Matka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert
Olsen kulkivat yhdessä.

Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan.

— Tiemme eroavat nyt. — Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun, kantaakseen sen rautatievaunuun. — Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän hiljaa.

Toini ei voinut vastata.

— On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan yhdessä.

— Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. — Toini koetti hymyillä. — Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja sukulaisuudesta.

— Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan.

— Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.

— Elämä kysyy aina voimia — sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä voimaa.

Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle.
Sitte he lähtivät vaunun edustalle.

Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta.

— Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava katse seuraa teitä.

— Kiitoksia! — Kiitoksia kaikesta!

Syvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki.