Pohjavirtoja: Romaani

by Marja Salmela

KUN TIET YHTYIVÄT

Se apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä kurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi hänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri tällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat kumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot.

Toini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli oikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä enemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä aikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä henkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin entistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten läheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja sitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta tädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. — Pysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka sinua ja parastasi aina olen ajatellut?

Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen kotiintulostaan.

Kaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä tiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin tällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous rasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä »vähän liiankin löyhä suustaan». Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista.

He näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies taisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli. Hän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa polvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan.

Vanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin herrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä kaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut.

Joka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan mielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona tuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin laskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai niin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa ollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä.

— Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, — ja kovin hellä vanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin sekä isä että äiti ovat.

— Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti muuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin.

— Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä sanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain tallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua. Rupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni sääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että »rautatiellä kerran». Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli syntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi tuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin olisi pyöräyttänyt padan tulelta pois.

Kaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta
Toinille antoi se ajattelemisen aihetta.

Kun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi kertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista uteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne. Tuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt. Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden herättämä pahantuntemus.

Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa juoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan, sitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle puolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti livistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen: äiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä käsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja posket hehkuvina.

Kun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus.

— No, vihdoinkin! — Terve, tervetuloa! — Hän kävi sydämellisesti kättelemään.

— Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. — Olette leipomispuuhissa.

— Paistamassa, paistamassa, hyvä neiti! Ja te tulette maistamaan.

Hän nauraa heläytti iloista nauruaan. Sitte hän vetäisi hihat suoriksi, ravisteli jauhoja vaatteistaan ja tarttui Toinin käsipuoleen ystävällisen pakoittavasti, vetäen hänet sisään.

— Katsokaa, — supisi hän, saatuaan Toinin pieneen, ahtaaseen eteiseen, — mieheni on puutarhassa. Teidän täytyy vähän aikaa olla täällä, että hän pääsee sieltä siistiytymään.

— Mutta, hyvä rouva Hägg, vastusteli Toini, — enhän minä tahdo jäädä tänne häiritsemään sekä teitä että miestänne. Tulin vain, kun olitte käskenyt ja kun Kaisakin sanoi teidän kysyneen —

— Niin olenkin. Ja nyt olen ihastuksissani, kun sain teidät maistamaan lämpiäisiä. — Mutta nähkääs, minä soisin, että miehenikin olisi hyvillään. Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai kun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki pilalle. Hän on niin herkkä. — Ei hän sano, — mutta minä tiedän. — — Anteeksi, anteeksi hetkeksi!

Viimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg puhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina käännettyinä Toiniin päin.

Toini kuuli oven — arvattavasti keittiön oven — painautuvan kiinni; sitte ei muuta.

Kesti hyvän aikaa, ennenkun rouva Hägg uudelleen tuli näkyviin. Toini ennätti odotellessaan tarkastella huonetta ja sen tarkastuksensa perustuksella tehdä sangen omituisia johtopäätöksiä. Esine oli täällä ristiriidassa toisen kanssa. Rehevät, erinomaisella huolella hoidetut kasvit yksinkertaisilla, melkein aistikkailla jalustoillaan sopivat huonosti kömpelöön, punaisella plyysillä päällystettyyn ja kuluneeseen kalustoon. Niiden kaltaista ei ollut huoneessa muuta kuin peilin molemmille puolille pystytetyt tekokukkaskimput koreissa maljakoissa, joiden alle vielä oli asetettu karkeat, kotitekoiset pitsipyörylät.

Kokonaan toisen vaikutuksen teki huoneen perälle sijoitettu vuode ympäristöineen. Rautasängyn enin esiintyvää päätä verhosi sisäpuolelle sovitettu, pehmeä, poimuille pantu ruusunpunainen kangas. Valkoisen peitteen päällä oli niinikään punertava, pieni yölaukku. Vuoteen yläpuolella riippui kaksi taulua valkoisissa kehyksissä. Toinen esitti rukoilevaa lasta, toisessa oli italialaisen pojan mustakiharainen pää.

Vuoteen vieressä oli pieni, valkea pöytä tuolineen, pöydällä ompelurasia ja kukkapidin, josta vaaleanpunertavat apilaat levittivät tuoksuaan.

— Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! — Rouva Hägg ilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa. Käsivarrella oli hänellä kahvitarjotin.

— Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin tulemaan.

— Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin.

— Mutta kun minä näen — —

— Kyllä tekevällä työtä. Haudantakaisia aikoja saisitte odottaa, jos mieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut toimettomuuteen enkä taida oppiakaan. — Mutta pankaa nyt enemmän kermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista.

— Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä mittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden?

— Hohoijaa! — Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. — Mitä minä huolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut. Kyllä neiti sen ymmärtää. — Hän työnsi lautasen paistavine lämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään tuoliin, niin että se painonsa alle rusahti.

— Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte tyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa.

— Mitäpä minä tark — —

Vastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. — Eihän täällä tilavaa ole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko — paitsi Hilkkaa. Hän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on mieheni oma. Perheen »hienostolla» pitää nähkääs olla oma soppensa. Me arki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä.

Toini ei voinut olla nauramatta. — Olettepa te mukava!

— Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat laittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin. Tiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta ja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa poksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu.

Hän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli tuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä vakavaksi.

— Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu, aina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole kadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos jokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi hiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät kaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven läiskämistäkin, eikö niin?

Toini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden ihailijan ja ystävän. — Olettehan te oikeassa — tavallaan. Mutta asialla on toinenkin puoli.

— Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta riippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on hienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä.

— Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona?

— Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno se, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule muut. Minun perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia.

— Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla puhutte?

— Enhän minä heistä oikeastaan — Hilkasta vain ja sitte miehestäni.
Eikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat?

— Minähän en ole miestänne nähnyt muuta kuin ikkunasta.

— Niin, se on totta se! — Rouva Hägg oli keikauttanut tarjottimen käsivarrelleen, hakeakseen lisää kahvia, mutta samassa näkyi hänen mieleensä juolahtavan jotain. Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä Toinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule pihamaalle? Mieheni istuu siellä.

Sitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: — Eikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys, kun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan sitä, mitä itse vastikään itkien pyysi. — — Hän on niin kovin odottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä.

— Mennään vain! — Toini nousi.

Rouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi pikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte vähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä.

Samassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän iloisesti ja kovalla äänellä: — Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! — Sitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen: osaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja.

Rouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla olevien huomion. Viljo, isän pieni apulainen, nykäisi isää käsipuolesta ja herra Hägg kääntyi katsomaan tuleviin päin. Tuskallinen hermovärähdys liikutti samassa hänen kasvojaan, ja omituisen synkkä katse kuvastui syvällä hänen harmaansinisten silmiensä pohjalla.

— Täällä on mieheni, esitteli rouva Hägg iloisesti, — ja täällä,
Eero, tulee neiti Auer sinua tervehtimään.

— Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari raihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. — Me levähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan puutarhaa.

Mutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein sujuakseen. Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin korjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle pojalle.

Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen, mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se houkutellut uusiin yrityksiin.

Rouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys kasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan kuin ei olisi huomannut mitään.

— Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti hän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli nähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi Toinin käynnistä.

— Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän perustellen — täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille.

Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi.

Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan. Hän alkoi matkansa ensi vaikutelmista, kertoi niistä Saksan kaupungeista, joihin oli pysähtynyt ja niistä erikoisuuksista, joita oli huomannut luonnossa ja ihmiselämässä. Sitte hän siirtyi kuvailemaan Sveitsin luontoa.

Hän lämpeni itse kertoessaan. Oli kuin hän jälleen olisi astunut noita varjoisia alppipolkuja pitkin, kuullut paimenpoikien jokellusta puitten latvoista ja yhdessä hiljaisen ystävänsä kanssa istuutunut kohisevien alkulähteitten partaalle.

Ilman että hän sitä itse huomasi, punoutui Eilert Olsenin nimi kerta toisensa jälkeen hänen kuvauksiinsa. Hän unohti muun, muisti vain rinnallaan kulkenutta ystävää.

Mutta äkkiä hän keskeytti puheensa. Hänen katseensa oli kiintynyt herra Häggiin, joka vapisevin käsin turhaan koetti saada yhteenpunomiaan juuria asetetuksi mielensä mukaan.

— Minä väsytän teitä. Ehkä häiritsevät kertomukseni työtänne.

— Ei suinkaan, — kiirehti rouva Hägg selittämään. — Päinvastoin, päinvastoin.

— Nälkäisen ei ole hauska kuulla herkuista, joita ei saa syödä. — Se sanottiin yksikantaan, melkein purevasti.

Seurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa suureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin, katsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: — Te olette matkustanut paljo?

Toini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli pysynyt kotinurkissa. Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa.

Oli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan katkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa.

— Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? — Sanoissa särähti taaskin terävä sointu.

Rouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli häneen mennyt?

Toini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa kodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän tuskin ensinkään matkustellut.

— En minä voi uskoa.

Toinista rupesi tuntumaan pahalta.

— Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. —
Enhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena.

Toini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä. — Te olette sittekin oikeassa, sanoi hän viimein. Olin kerran tätini kanssa pienellä virkistysmatkalla. Mutta miten ihmeessä olitte niin varma siitä?

— Arvasin vain. Se joka kertoo noin, on kyllä matkustanut enemmänkin. — Herra Hägg käänsi puhuessaan katseensa poispäin. — Oliko teillä hauska matka, kysäisi hän sitte.

— Oli tavallaan, tavallaan ei. Äitini oli silloin kuollut. Se oli ensi kesä ilman häntä. Mutta tätini oli niin hyvä minulle.

— Oli? — Se sanottiin omituisella äänen painolla. — Eikö hän elä enää?

— Elää toki. Ettekö tiedä, että tämä pikkutila, jossa asumme, on hänen omansa.

— Ja Teidän elämäntehtävänne on pitää huolta hänestä? Tyydyttääkö se?

— Te teette omituisia kysymyksiä.

— Antakaa anteeksi. — Herra Hägg kumartui syvään työtään tarkastamaan. Koko hänen olentonsa oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä oli jotain nöyrää, alistuvaa ja anteeksi pyytävää. — Ettekö kuitenkin tahtoisi vastata vielä tähän kysymykseen? — Ääni oli rukoileva.

Toini epäröi hetken.

— Kuinka sinä voit, rupesi rouva Hägg päivittelemään.

— Toisen ihmisen on niin vaikeata ajan pitkään olla jotain toiselle. Kun tuntee, että elämäntehtävä käy yli voimain, käy se myöskin raskaaksi.

Toini nousi. Hän oli sanonut minkä taisi. Nyt oli hänen lähdettävä.

Rouva Hägg esteli. Hän tahtoi näyttää puutarhaansa.

— Ehkä toiste, jos tulen — —

— Ei toisesta kerrasta. Te olette niin hidas tulemaan, ja kun mieheni näin — —

— Anteeksi, antakaa toki anteeksi, pyysi herra Hägg uudelleen. — Minä en tarkoittanut pahaa. Ehkä joskus voin selittää — Ääni värähti omituisen haikeasti.

Toini unohti mielipahansa, ojensi kättä ja sanoi sydämellisesti: — Jos tahdotte, tulen kyllä toistekin. Kun tutustuu ja oppii ymmärtämään toisiaan, saa kaikki selityksensä.

— Kiitoksia! Kiitoksia Teille ja hyvästi.

Rouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän, samassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista hymyään.

— Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. — Hän ei koskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän tutustuvan toisiinne.

Hän istui hetken huolestuneena päätään pudistaen. — Minä en ymmärrä, sanoi hän sitte. — Kun muutimme tänne ja te tautinne jälkeen niin usein istuitte ikkunassa, katseli Eero Teitä usein. — Hän näyttää heikolta ja surulliselta, sanoi hän joskus. Toiste hän arveli, mikähän Teitä mahtoi vaivata. Kerran hän yhtäkkiä katsoi ikkunaan päin teihin ja sanoi: Onkohan työ käynyt hänelle yli voimain?

Hän ei silloin tietänyt, että seisoin siinä aivan vieressä ja kuulin kaikki. Mutta minä ymmärsin, että nyt se hetki oli tullut, jonka tiesin kerran tulevaksi. Hän kaipasi vertaistensa seuraa. Vavahtihan sydän hieman, mutta minä sanoin itselleni: Elina hoi, nyt pistetään mustasukkaisuus, ylpeys ja kaikki semmoiset vaimoväen vehkeet pussiin. Mitä hän tahtoo, sitä hänen pitää saada.

— Mutta minä en ymmärrä Teitä ensinkään.

— Eikö neiti sitte näe, että meillä on eroa monessa suhteessa? Minä olen häntä vanhempi, mutta hän on oppineempi ja hienompi kuin minä. Paremman hänen olisi pitänyt saada. Mutta hyvä Jumala, miten kovaa hänen elämänsä aina on ollut.

Hymy oli kadonnut rouva Häggin huulilta ja hänen kyyneleensä valuivat vuolaasti.

— Te olette hyvä, helläsydäminen vaimo, sanoi Toini liikutettuna.

— Ette Te niin sanoisi jos tietäisitte. Oli siinä muutakin kuin hyvyyttä, kun naimisiin mentiin.

Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. — Minä palvelin ennen hänen kodissaan. — Se on muuten ihmeellinen tarina. Minä tiedän, miten yksin tuo poika poloinen oli jo kodissaan. Isä oli sellainen, josta ei kukaan selvää saanut. Hän istui yksikseen ja ryypiskeli. Äiti, — hyvä ihminen muuten — oli ihan toisenlainen. Hän oli huvitettu vaikka mistä, kun vain jaksoi ajatella muuta kuin jokapäiväisiä huoliaan. Mutta kauan hän ei voinut pysyä samassa asiassa. Hän oli sellainen iloluontoinen, vaihteleva ihminen. Paljo hänellä kyllä oli kannettavaa, mutta sitä myöten kun kuorma kasvoi, osasi hän sitä keventää sanoilla — toiselle tai toiselle. Hän ei sietänyt sellaista yksin jurottamista, jota näki miehessään. Puheleminen ja ihmisten seurassa oleminen oli hänelle elinehto. Sentähden hän ei koskaan ymmärtänyt tätä poikaa. Eikä se pelkästään hänen syytään ollut. Ihmisiähän ovat äiditkin. Hänellä oli kymmenen lasta elossa. Kaksi oli kuollut, ja paras sanomatta, miten monta oli tulossa ollut. Kuka sitä sellaisessa kiikussa jaksaa joka lapsen luonnetta ymmärtää. Mutta minulla oli sellainen ihmeellinen rakkaus tätä poikaa kohtaan, etten hennonut talosta lähteä, ennenkuin hän tuli ylioppilaaksi. — Sitte kun minä olin Helsingissä, kävi hän silloin tällöin luonani. Minulla oli välistä se tunne, että hän pakeni minun turviini, mutta en minä sittekään alussa malttanut ajatella häntä sen enemmän. Minulla oli omat asiani mielessä: ensin miehelle meno, sitte sen elämän makeus, lapset ynnä muuta. Vasta sitte, kun hän jo oli mennyt mies, heräsin. Silloin tuli kauheat tunnon tuskat. Yksin oli poloinen ollut, minä, Elina, hänen totinen ystävänsä, vieressä, ja annan vain hukkua. Voi, neiti, ette Te aavista sitä tuskaa! — Minä ajattelin häntä yöt päivät. Juoksin kaikki Helsingin kapakat, hienot ja huonot häntä hakemassa. — Se oli siihen aikaan, kun minä kannoin nuorintani. Sentähden tuli poika tähän näköön.

Rouva Hägg keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Näytti siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat luistaneet aivan toisaalle.

— Oletteko nähnyt, kysäisi hän äkkiä, — miten isä katselee sitä poikaa? Sillä lapsella ei koskaan ole ollut lapsen kasvoja. Ne olivat ilottomat ja vanhat, jo hänen syntyessään. — Isä tietää sen. Ja välistä, kun minä katselen heitä ja heidän yhdessäoloaan, täytyy minun mennä yksikseni itkemään — — — Hyvä Jumala sentään, kun ajattelee noita pieniä, viattomia lapsia! Eihän he pyri tänne, mutta heidät laitetaan vain tulemaan ja annetaan milloin minkinlaiset elämäneväät.

Rouva Hägg istui ison aikaa äänettömänä, huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin suuren tuskan vallassa. Mutta kohta kun hän vähän pääsi tointumaan tarttui hän taas puheen päähän.

— Niin, sitähän minun piti sanoa, että sitte kun hän jo oli mennyt mies, ja kun vielä sattui se onnettomuus, että hän juovuspäissään joutui junan alle, silloin minä hänet vasta korjasin. Minä olin silloin leski ja Viljo oli pieni. Otin hänet kotiini ja hoidin kuin lastani. Sitte kirjoitin hänen omaisilleen. Isä oli aikoja sitte kuollut, äiti asui erään tyttärensä luona. He olivat luulleet hänet kuolleeksi. Hän oli pysytellyt piilossa, ettei häntä toruttaisi siitä, mille hän ei mitään mahtanut, ja sitte senkin tähden, ettei heidän tarvitsisi hävetä. — — Minun kirjeeseeni tuli kumma vastaus: — Hoida sinä, hyvä Elina. Ei meillä ole aikaa eikä varoja. Hän on itse jo kauan asettunut aivan vieraaksi. — Sillä lailla he kirjoittivat. Minä harmittelin, — mutta hoidin. Jonkun ajan kuluttua rupesin kuitenkin ajattelemaan, että mitä minäkään tässä palkatta. Voinhan minä edes samalla rouvaksi ruveta. — Sellaista se oli, hyvä neiti. — Minä en kaunistele. — Liekö se nyt niinkuin sanotaan, niitä Jumalan kouluuttamiskeinoja vai mitä, mutta sen olen huomannut, että aina kun minä hänen neuvoaan kysymättä olen ajatellut, että nyt minä asetan asiani oikein hyvin, ja viisaasti, silloin olen juuri siltä kohdalta hankkinut itselleni kaikkein suurimmat suruni, mutta siitä myöskin olen saanut kaikkein jaloimmat opetukset. Joka päivä täytyy minun ajatella tätä, kun vain silmä sattuu Eeroon tai Hilkkaan.

— Hilkkaan, tiedusteli Toini hämmästyneenä.

— Niin, nähkääs, hän oli sen kaikkein ensimmäisen lapsi.

— Kaikkein ensimmäisen? Minä en ensinkään ymmärrä.

Rouva Hägg nousi kiivaasti, pyyhkäisi pois kyynelten jäljet kasvoiltaan ja hypisteli hellästi Hilkan vuoteen ruusunpunaisia, pieniä nauhakkeita.

— Niin, minun elämäni on yhtä kirjavaa kuin tämä huone ja sen mööpelit, sanoi hän hymähtäen. — Tässä on Hilkan sängynnurkka, »hänen huoneensa», niinkuin me sanomme. Ja tällä nurkalla on oma tarinansa. Nämä plyysi-huonekalut taas ovat siltä ajalta, jolloin minä olin rehellisen suomalaisen työmiehen vaimona. Ja tuossa on kukat, joita Eero ja Hilkka yhdessä hoitavat, ja Eeron laittamat kukkatelineet. Ne ovat sellaisia kuin hän itsekin. Eivät ole mitään ollakseen, mutta ovat kuitenkin — kauniimmat kuin monet koreista käyvät.

— Minä ymmärrän, sanoi Toini kuin itsekseen. — Yksinkertaisiin puitteisiin mahtuu paljo ihmiselämässäkin. — Mutta mitä te oikeastaan aijoitte sanoa Hilkasta.

— Niin, se on tarina sekin. — Onko neiti sattunut kuulemaan, että olen käynyt Amerikassa? Iloisena tyttöhupakkona lähdin sinne. Kepeä oli mieli, ja olihan sitä vähän ulkonaista koreuttakin. Niin sitte kävi, että jouduin oikein pahaan paikkaan, nälkäisten herrahunttiloiden kynsiin. Pääsin kuitenkin pakoon, mutta eräs heistä seurasi jälkiäni, ja minä poloinen otin uskoakseni häntä. Rakastin niin rehellisesti kuin sellainen lapsiraukka osaa rakastaa ja luotin siihen, mitä hän minulle syötti. Mutta kun kerroin hänelle, että olin tulemassa äidiksi, ja pyysin, että mentäisiin vihille, nauroi hän minulle vasten naamaa ja kysyi, sopiko sellainen hänen laiselleen, hienolle herralle. Leikkiähän hän vain oli puhunut. — Minä olin ensin tulla hulluksi, mutta sitte kun siitä selvisin, olin sellaisella kohdalla, ettei aivoihini eikä sydämeeni mahtunut muuta kuin kaksi asiaa. Pelko ja halveksuminen kaikkea miespuolta kohtaan asui toisella puolella, ja se puoli oli pimeä. Toinen oli valoisa, sillä siellä asui suuri rakkaus lapseeni. — Ette te, hyvä neiti, saata aavistaa, minkälaista se oli. Minusta tuli ihan parempi ihminen, vain siitä syystä, että toivoin lapseni tulevan hyväksi. — Siihen aikaan minä rukoilinkin yhtenään. Unohdukseen se asia aikaisemmin oli jäänyt — ja on jäänyt vielä jälestäkin päin, mutta silloin sitä muistin, kun minun piti rukoilla hyvyyttä lapselleni. — — Hän jäi Amerikkaan, kun tulin kotiin — hyvään talteen. Ero oli raskas, mutta hänelle se oli parasta. Sitte vasta kun menin naimisiin, sain hänet luokseni — oman, kauniin, pikku tyttöni.

Rouva Hägg pyyhki taas silmiään. Mutta sitä tehdessään hän huomasi
Toinin katsovan kelloaan.

— Neidillä on kiire. Ja minä kun tässä olen puhellut näin pitkään! Mutta ajatelkaa, että olen odottanut teitä kaiken sen aikaa, kun olitte siellä ulkomailla. Sentähden se nyt tuli näin purkautumalla. Ja on sillä toisetkin syynsä, jahka saan puhua.

— Kyllä minun nyt kuitenkin pitäisi lähteä. On jo niin myöhä.

— Lähdetään, lähdetään. Minä saatan, niin saan puhua loppuun.

Rouva Hägg haki kiireimmän kautta suojahuivin keittiöstä, heitti sen hartioilleen ja opasti sitte Toinia pimeän etehisen läpi.

Kohta kun he portista kääntyivät tielle, alkoi hän taas puhua. — En minä suotta aikojani ole tätä kertonut. Sillä on tarkoituksensa, sanon sen suoraan. Nämä molemmat, joista nyt olen kertonut, ovat monta kertaa saaneet tämän muuten kyllä pystyssä pysyvän pään painumaan. Nöyryytyksen laaksoon he ovat minut vieneet, mutta samalla ovat tehneet minut paremmaksi ihmiseksi. He ovat molemmat niin hyviä ja hienoja. He ovat kukkasia kasvattaneet minunkin arkisen mieleni peltomaahan. Mutta minä en voi antaa heille kaikkea sitä, mitä tarvitsevat. Minä olen tavallinen, typerä työihminen.

— Te ette ole typerä. Ette saa itseänne panetella.

— Ei, ei, kyllä toiset siitä pitävät huolen. Se on totta.

Rouva Hägg pysähtyi portin edustalle ja tarttui Toinin käteen kuin pidättääkseen häntä.

— Juuri sentähden, etten itse kykene antamaan heille kaikkea, mitä tarvitsevat, täytyy minun saada apua. Ja teidän pitäisi auttaa. — Sanokaa, tahdottehan?

Hän puristi Toinin kättä niin voimakkaasti, että Toinilta oli päästä huudahdus ja katsoi samalla rukoilevan rukoilevasti silmiin.

— Kun te vain opitte heitä rakastamaan, sitte käy kaikki kuin itsestään. Ja rakastamaan opitte, kunhan tahdotte tutustua.

Toini ei kohta vastannut. Hän oli aivan ymmällä. Rouva Hägg oli kertonut kerrottavansa niin äkkiä ja avomielisesti, että Toini tunsi tarvitsevansa vähän aikaa tointuakseen.

Rouva Hägg pelkäsi ehkä vastaväitteitä. Sentähden hän sanaakaan sanomatta avasi portin, pyöräytti Toinin yhtäkkiä portista sisään ja kääntyi samassa itse kotiinpäin.

Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran ja nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Muistakaa, mitä pyysin.

Toinin oli vaikea vapautua siitä omituisesta mielialasta, minkä Häggillä-käynti oli hänessä herättänyt. Milloin hän ihmetteli itsekseen, miten paljo sekä sisäisesti että ulkonaisesti kirjavaa saattoi mahtua näennäisesti tavallisen arkielämän puitteisiin, milloin kohdistuivat ajatukset siihen, miten hän itse suhtautui tähän perheeseen ja sen eri jäseniin.

Kun ajatus pysähtyi tälle kohdalle, heräsi hänessä aina sama tunnelma: omituinen hämärä aavistus jostain laiminlyönnistä, — jonka tunteen järjellistä syytä hänen oli mahdotonta keksiä — ja samalla vaistomainen tunne tehtävästä, jota hän ei voinut täyttää.

Tämä tunne kohdistui varsinkin itse herra Häggiin. Toini oli huvitettu hyväsydämisestä, iloisesta Elina-rouvasta, jolla arkisuutensa ohessa oli niin paljo todellista sydämen hienoutta. Pieni amerikkalainen, jonka elämäntarina nyt oli hänelle uskottu, herätti myöskin hänessä lämmintä mielenkiintoa. Mutta tuo umpimielinen, maailman rantoja kiertänyt mies, jonka katse oli synkkä ja epäluuloinen, mitä hän voisi hänelle antaa? Hän tarvitsi toisenlaista apua ja toverin juuri sellaisen kuin oli saanut.

Jollei perheessä olisi ollut muita kuin äiti ja tytär, olisi Toini pian uudelleen pistäytynyt tervehtimään naapureitaan. Mutta tuo teräväkatseinen raajarikko raukka, jolle olisi pitänyt jotain antaa, vaikka ei ollut annettavaa, pidätti Toinia.

Pari päivää Häggillä käyntinsä jälkeen sai Toini pitkän, sisältörikkaan kirjeen neiti Tollilta. Kirje oli päivätty 8/8 ja kirjoitettu Zürichbergissä. Se uhkui iloa, kiitollisuutta ja sitä suurta, valtavaa rakkautta, joka oli kirjoittajan elämän keskus.

Toinin täytyi hymyillä, kun hän luki neiti Toliin kuvauksia siitä, mitä ainetta hän nykyään tutki ja mitä tuo tutkistelu oli hänessä vaikuttanut.

— Me olemme täällä, tässä ihanassa paikassa, kirjoitti hän, missä sekä alppien puhdas ilma että se ajatuspiiri, joka meitä täällä ympäröi, tuntuu saarnaavan raittiutta. On niin kummallista ajatella, että vielä äsken olin aivan vieras sen suhteen, missä pian toivon olevani rikkiviisas. Kun me ensi kertaa keskustelimme raittiusasiasta, elin vielä siinä uskossa, että sitä ajoi kourallinen intoilijoita. Te selititte minulle asiaa rakkauden velvoittavaa vaatimusta silmällä pitäen. Nyt olen tällä alalla jo siksi paljo lukenut ja oppinut, että uskallan olla toista mieltä kuin Te. Mitä itsekäs maailma välittää rakkauden suuresta laista. Jos siihen vetoamme, ei monikaan kallista korvaansa puheellemme. Mutta asia on tärkeä. Siinä on niin paljo järkeä. Sillä on taloudellinen, yhteiskunnallinen, siveellinen ja tiesi mitkä kaikki painavat puolensa. Näistä täytyy puhua, näistä levittää tietoa ja näihin vedota. Se tepsii, sillä tieto on valtaa.

Ettekö te huomaa, että olen ollut ahkera senjälkeen kun erosimme? Minun täytyy oikein hymyillä itselleni, kun ajattelen, mitä kaikkea tässä suhteessa olen ehtinyt. Hymyilen, sillä kaikki tämä todistaa vain rakkauden ihmeitä aikaansaavaa voimaa.

Te ette voi aavistaa, rakas neiti, mikä mahti rakkaus on, mikä ihmeellinen ja ihmeitä tekevä voima.

Olen iloitseva enemmän kuin voin sanoakaan, jos Te joskus ilahduttaisitte minua sillä tiedonannolla, että kokemuksesta olette oppinut ymmärtämään tämän. Sillä sanottakoonpa mitä tahansa — ainakin naiselle rakkaus yksin on elämää.

Minä tiedän, että pudistatte päätänne ja väitätte vastaan. Mutta minä en siitä välitä. Minä olen kokeneempi ja sentähden myöskin ymmärtäväisempi — tässä suhteessa — kuin Te.

Sulhaseni lähettää Teille sydämelliset terveisensä. Minä en uskalla ruveta puhumaan siitä, miten se hieno puna, joka alkaa palata hänen poskilleen, saa sydämeni sykkimään ilosta. Se aine veisi liian paljo aikaa. Sanon vain, että katselen sitä kuin aamua odottava sarastuksen ensi säteitä. Ja minä kiitän, kiitän ylitsevuotavasta sydämestä onneni aamusarastuksesta.

Eilen oli meillä erityinen juhlailta, josta vielä sananen. Tänne sattui tulemaan joukko tanskalaisia ylioppilaita. Koko täkäläinen yleisö oli kokoontunut pihamaalle ja parvekkeille, kuuntelemaan heidän lauluaan. He lauloivat laulun toisensa jälkeen niin innokkaina, että jo hämärsi ennenkuin lopettivat. Laulujen joukossa oli osa eräästä raittiuskantaatista. En voi sanoa, mitä tunsimme, sulhaseni ja minä, kun tämä maamme valkolakkinen laulajaparvi voimakkaasti kajahdutti ilmoille: For Slägtens Helse og Hjemmenes frid vi kalder tili strid.

Me istuimme käsi kädessä parvekkeella, enkä häpeä sanoessani, että itkimme molemmat, itkimme ilosta siitä, että kuilun äärimmäiseltä partaalta olimme päässeet pelastumaan ja saaneet onnemme pelastetuksi.

Tunsimme molemmat, että meillä jos kellään oli oikeus: for Slägtens
Helse og Hjemmes frid att kalde tili strid.

Oma kokemuksemme antoi meille tässä suhteessa silmävoidetta.
Rakkautemme neuvoi meille tietä.

Siihenkö siis kaikki lopulta kiertyy, että rakkaus tässäkin taistelussa on kaikkein voimakkain ase, joskaan se ase ei helposti pysty itsekkäisyyden kylmentämiin sydämiin?

Mutta kun pystyy — silloin on voitto taattu.

* * * * *

Toini sulki miettiväisenä kirjeen. Siinä oli niin paljo, liiaksi paljo. Hän ei kyennyt selvittämään itselleen, mitä kaikkea hän tunsi. Hän iloitsi heidän kanssaan, jotka itse olivat pelastuneet ja saaneet onnensa pelastetuksi. Hän riemuitsi tästä totuuden voitosta ja näistä uusista ase- ja aatetovereista, jotka nyt olivat rintamaan astuneet. Mutta kaiken tämän rinnalle kohosi vastustamattomalla voimalla ne ajatukset ja kysymykset, jotka neiti Toll kirjeessään oli kohdistanut suoraan häneen:

»Tulen iloitsemaan, kun kuulen, että olette oppineet ymmärtämään, mitä rakkaus on, sillä naiselle on yksin rakkaus elämää.»

— Lapsi, lapsi sinä olet, puheli hän itsekseen, sinä, joka rakastat ja omistat. Rakastaa omistamatta, se kypsyttää, vanhentaa ja tekee sittekin onnelliseksi.

Hän säpsähti omaa ajatustaan. Oli kuin tietoisuus siitä, että hänen olemassaolonsa oli Eilert Olsenille onnen ja avun lähde, nyt olisi esiintynyt hänelle enemmän elämää täyttävänä kuin koskaan ennen.

Mitä siitä, pääsikö hän ulkonaisesti rikkaaseen ja rikastuttavaan elämäntyöhön tai tuliko hänen vastaisuudessakin viettää päivänsä kotikarsinan puolipimennossa. Hänellä oli elämäntehtävä, kun hän olemassaolollaan oli avuksi hänelle, jota rakasti. Olihan siinä tehtävää tarpeeksi!

Toini tutki, tarkasteli ja paloitteli.

Oliko neiti Toll siis oikeassa? Oliko rakkaus naisen elämän syvin sisällys ja salaisuus? Ja siinäkö oli ero miehen ja naisen välillä, että mies tahtoi antautua työlle ja aatteelle, nainen henkilölle, persoonallisuudelle?

Vahvistiko hänen oma kokemuksensa tätä väitettä?

Eikö se, mitä hän tunsi, johtunut ainoastaan siitä, että se, mitä hän vasta oli kokenut, nyt eli niin voimakkaana hänen sisimmässään. Kun ennättäisivät tyyntyä nämä suuren onnen ja suuren surun nostattamat laineet, eikö hän silloin tuntisi, että tärkein tekijä ajallisen onnen saavuttamiseksi sittekin oli oikealle alalle joutuminen, kokemus elämää täyttävästä ja omaksi ottavasta kutsumuksesta?

Toini hääti ajatukset luotaan. Hän ei tahtonut muistella mennyttä ja tutkia tulevaisuutta, niin että unohtuivat nykyhetken velvollisuudet. Hän koetti entistä tarkemmin pitää silmällä, millä voisi tätiään auttaa ja ilahduttaa. Hän antoi Kaisalle tilaisuutta pitkiin, mieltä keventäviin keskusteluihin. Joka suhteessa hän koetti niin paljo kuin mahdollista eläytyä entisiin velvollisuuksiin ja entisiin oloihin. Hän tahtoi velvollisuuksien täyttämisellä karkoittaa turhat kysymykset ja säästyä kuuntelemasta sairaudekseen, mitä soittivat ne suuret kellot.

Toini istui tätinsä luona lukien hänelle ääneen, kun posti toi ensimmäisen kirjeen Eilert Olsenilta. Sanoja siinä ei ollut paljo, mutta joka sana sisälsi sitä enemmän. Se oli todella ystävän käden ojennus. Hyvin vähän hän kertoi itsestään, mutta oli kuin hän olisi aavistanut, miten raskasta Toinilla oli. Sentähden hän tahtoi kättä ojentaa, saadakseen sanoa: älä väsy.

Samana päivänä, jolloin Toini oli kirjeeseen vastannut, istui hän iltapäivällä huoneessaan, järjestellen laatikoitaan. Hänen käteensä sattui silloin »Kirjeitä tuntemattomalle ystävälleni». Hän rupesi lukemaan. Sitte hän tarttui kynään ja kirjoitti hetkeäkään arvelematta:

(Jälleen kotona.) — Minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle, kerta ja viimeinen.

Miksi niin?

Minun täytyy olla rehellinen. Kun nyt kynään tartun, kysyn itseltäni, oletko sinä, ystäväni, enää tuntematon? Enkö tiedä, kenen kasvot minulle esiintyivät, samassa kun tartuin kynään?

Sen tiedän. Ja kuitenkin kysyn, oletko sinä se? Kysynpä vielä enemmänkin: Kysyn, pitääkö entinen uskoni paikkansa sielujen yhteenkuuluvaisuuteen nähden? Vai onko niin, että me lyhytnäköiset rakentelemme määritelmiä, mutta rikas, kaavoihin kangistumaton elämä ne särkee?

Lakeja ei voida laatia niin monta, ettei elämä rikkaudessaan tarjoaisi ilmiöitä vielä enemmän, kokemuksia ja oloja, jotka kohoavat joka järjestelmän yläpuolelle.

Niin kauan kuin syrjästä katselee elämää, voi ehkä määritellä ja pistää kaikki tiettyyn paikkaan niinkuin laudakolle. Mutta kun siirtyy syrjästä keskustaan, kun kokemukset tulevat, kun tulee elämä, silloin ei enää voi määritellä, sovittaa kaavoihin ja luokitella.

Jos nyt olettaisin, että se usko, jonka ohjaamana aloin kirjoittaa sinulle, ystäväni, että se on oikea, mitä minun silloin on uskottava sinusta, jonka kuva minulle hymyilee niin siunatun kirkkaasti koko ajan minun kirjoittaessani tätä? Uskallanko sanoa, että olet se ystävä, jonka olemassaoloon olen uskonut niin vahvasti, että jo ennenkin olen kuin aavistanut henkesi läheisyyden? Ja siinäkö onkin syy siihen, että kohta niin tutulta tunnuit?

Sydämeni riemuitsee: sinä se olet, sinä se olet. Järkeni sanoo: minä tiedän, mitä sinä olet minulle, mutta mistä tiedän, oletko sinä se yksi ja ainoa? Voisinhan joskus tavata jonkun toisen.

Pudistan päätäni tätä kirjoittaessani, mutta kirjoitan kuitenkin.

Ja kun kirjoitan epäilykseni tähän, tulee minun niin haikean ikävä sinua, sinä rakas.

Koetan luoda kuvasi eteeni niin selväpiirteisenä kuin mahdollista. Näen sinut, kun kuljet kodissasi suuren surun ja räikeitten ristiriitojen kuormaa kantaen. Tyyni on olentosi, kirkas katseesi. Paljo et puhu. Tiedät, ettei sanojasi ymmärrettäisi, ettei niitä tarvita. Ei saa kukaan aavistusta siitä, mitä sisimmässäsi piilee, kun he eivät ymmärrä olentosi suoraa, yksinkertaista todistusta siitä. Olet kodissasi, kuten sanotaan, lukittu kirja, mutta et sentähden, että kylmän ylpeänä et luoksesi laskisi, vaan sentähden, että ympäristösi ei ole lukutaitoinen.

Näen sinut sitte koulussasi. Se on pyhä maa sinulle, sillä sinä olet siellä elämäntehtävääsi täyttämässä. Kuljet sielläkin hiljaisena, vaiteliaana, mutta silmäsi puhuvat, ja koko olentosi heijastaa sitä rikasta elämän ymmärtämystä, joka vetää nuorten mielet puoleensa. Joka pikku tapahtuma sinun ja oppilaittesi välillä selvitetään, ei koneellisesti, vaan siten, että sekin osaltaan rakentaa ystävyyden lujaa siltaa sinun ja heidän välilleen ja tulevat kylvetyiksi ne henkisen perinnön siemenet, joilla sinun ja monen muun täytyy mieltään lohduttaa, kun näkee, miten usein se perintö, jonka perustuksena on ulkonainen yhteenkuuluvaisuus, tuottaa ihmislapsille sulaa tuskaa ja turmiota.

Tällainen sinä olet, sinä hiljaisuuden ystävä. Syvälle ovat sydämesi juuret painuneet ijäisyyden maaperään, sentähden teet sinä Jumalassa voimatöitä.

Sinulle olen oikeastaan puhunut koko ajan, kirjoittaessani. En sentähden voi pettää itseäni, uskottelemalla itselleni, että nyt kirjoitan tuntemattomalle.

Katsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten, että tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras heimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen tavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.

Mutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään, sillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt elämässä.

Kun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli »koskematonta». Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien raittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän saman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin mitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua siitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana.

Joku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan.

Onko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus rajoja tunne.

Enkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä sukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä luonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia elämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein raatelevaa.

Se, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää kuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva kirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista, vahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä.

Jos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on tällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan ihmisinä?

Mutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä?

En uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn.

Toini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena, tuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen ihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen häneen.

— Viljo — huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä oli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa?

Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan paikaltaan, kiiruhti hän portille.

— Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu?

Poika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin.

— Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? — Toini veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa.

— Isä on niin kipeä, — änkytti lapsi. — Hän hukkui —

— Hukkui? Mitä sinä sanot?

— Äiti ei tiedä, — koetti hän taas saada sanotuksi.

— Tule, tule. Mennään yhdessä. — Toini tarttui pojan käteen ja avasi portin.

Oli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat, oli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi tulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen kuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki sen tervehtiessään.

— Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui hukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista?

— Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella voittaakseen liikutuksensa. — Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me olimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä onkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. — Viljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. — Sitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja isä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko siinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen vai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä tiedä.

— Joko vesi kiehuu? — Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta.
— Neiti, Te — Häneltä pääsi itku.

— Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se ihmekään ole! — Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia.

Heikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti salata kyyneleitään.

Pikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa vieressä.

— Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan tapaansa. — Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat.

— Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin.

— Ettekö tule sisään, neiti?

— Ei, en minä nyt.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset äidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun, nähdessään Toinin.

— Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille.

— Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen, kun Jumala näin varjeli —

— Ei sitä tiedä, — keskeytti rouva Hägg. — Hän on niin heikko.
Sellainen raihnainen ruumis — tietäähän sen.

— Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. —
Ottaisinko lapset meille, — tai jonkun ainakin?

— Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras, mitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä.

Rouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui nyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan.

— Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. —
Voitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani.

— Kiitoksia, kiitoksia! — Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa sairaan luokse.

Toini valvoi myöhään sinä iltana.

»Paras, mitä meillä on» — ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka hänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista rakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää, mutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät tätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka »kukkia oli kasvattanut arkisen mielen peltomaahan».

Varhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia. Lääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen alkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja sairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta.

Toini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta tämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä kuului.

Kun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista kuin haudassa.

Hän säpsähti. Mitähän tämä tiesi?

Kun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja raotti sitä.

Pienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika oli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta vastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka. Hän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle. Hänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin sädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka herkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto.

Toini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä tulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt missään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä mitään.

Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta.

Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen vieressään huomasi hän pienen paperikäärön.

— Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa itkevän viereen.

Vastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen.

— Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki?

Rouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä olevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut vastaansanomista. — Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä sielussani että ruumiissani.

— Onko lääkäri käynyt toistamiseen?

— Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. — Tahdon koettaa, mitä ikinä vain voin. — Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui — sitä samaa, mitä itsekin tunnen.

— Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini.

— On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta viime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo — välistä houreissaan, välistä selvänä. — Teistäkin hän puhui. — Ääni pyrki värisemään. — Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa sen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja muutakin — —

Pitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. — Minun piti saada lukea — ja antaa — teille ja —

Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan.
Hänen kätensä vapisi.

— Minä en voi lukea — ottakaa se. — Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. — Olen jo itkenyt täällä ison aikaa — ehkä hän on herännyt. — Hän voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.

Hämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa paperikäärön.

»Tytölleni», hän luki päällekirjoituksena.

— Jossain sanotaan »Syvyydestä minä huudan sinua». — Liekö seuraava sana »Jumala» — sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan, sillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi kutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa minulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan kohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? — Ehkä vain huudan rintaani ahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole annettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat mieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla joka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan kuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla toiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin lumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan.

Mutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko huutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on. Olisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo, että huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella elämässä olen toivoni kiinnittänyt.

Ainoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni. Sinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä kiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni.

Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan.

Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän, jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.

Kaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan tunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella.

Toini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: — Istun yksin kylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni, ikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän kuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut meikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta lammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä sitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei kukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille tietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi kuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian hyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain aikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta alkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä arvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää muuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa?

Jos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka ulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole rajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos minulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä on Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana yli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se on luotu?

Onko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle onnettomalle elämän lapsipuolelle — —?

Minä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat jyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt se tympäisee ja mieltä etoo. — Oikeastaan en koskaan ole ollut taipuvainen uskomaan suuria itsestäni, — en siis myöskään uskomaan suurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki, johon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin käsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi sanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä vain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen.

Päätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa — avun toivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen.

Rahaa sain — sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi tulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä.

Tänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja pelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto vastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole syytä siihen enemmän kuin muillakaan.

Mutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon ihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain, jos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen rohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja rähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään, ja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat: terveydeksi.

Niin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni.

Minä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei kukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi. Minä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun rinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten lämpimän lieden luona.

Ensin luulin, että tuon hetken elähdyttämänä jaksaisin kulkea vaikka matkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin uskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua.

Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin.

Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa, koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas yhtyisivät.

Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin sinua nyt muistan ja ajattelen? — — —

* * * * *

Toinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo outo, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää, tehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan ennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä kohden.

Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan.

— Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä, vaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi kuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä päivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut sen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä tunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti seuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan hiljaista.

Olimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu korkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä, aukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan vaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden. Valkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina, sanoisinko hartaina.

Silloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka heitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä korkealle taivasta kohti.

Saaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön kirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi maalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret kokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen, surunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen kirkkaus.

Suuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi hän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana sävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä ylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka meitä ympäröi.

Sellainen oli se ilta ja yö — ihanin elämässäni, se, jonka sain viettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. —

Minä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi, kunnes jälleen tapaamme toisemme.

Yöllä 12/2. — Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi, tyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja rukousjakkarani.

Kynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen henki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo tunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot yölintuina liikuskelevat.

Oskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen kuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. — Toiset nukkuvat. Unella he antavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä vain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset, nuo ainaiset ajatukset.

Olen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti huoneessani kirja edessäni — joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa. Mutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti kuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan.

Onko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se osuuteni isäin perinnöstä?

Kun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat heräisivät! — Niin, nukkuvat heräisivät, — sittehän siitä olisi jotain hyötyä.

Oskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän sietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske alamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu maistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin petomainen?

Hän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen sekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa yhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta — tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon miten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin tahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin kuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän, mutta syntyköön, minä en sille mitään voi.

Jos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että ihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte toisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan pian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni olisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan.

Hurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on.

Mutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten niskoille ja toivottelen heille turmiota.

Voi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt? Miksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja nostaa?

5/3. — Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli painettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin. Onhan se niin, mutta — enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja esi-isäni ovat kylväneet?

12/3. — Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä pidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat peittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni välistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun esimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet elämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden, että minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana juhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme säilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla saarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi. Hellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä pois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli sinussa.

Luulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me »huvittelemme» toisten naisten seurassa.

Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Elämä on taas ollut vähän paremmalla puolella. Koetan tehdä työtä.

30/3. — Olen ollut uskoton tytölleni, ja olen yhä. Sentähden en enää kirjoita sinulle, vaan toiselle.

Joku voisi väittää, että olen jo aikoja sitte ollut uskoton, mutta minä en nyt tarkoita sellaista uskottomuutta. Väittäisinkö, että olen tarpeeksi ihanteellinen sanoakseni, että ihminen antaa niin äärettömän vähän antaessaan ruumiinsa. Minä tarkoitan pahempaa uskottomuutta. Minä lemmin toista. Jo samana päivänä, jolloin kirjoitin uskovani, että me miehet sittekin ylinnä rakastamme hyvää naista, näin minä hänet, jota nyt rakastan. Opin silloin ymmärtämään, että me myöskin sangen herkästi lemmimme sellaista, joka on kuuma ja kiihoittava kuin neste, joka lasissa päilyy.

Nyt minä rakastan sinua, rakastan, vaikka tunnen että sinä perikatoani joudutat. Huulesi ovat niin pehmeät, silmäsi valavat sähköä joka jäseneeni. Ennen minä pelkäsin sinunkaltaisiasi naisia. Tunsin oman, tyhmän kömpelyyteni heidän seurassaan. Sentähden suutuin heihin.

Ehkä minä suutuin siitäkin syystä, että aavistin sellaisen ilon makeaksi, jos vain olisin päässyt ujoudestani, mutta siitä en päässyt — ennenkuin sinä minua autoit. Suvaitsit olla huvitettu seurastani, ja se nosti minut omissa silmissäni. Siten sait minut kokonaan valtoihisi, enkä nyt irti pääse, en vaikka jo tunnen tuhon tulevaksi.

Jos sinä näkisit minun ajatukseni, sinä, joka niin koetat »parastani» harrastaa. Sinähän olet raittiusihminen ja sinä koetat vaikuttaa minuun. Mutta sinä olet itse se kuuma, huumaava viini, joka jouduttaa perikatoani. Kaunis sinä olet ja katseesi kiehtoo. Sinä tunnet valtasi naisena, ja sinä nautit siitä, mutta sitä et myönnä itsellesikään. Sinä et tahdo olla rehellinen — et tahdo — saadaksesi rauhassa leikkiä. Sen näkee mies, jota sinä tahdot »auttaa» ja nostaa. »Ole raitis, ole raitis», huudan minä sydämessäni sinulle, kun sinä käyttäen kaikkia naisellisen lumousvoimasi välikappaleita toisille saarnaat raittiutta. Tunnen katseeni tunkeutuvan sisimpääsi, mutta sitä et sinä ymmärrä. Tiedän siitä, mikä sisimmässäsi piilee, enemmän kuin sinä itse ja kuitenkin rakastan minä sinua, rakastan ja etsin kuin sitä juomaa, joka turmanvirtaansa minut upottaa.

15/4. — Uskottomuuteni puuska on lopussa, ja se loppui niin arvokkaasti, että kannattaisi nauraa. Minä olin vain »väliaikainen» toisen poissa ollessa tai ehkäpä rangaistukseksi hänelle! Nyt minä palaan sinun luoksesi, tyttöni, palaan, en vain ajatuksin ja sanoin, vaan teoin. Jos minussa jotain pelastamisen arvoista on — ja uskon, että sitä vielä on — täytyy sinun pelastaa se. Minä tulen sinun luoksesi apua kerjäävänä. Olen koettanut hankkia itselleni tietoja sinusta. Olenkin jo hiukan jäljillä. Ja minä kuljen, kuljen siksi kun löydän. Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja ne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen verran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. — — —

* * * * *

Kirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi lähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin.

— Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein kirjoitin! Nyt olen vanha mies, jonka tunteet ovat talttuneet ja jonka selkä on tottunut olemassaolonsa taakkaa kantamaan.

Toivioretkeni? Niin siitä on aikaa, kun sille lähdin. Ja se päättyi toisin kuin olin ajatellut. Juuri kun olin pääsemäisilläni perille, kompastuin niin pahasti, ettei nousemisesta voinut enää olla puhettakaan. Minä olin saanut tietää, missä sinä asuit, sinä tyttöni, joka nyt elit enemmän ajatuksissani, mielikuvituksessani, oman sydänkaipuuni luomana kuvana kuin todellisena olentona. Olin lähikaupungissa, eikä luoksesi ollut kuin tunnin kävelymatka. Mutta ennenkuin lähdin, vahvistin mieltäni pienellä humalalla, — kaiketi sitä varten, ettei rohkeus pettäisi.

Lähdin sitte viimein matkalle. Valtamaantieltä jouduin metsäpolulle, metsäpolulta radalle. Istahdin sinne lepäämään — ja nukuin. Heräsin outoon kuminaan. Koetin kiireimmän kautta kömpiä syrjään, mutta se oli myöhäistä. Sain sääreni jättää sakkona luvattomasta radalla kulkemisesta. — Minut vietiin sairaalaan. Kun aloin toipua, kirjoitin Elinalle. Hän tuli heti. Sairaalasta päästessäni hän vei minut kotiinsa ja piti minusta parempaa huolta kuin kukaan ennen. Hän ilmoitti onnettomuudesta äidille, joka asui kaukana Pohjois-Karjalassa, Hanna sisareni luona, mutta äidillä ei ollut varoja, voimia eikä tilaisuutta tehdä mitään hyväkseni. Kaikki omaisuus oli mennyt nuorempien siskojen kouluttamiseen. Hanna avusti jo siinäkin, ja hän elätti nyt äitiä. Vähistä varoistaan oli Hanna kuitenkin pistänyt kirjeeseen viisikymmentä markkaa sekä ystävällisen tervehdyksen ja pyynnön, että hän toistekin saisi tietoja minusta. — En ole tätä sisartani oikeastaan koskaan tuntenut. Hän oli vanhin ja sai viran minun pienenä ollessani. Mutta siitä, mitä hänen joskus käydessään kotona näin, päätin, että hän oli samanluontoinen kuin isä ja minä.

Elina ei olisi mielellään näyttänyt minulle äidin kirjettä, mutta sain sen käsiini. Minä ymmärsin siitä, että omaisillani ei ollut tilaa minulle, ei missään suhteessa, ja minä kielsin Elinaa heille kirjoittamasta.

Elina on nyt vaimoni. Jollen olisi vanha ja paljo kokenut, ajattelisin ehkä, että olisinhan voinut saada paremmankin. Nyt täytyy minun tunnustaa, että hän on liiankin hyvä minulle. Minä olen saanut enemmän koulusivistystä kuin hän, mutta hänellä on — kaikesta huolimatta — sitä suuriarvoisinta — sydämen sivistystä. Millainen hän on ollut minulle, sen tietää Jumala yksin. Välistä on kyynel pakostakin silmään pyrkinyt, kun olen nähnyt, millä rakkauden ihmevoimalla hän henkisesti pyrkii tasalleni, pyrkii ajattelemaan minun ajatuksiani, tuntemaan minun tunteitani ja sitte naisellisella hienotunteisuudella tekemään elämän minulle helpommaksi.

Ja sitte on hän rikastuttanut minun elämääni lapsillaankin. He rakastavat minua ja pitävät minua hyvänä isänä. Minä, hyvä isä, voi elämän ihmeellisyyttä! Kun ankara, lahjomaton elämän tuomio on meitä ruoskinut, ruhjonut, valaa se pisaran lääkitsevää lohtua haavoihin.

Vai onko tämä armahtavan Jumalan töitä? En tiedä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että olen ruvennut uskomaan Häneen. En niinkuin se uskoo, joka yhteydestä hänen kanssaan ammentaa ijänkaikkisuusvoimaa ajan raskasta taakkaa kantaakseen. Minä uskon väsyneesti, tiedottomasti kuin suuren koneiston kulunut ratas — jos se voisi ajatella — uskoisi siihen, että totta on sillä, mikä sitä kuluttaa, jokin tarkoitus, kaiketi eivät ole suotta rakennetut nuo suuret, ihmeelliset koneet eikä turhaan kulu se voima, joka sen ympärillä vaikuttaa. Ei kai suotta vaivan ja työn esiin puristama hiki helmeile lukemattomien työntekijäin otsalla, ei suotta suuria uhrata. Kaiketi on sillä kaikella joku järjellinen tarkoitus ja kaiketi johtamassa on joku, joka tarkoituksen tietää, vaikka minä koneiston sisällä oleva, pian kuluva osa, en sitä näe enkä ymmärrä.

Vaikka ei uskoni tämän selvempi olekaan, en sitä sittekään antaisi pois, yhtä vähän kuin mieronkiertäjä luopuisi leipäkannikasta, joka hänet hengissä pitää.

Tämä uskoni on kuitenkin ainoa, joka sovittavasti selittää minunkin elämäni. Sanoohan Rydberg:

»Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä,
Saavut kerran Jordaniin.»

Jos minun sortumiseni voi suojella toisia, jos minä, sentähden että olen vanha, paljo kokenut mies, jollain tavoin voin tasoittaa tietä niille lapsille, jotka minulle ovat isän nimen antaneet, onko elämäni silloin hukkaan kulunut?

Nämä lapset ovat oikeastaan olleet elämäni ainoa ilo. Rakastan heitä kaikkia. Helmi ja Heikki tarvitsevat minua kuitenkin vähemmin. He ovat reippaita, työkykyisiä, kuten heidän äitinsä. Kyllä he elämässä suoriutuvat. Mutta Hilkka, sinä suurkaupungin pyörteistä noussut, puhdaskatseinen lapsi, sinä olet suloudellasi antanut tyydytystä särkyneen sieluni kauneudenkaipuulle, sinä olet hyvyydelläsi, hellyydelläsi muistuttanut minulle sydämeni rakastamaa tyttöä, jonka kuva oli nuoruusaikani ainoa valontähti.

Ja sinä, Viljo, jolla minun tähteni pienestä pitäen on ollut vanhat, kärsivät kasvot, minä rakastan sinua niin suuresti siksi, että minulla on paljo sovitettavaa, kun sinulta riistin lapsuutesi ilon, ja myöskin sentähden, että olet hiljainen, pelkäävä, pieni poika, jonka täytyy lähteä sille taipaleelle, jonka toiseen päähän minä pian toivon pääseväni. — — —

* * * * *

Toini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa jälkeen sumensi katseen.

Totisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden.

Heikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen tarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään päivämäärän. Se oli sama, jolloin hän — kuten luuli — teki herra Häggin tuttavuutta.

Lämmin liikutuksen laine läikähti hänen kasvoilleen hänen nähdessään, että se, mikä seurasi, tarkoittikin erityisesti häntä.

— Kun kerran nuorena aloin tätä päiväkirjaani kirjoittaa, omistin sen tytölleni. Täytyyhän minun jo senkin tähden kirjoittaa tähän jotain nyt, kun olen nähnyt sinut jälleen.

Me muutimme tänne sentähden, että minä tiesin sinun asuvan täällä ja rukoilin Elinaa muuttamaan.

Miksi? Siitä syystä, että minä vanhuudestani huolimatta olin niin lapsellinen. Sinä ja minä yhdessä, toinen toistemme tovereina niinkuin ennen ajattelin, sehän oli sula mahdottomuus joka suhteessa. Minä en sitä edes enää olisi toivonutkaan. Mutta sinä ja minä yhdessä naapureina, joilla olisi seuraa ja ehkä hiukan iloakin toisistaan, siitä uneksin vielä. Minä kuvittelin sinut istumassa vierelläni, puhelemassa hiljaisella, hyvällä tavallasi, ja minä puhelin itsekin sinulle iloiten siitä, että sain ja osasin tehdä niin.

Mutta tämän lisäksi oli minulla toinenkin toivo. Minä suorastaan janosin tietoa siitä, muistitko sinä minua ja oliko yhteinen kävelymme sinulle ollut samaa, mitä se oli ollut minulle. Houkkio kun olin, uskoin minä moista. Minä olin siinä suhteessa poikkeukseksi oikein tavallisen miesmäinen. Miehen on niin helppoa uskoa, että hän on tehnyt toiseen jonkinlaisen vaikutuksen. Eihän tuo heikkous yleensä minua vaivannut, mutta luulen, että se tässä johtui ikävästä saada kipeneen elämän kaunista runoutta heijastumaan oman elämäni särkyvään kuplaan.

Kun muutimme tänne, kuulin, että olit sairas. Minä valvoin vuoteellani sinun tähtesi. Minä koetin aavistaa, kärsitkö sielun vai ruumiin puolesta. Oliko se Jumala, johon niin lapsellisesti uskoit, sinut jättänyt, vai oliko se elämäntehtävä, jonka äidiltäsi olit perinyt, käynyt sinulle liian raskaaksi. Niin kysyin itseltäni sinun sairastaessasi, niin kysyin sittekin, kun näin väsyneet, kalpeat kasvosi ikkunassa.

Kun rupesit toipumaan, toivoin tutustumista. Silloin matkustit pois.

Melkein katkerana koetin sen jälkeen työntää sinut mielestäni. Sinähän jätit minut tahallasi — — kiusalla — juuri kun olin tullut luoksesi. Siksi en tahtonut ajatella sinua enää.

Mutta sitte palasit, ja tänään olet käynyt meillä.

Mitä minä sanon siitä? Sinä olit sama kuin ennen, sen näin silmistäsi, olennostasi, sen kuulin niistä kauniista kuvauksista, joilla sinä Elinan mieliksi koetit minua ilahduttaa. Mutta minulle sinä et ollut sama. Sinullakaan ei ollut sijaa minulle. — Eräs vieras nimi oli usein huulillasi. En tiedä, missä suhteessa olette toisiinne, mutta minä en voinut olla kysymättä itseltäni: olisikohan sinulla ollut minulle sijaa enemmän, ennenkuin tapasit tuon toisen?

Joku kirjailija on jossain sanonut, että on turvallista tietää kuoleman aina tulevan oikeaan aikaan. Ainakin minulle on kaikki elämässä tullut liian myöhään — tai oikeammin, minä olen itse myöhästynyt. Kun kiiruhdin isäni tautivuoteelle, myöhään. Hän oli kuollut. Kun pyrin sinun luoksesi, tulin myöhään. Onnettomuus tapasi tiellä. Liian myöhään Elina alkoi ymmärtää, miten suuressa avun tarpeessa olin, liian myöhään kolkutti kirje omaisteni ovelle: he eivät enää voineet eivätkä jaksaneet auttaa. Ja nyt, kun vihdoin pääsin luoksesi, tulin — liian myöhään.

Mutta niinhän olikin, että kuolema tulee oikeaan aikaan. Ehkä se korvaa elämän myöhästymiset.

Kuolema, sinä erehdysten korjaaja, joko alan sinua odottaa, sinua ja sitä, mitä myötäsi tuot, olipa se sitte puhdistavaa kiirastulta, sovittavaa selitystä tai muuta, jota ei ajatukseni jaksa käsittää.

Mutta paras, kun en odota. Se hyvä, mitä olen odottanut, sitä ei ole kuulunut. Ehkä sinä, tyyni kalpea viikatemies hyvyydessäsi tulet odottamattakin — — —

* * * * *

Toini nousi, heitti huivin hartioilleen ja hiipi hiljaa huoneesta.

Kaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hän kulki varovaisesti ruokasalin läpi etehiseen ja sieltä ulos.

Puutarhasta lehahti kukkien tuoksu häntä vastaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen kirkkaat säteet pujahtelivat iloisesti paikasta toiseen. Havahtuen karistelivat kukat kastepisaroita hiuksistaan. Hiljainen tuulenhenki humisi huomentervehdystään puitten latvoissa, ja aamukasteessa kimalteleva nurmikko ihasteli omia, auringon kirkastamia hohtohelmiään. Nukkuva luonto nousi unestaan. Toini kulki edestakaisin, edestakaisin käytäviä pitkin.

— Ei tyyntyä syömeni malta, se viel' yhä myrskyää. — Sen hän tunsi.

Miksi, miksi, tiedusteli tuskaisena hänen sydämensä.

— Ja miksi minäkin, — heräsi sitte syyttelevänä kysymys, — miksi vain lisäsin kuormaa? Miksi olit perheinesi, oloinesi mielessäni vain silloin, kun kaipasin jotain mieltäkiinnittävää, jotain ajatuksia antavaa tai ajatuksia haihduttavaa. Miksi en sinussa kohta nähnyt lähimmäistä, joka tarvitsi minua?

Toinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain vilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he olivat keskustelleet yhdessä kävellessään.

— Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän jäämeren — niin sinä sanoit. — Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta. Mutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa. — Liekö sitte oma syyni, vai miten, mutta eihän mahtava merenvirta voi joka poukamaan poiketa, ei joka rantaa huuhtoa.

Toinin katse sumeni kyyneliin.

— Voi Eero, Eero! — Etkä vain sinä, mutta kaikki ne sadat, tuhannet ja miljoonat — miksi on heitä niin paljo, heitä, joiden sisin jäitä sulattavan lämmön puutteessa jää kylmänä kuolemaan, vaikka jokainen ihmislapsi on onnea ja elämää varten luotu?

Vai onko?

— Niin, lopullisesti tietysti — mutta kuuluiko ehkä sortuminenkin välttämättömänä renkaana elämän kehitysjaksoon, ja jos niin — — —?

* * * * *

Toini lähti ajatuksiaan pakoon.

Sairashuoneessa oltiin varmaan jo valveilla. Hän tahtoi tiedustella, mitä sinne kuului.

Keittiössä ei ollut ketään, ei viereisessä huoneessakaan. Lasten vuoteet olivat tyhjinä. Näytti siltä kuin he vasta olisivat nousseet.

Toini raotti varovaisesti sairashuoneen ovea. Ensin hän ei nähnyt ketään, mutta kun raotti enemmän, huomasi hän kaikkien olevan koolla vuoteen ympärillä.

Hän pysähtyi epäröiden. Silloin narahti ovi.

— Äiti, kuiskasi Helmi.

— Tulkaa sisään, Elina rouva viittasi kädellään, hetkeksikään irroittamatta katsettaan kuolevasta.

Toini pysähtyi vuoteen toiselle puolelle pikku Viljon viereen. Poika painautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin nyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle.

Yhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin.

— Sinä tulit kuitenkin. — Huulet vetäytyivät omituiseen, vierasluontoiseen hymyyn.

— Niin tulin. — Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän kuumehoureissaan vaiko tajussaan.

Silloin näytti siltä kuin kuoleva olisi huomannut erehdyksensä. Katse etsi Elinaa.

— Nosta, — pyysi hän äkkiä selvään ja tuskaisesti.

Elina kumartui häntä auttamaan. Silloin hän kuin yliluonnollisen voiman nostamana itse kohosi istualleen.

— Kiitos, kiitos, sanoi hän selvään, katse säteilevänä. Hellä, hyväilevä silmäys kiintyi vielä lapsiin, sitte hän painui vuoteelle, rinnan pari kertaa korahtaessa.

Henki oli lähtenyt.

Kuoleman jättämä jälki on aina tuntuva ja syvä. Mutta joskus se saattaa olla tavallistakin tuntuvampi. Ja sellainen se oli Eeron kodissa.

Ne elämän iloiset äänet, joita Elina emäntä talossaan oli edustanut, vaikenivat kokonaan. Hän oli aivan surunsa murtama. Hän suri »parhaintaan», toisten hylkäämää, usean ylenkatsomaa, joka kuitenkin oli ollut kukkien kasvattajana hänen elämänsä tiellä ja jonka raskasta kuormaa hän oli kyennyt keventämään paremmin kuin kukaan muu.

Kohta isän kuoleman jälkeen joutui Viljo vuoteeseen. Hän sai kuumetta eikä se ottanut väistyäkseen. Hän sairasti kuin vesa, joka lujasti on kiertynyt vanhan puunrungon ympärille, sairastaa, kun vanha puu kaatuu.

Toiset omistivat nyt hänelle kaiken sen hellän huolenpidon, minkä vainaja ennen oli osakseen saanut.

Eeron oma huone, jossa hän lepäsi, oli kaunis kuin kukkastarha. Siellä oli suuria valkeita liljoja, Toinin sinne tuomia, ja tuoksuvia ruusuja — sekä Toinin hankkimia että kotikasvatteja. Taustana olivat ne kauniit kotikasvit, joita Eero ja Hilkka yhdessä olivat hoitaneet.

Senjälkeen, kun Elina oli saanut muun järjestetyksi huoneessa, asetteli
Toini Hilkan avustamana sinne kasvit ja kukkaset. Elina oli silloin
Viljon luona. Kun hän palasi ja näki huoneen, herahti hän itkuun.

— Voi, kuinka olisi iloinnut — jos olisi nähnyt, — sai hän nyyhkytyksiensä lomasta sanotuksi.

Kaikki toivat sitte jäähyväislahjansa sinne, väsyneen taivaltajan lepokammioon. Hilkka piti kuitenkin pääasiallisesti huolta huoneen kukkasista. Se oli hänen viimeinen rakkaudenpalveluksensa.

Perheen kaikki jäsenet tuntuivat surussaan painuvan toisiinsa läheisen läheisesti kuin vaaran hetkenä linnunpoikaset pienessä pesässä. Se suru, joka heitä yhdisti, ei ollut ainoastaan suuri, siinä oli samalla jotain lämmintä ja nostavaa. He eivät muistelleet elämän meren hylkyä. He olivat löytäneet sellaista, mitä ei toisten silmä nähnyt, sillä he olivat tunteneet ja rakastaneet häntä.

Kohta kuolemantapauksen jälkeen kirjoitti Elina Eeron äidille. Vanha tohtorinna itse, Hanna sisar ja pari nuoremmista lapsista saapuivat hautajaisiin. Kunnioittamalla kuollutta he tahtoivat korvata sen, mitä aikaisemmin olivat laiminlyöneet.

Varhain hautajaispäivän aamuna, ennenkuin toiset vielä olivat nousseet, kävi Toini kuolintalossa. Yhdessä Elinan kanssa he menivät Eeron huoneeseen ja siellä viipyivät kauan. Mutta kun he palasivat toisten luo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin olisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa.

Se saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut suuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna sisar ja Toini Hilkan kanssa. Seuraavilla rattailla tulivat Heikki, Helmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet.

Ihmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän tunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa. Auringonpaiste, kauniisti kukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti puhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi tekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden raunioilla.

Murtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa alle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä. Näytti siltä kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään.

Haudalta palattaessa juotiin maalaistapaan kahvit kuolintalossa. Silloinkin pysytteli vanha tohtorinna erillään muista. Hän ei jaksanut olla seurassa. Hänen täytyi yksin saada kantaa surunsa suurta taakkaa.

Hänen selkänsä oli kumartunut ja hänen päänsä painunut syvälle näinä päivinä, sen huomasivat hänen lapsensa.

Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää.

— Te olitte poikani ystävä. — Hän lähestyi Toinia.

— En, — niin, — ei, ette saa kiittää. — Se pisti kuin puukon kärki.
— En minä kiitoksia ansaitse.

— Päinvastoin, — lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois. Hänen olisi ollut mahdotonta selitellä mitään ja yhtä mahdotonta ottaa vastaan kiitoksia.

Vanha tohtorinna yritti kerran uudelleen. Hän lähestyi rouva Hagertia.

— Tyttärenne oli niin hyvä Eerolle.

— Ei hän ole tyttäreni, oikaisi rouva Hagert.

— Tyttären sijainen kuitenkin, eikö niin?

— Tavallaan.

— Minä olen niin kiitollinen —. Vanha harmaa pää tutisi ankarasti. — Mutta minä kadehdin myöskin. On niin katkeraa — — vasta kuoleman jälkeen huomata — miten olisi voinut olla.

— Mitä te sanoitte, kysyi rouva Hagert melkein tuimasti. Hän oli käynyt vähän huonokuuloiseksi.

— Sanon vain — — Me emme ole toisillemme niinkuin pitäisi — ja se on sitte niin katkeraa.

Rouva Hagert vavahti, mutta sitä ei tohtorinna huomannut. — Kyllä minä kuitenkin häntä rakastin, mumisi hän, huojutellen harmaata päätään.

— Kyllä minä rakastin, kyllä minä rakastin, toisti hän moneen kertaan.
Muuta hän ei puhunut koko iltana.

Rouva Hagert teki kohta senjälkeen lähtöä. Hän oli kovin väsynyt.

Kotiin tultuaan ei hän jaksanut kuunnella edes kertomuksia pikku Viljosta, jonka luona Kaisa oli ollut toisten käydessä haudalla. Hän meni omaan huoneeseensa, pani lepäämään ja lepäsi pitkään.

Sillä aikaa Toini alkoi kirjettä Eilert Olsenille. Hän oli vielä kirjoittamassa, kun täti kutsui. Hänellä oli asiaa. Tahtoi puhua pian, kun oli niin väsynyt.

Toinista täti näytti huolestuttavan heikolta. Sentähden hän ehdotti puhelun siirtämistä huomiseen.

— Ei, ei, nyt se on sanottava. — Rouva Hagert puhui katkonaisesti ja lyhyeen. — Sinä tiedät, minkälaista meillä ennen oli yhdessä — niin hyvää. Ymmärtämys yhdistää. Mutta sitte aloin ajatella, että olin liian hyvä. Ajattelin vain, mitä olin tehnyt sinulle ja mitä minulla oli oikeus vaatia. Se vieroitti. En enää nähnytkään toista puolta. — Kun sairastuit, minä melkein suutuin, mutta kun huononit, ymmärsin, mitä olit ollut minulle.

Toini teki keskeyttävän liikkeen, mutta täti ei siitä huolinut. Hän jatkoi vain. — Silloin alkoi taistelu. Kun sitte tohtori puhui terveydestäsi ja matkasta, suutuin taas. Elämä ei ollut hemmoitellut minua, sentähden minäkään en tahtonut hemmoitella toisia. Olin mielestäni oikeutettu ajattelemaan itseäni. — Annoin sinun matkustaa — mutta tunsin kylmyyttä, sillä taistelin yhä. — Mutta tänään haudalla ja sitte kun — — Ääni rupesi värisemään. — Lähde, lapsi, minne tahdot! Ajattele itseäsi! Täytyyhän sinunkin saada valita oma urasi ja elää omaa elämääsi!

Toinin kädet kiertyivät samassa tädin kaulaan ja poski painui poskea vastaan.

— Täti rakas, kaikki on hyvin, kunhan ymmärrät ja — — —

— Älä — älä. Ei nyt puhuta, kun mieli on liikutettu.

Samassa nakutti Kaisa ovelle tullakseen kattamaan illallispöytää. Puhe katkesi siihen, eikä sitä sitte enää jatkettu. Mutta illalla hyvää yötä sanoessaan vanha rouva entiseen, mutta viime vuosina unohtuneeseen tapaansa suuteli Toinia molemmille poskille, otti hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi syvälle silmiin ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua, lapsi. — Ja Toini vastasi kietoen kätensä hänen kaulaansa: hyvää yötä, rakas äiti-täti!

Kun Toini avasi huoneensa oven, sattuivat hänen silmänsä ensimmäiseksi keskeneräiseen kirjeeseen.

Miten kummallista! Äsken juuri hän oli istunut kirjoittamassa kokonaan sen valtaamana, mitä haudalla oli kokenut ja kuullut, ja nyt olivat jo toiset vaikutelmat työntäneet kaiken tuon syrjään.

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, voimatta jatkaa kirjettään. Mutta sitte sulautuivat kaikki eri kokemukset ja vaikutelmat yhteen, ihanaksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän tarttui kynään ja jatkoi:

— Kerroin jo hautaustoimituksesta, miten ehjästi ja johdonmukaisesti kaikki siellä korotti mielen yli sen, mikä oli särkynyt, tuhoutunut, siihen ijäisyysmaailmaan, jossa »vajaa lakkaa».

Senjälkeen kun tuota kirjoitin, olen omastakin puolestani kokenut paljo. — Tie on auennut. Olen vapaa suunnittelemaan tulevaisuuteni suhteen, miten vain tahdon. Minua ei sido muu kuin sydämen rakkaus, mutta se onkin lujin side.

Toiste kerron enemmän tästä. — Omat asiani tuntuvat nyt niin mitättömän pieniltä, vaikka ne toiste taas pyrkivät anastamaan liiankin paljo alaa.

Palaan vielä hautajaisiin. Siellä tuli niin elävänä mieleeni eräs seikka tai sanoisinko kokemus, josta teki mieleni kertoa jo silloin, kun yhdessä ihailimme Tanskan taidetta.

Meillä on täällä Suomessa eräs kirkko, jonka maalauksista on paljo puhuttu ja kirjoitettu.

En käy niitä ensinkään arvostelemaan. Siinä suhteessa saattaa tietysti pitää eri näkökohtia silmällä. Sanon vain, mitä ne minulle ovat puhuneet. — Ja sanon vielä senkin, että jos kerran saisimme kulkea siellä yhdessä, niinkuin Uudessa Glyptothekissä, luulen, että Te tuntisitte samaa.

Kun ensi kertaa astuin tuohon kirkkoon, teki se minuun mitä valtavimman vaikutuksen.

Kirkkoa ympäröivän lehterin pohjaväri on ikävän harmaa: Painostavan arkielämän raskauden tuo se kohta mieleen. Tämän arkisuuden ympäröiminä kulkevat nuoret pojat kantaen elämän taakkaa ruusuineen ja ohdakkeineen.

Mikä kantaa kumartuneena, mikä suoraselkäisenä, mikä kevyen huolettomasti, mikä tarmokas ilme kasvoillaan.

Mutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa katsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa, ikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa arkielämän harmauteen.

Juuri samaa olen viime aikoina tuntenut.

Elämä on puhunut minulle voimakkaammin kuin koskaan — ensin luonto siellä Alppien maassa, sitte ihmiselämä yksinkertaisine ja kuitenkin niin ihmeellisine vaiheineen. Olen nähnyt niin paljo surua ja kuitenkin on kuin nyt vasta ymmärtäisin, miten suurta ja ihanaa elämä on.

Joka keväästä, joka talven vallan voittaa, joka aamusta, jolloin pimeys pakenee valon tieltä, tahtoisin kiittää, sillä ne julistavat kaikki elämän ja totuuden voittoa.

Me puhuimme niin usein yhdessä perinnön merkityksestä. Te painostitte sen peloittavaa puolta ja — olette oikeassa. Mutta olemmehan kaikki myöskin saaneet Eedenin perinnön, jonka vaikutuksia ei mikään voi kokonaan tyhjäksi tehdä.

Siksi juuri puhuu nouseva päivä ja kukkiva kevät ijäisyyselämästä, ijäisyystotuuksista, joita ei mikään voi tyhjäksi tehdä.

* * * * *

Toini antoi kynän painua ja ajatteli hetken. Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kuva hiljaisesta, kirkaskatseisesta miehestä, joka oli suuri nöyryydessään, jaloudessaan, mutta jolla oli suuri surujen taakka kannettavana.

Hän tarttui äkkiä uudelleen kynään.

— Olen kirjoittanut tästä kaikesta, sillä sydämeni on näinä viime aikoina ollut niin tulvillaan. Mutta olen tehnyt näin myöskin siksi, että tahdoin lähettää juuri tämän tervehdyksenä Teille.

Elämä on oikeastaan samanlaista kaikkialla, ja jokaiselle meistä tulee aikoja, jolloin on hyvä muistutella itselleen ja muille, että ajallisuuden vajavuus on lyhytaikaista ja se mikä on ijäistä, se voittaa kerran…

* * * * *

Vielä kauan istui Toini ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte hän havahtui, nousi ja veti käärekaihtimen ylös.

Kuulakan kirkas oli elokuun aamu. Kasteen kyynelissä kylpi maa idässä sarastavan päivän kirkastamana.

Aurinko nousi.