KAKSI RINNAKKAISTARINAA

Hän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla. Aurinko paistoi häneen täydeltä terältä ja kun hetkittäin tuntuva tuulenhenki pyyhkäisi ohi, toi se hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää kevätilmaa.

Muutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen nurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan tuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta, jota ne levittivät ympärilleen.

Kevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui tämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja lempeyttä huokuva helma, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä ja elinvoimaa.

Mutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas syleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput. Ja niiden valtakunta oli — kuoleman.

Nainen puunjuurella nosti kiireisesti käden silmilleen. Kauniinmuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.

Samassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askeleita. Nainen kuivasi kiireisesti kyyneleensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti samassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta päästä iloisia miehenääniä. — Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa! Mies pysähtyi astunnassaan, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen lukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin oli nainen puun alla kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen kädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin huippuihin.

Kuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus kun kuume poltti suonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään valkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen mikä nyt jyskytti ja poltti suonissa ja siitä olisi ihminen noussut raittiina ja elpyneenä kuin hellepäivänä kylmästä kylvystä.

Mutta se ajatus värisytti aina jälestäpäin. Sillä nuo viileät huiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman järkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta muotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa mahtavuutta.

Hänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään, elämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä kulki se läheiselle niitylle, jolta kuului karjankellojen kalkatus Siitä nousi se vihertävän kukkulan kuvetta taas laskeutuakseen laaksoon, jonka perimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti viheriäisiä aaltojaan kivistä uomaa pitkin.

Kaksi valkeaa kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen haikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.

Mitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät häntä kahlehti? Taisiko hän estää kun se tuhansin käsin tarttui hänen nuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle, että nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?

Kuumat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän painoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti liikutuksensa.

Hän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin ajatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä kevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin se ennen oli ollut raskasta ja armotonta.

Hiekkakäytävältä kuului taas askeleita. Viimeisetkin kyynelten jäljet poistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.

Lennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia syrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli mitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin jälkiä kyynelistä. Mutta asia syrjäytettiin sanoitta.

— Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin, ehdotti Lennart leikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää niistä herrat olivat jutelleet.

Kysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti ollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen käteensä.

— He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy mennä. Kuuletko, täytyy.

— He ovat ammattikiipeilijöitä, väisteli mies. — He kapuavat kuin vuorikauriit.

— Mutta he pyysivät sinua. Ja minä tulisin niin iloiseksi…
Menethän? Sano, menethän?

— Minä ratkaisen riidan toiminnalla. — Hän kumartui vaimonsa puoleen, nosti hänet peitteineen käsivarsilleen ja kantoi aurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.

Muuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi samassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut äskeisen sananvaihdon, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää sairaalle seuraa.

Elsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään antautunut.

— Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut sairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni…

Rouva Falcke ei lopettanut lausetta. Lennart Reichenhart ei vastustanut enää.

Puoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille kiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa syreenien keskellä istuivat naiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön. Elsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän silloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.

— Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja, huomautti rouva
Falcke kohteliaasti.

— Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä tarkoitan… Elsa meni hämilleen.

Rouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotain väkinäistä, melkein kuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.

— Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta. —
Rouva Falcke käänsi leikiksi.

— Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miestään hyvin.

Rouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka suussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli sanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. — Te olette ollut naimisissa jo kauan, sanoi hän äkkiä terävyydellä, joka etukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.

Elsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä olevan vuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli tottunut päinvastaiseen.

Rouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. — Minä tarkoitan … tiedänhän minä, että olette kovin nuori… Mutta olette tietysti tullut sairaaksi senjälkeen kun menitte naimisiin?

Elsa ei vieläkään vastannut.

— Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. — Rouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. — Sanoinhan jo, että oma tyttäreni…

Herkkä puna nousi Elsan kasvoille. — Lääkäri sanoo muuten, ettei minusta huomaa … ettei ole sitä leimaa.

— Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin… Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein liikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: — Tyttäreni on aivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa. Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan — uskokaa minua — mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi ehkä, mutta mies ei. Se on varma.

Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä tarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan suusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. — Onko tyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.

— Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.

Elsa naurahti. — Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi vuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.

Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen helmaansa ja ääni alkoi vavista.

— Se ei ole, se ei voi olla totta.

— Se on totta. — Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes vilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein häntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin, tuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.

— Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli kokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle. Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä hän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu keuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja samalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä, että he — kuten Reichenhartitkin — saisivat ruokansa lepokodista. — Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin — —

Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman osansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti, ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain itsestänne ja miehestännekin, kuuli hän rouva Falcken pyytävän. — Tahtoisin tutustua vastaisiin naapureihini.

Elsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.

— Tietysti, hän sanoi, jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille mitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta, ihmeellisintä satua — aivan toista kuin elämän harmaa arki.

— Tunnetteko te sitä? — Rouva Falcken katse kääntyi koruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotain raskasta.

— En minä usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen rinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on minun ainakin käynyt. — Hänen äänensä värähti hieman. Sitten hän alkoi: — Lennart oli alunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli minulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet häntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän ja minä niinä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni aivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä laitakaupungin enin rappeutuneessa talossa. Ja kuitenkin hän tuli…

Elsan mieleen nousi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli roudassa ja joki äsken syntyneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut maassa. "Mökkelissä" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla piiskaamassa mattoja ja pureva tuuli puhalsi läpi luiden ja ydinten.

Silloin kuuli hän kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun yläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat leikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä he olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.

Olikohan Elsa koskaan edes kauniina kevätpäivänä niin katkerasti kuin silloin tuntenut olevansa nuoriin ja nuorten iloihin nähden eristetyssä orvon asemassa?

Hän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä olla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten, sitten tulivat jouluksi ne luistimet.

— Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla, sanoi hän ääneen, muistaen rouva Falcken. — Ja sitten rupesi Lennart lähettämään minulle kukkia. Muistan kuin eilispäivän sen helmikuun aamun, jolloin ensi kertaa sain kukkia häneltä. Oli eräs nimipäiväni. Isä vietti sitä päivää, sillä minä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni. Mutta me elimme kovin ahtaissa oloissa silloin — veljeni kodissa. Isä ei yleensä voinut antaa lahjoja minulle. Pienen käärön makeisia pisti hän kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvit hänen komeroonsa. Sitten hän otti minut syliinsä, kertoi minulle äidistäni ja itki paljon. — Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle, kun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään, mutta poika näytti osoitetta. "Neiti Elsa Nettmann", oli siinä komein ja juhlallisin kirjaimin. — En uskaltanut avata, kiitin vain, vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireisesti takaisin leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa senverran, että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni rauhaa kälyltäni ja siellä tavailin kerta toisensa jälkeen niitä ihmeellisen kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä. Minä itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja minä luulin, että ne kauniit sanat, jotka kortista luin: "Du bist wie eine Blume, so hold, so schön und rein", olivat Lennartin sepittämät — minua varten.

— Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?

— Tavallaan, vaikka eihän kaikki kohta selvinnyt.

Elsan äänessä oli jotain, mikä esti rouva Falckea jatkamasta tiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi saisiko lukea ääneen. Keskustelu rasitti ehkä.

Mutta rouva Falcken lukiessa palasivat Elsan ajatukset entisyyteen. Hän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla. Hän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoata kättä, joka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneleitä, ei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen ilmaisumuotoa.

Silloin tuli Lennart. Itkevälle toi hän sydämensä suuren pulppuavan ilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa runsauden.

Oliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?

Elsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri hartaus.

Hän otti ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.

Hän ei tahtonut erotuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria hetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.

Lepokodin "kantajoukko" oli päivällisten päätyttyä asettunut sisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen "halliin". Liikemies Hecht perheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen ja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva Hecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset ponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui hänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli mieluinen näköala. Hän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen äidilliset katseensa saattoivat siitä — ilman että se mitenkään rasitti — sekä nauttia heidän terveenmakuisesta ulkomuodostaan että myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan. Ruoka ja vaatetus olivat nimittäin rouva Hechtin erikoisaloja — etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähintä omaispiiriään. Tänään onnitteli hän miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jälestäpäinkin. Ja sinipunertava vivahdus tyttärien uusissa musliinipuvuissa oli melkein yhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta "mammalle" itselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän "varasti papan sydämen".

Ja "mamma" toivotti sydämellä ja suulla tyttärentyttärilleen samanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.

Pappa Hecht kuunteli puolella korvalla "mamman" juttuja. Hän totesi kiitollisuudella, että ne olivat "todellisesti naisellisia" eivätkä syvällisyydellään häirinneet ruuansulatusta.

Pappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että naisten seurassa saattoi joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen. Muuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä myöhemmin, oli vastikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin kimppuun ja tiedustellut häneltä, mihin valtiolliseen puolueeseen hän kuuluu, vieläpä mistä syystä! Tosin hän heti oli saanut selvän ja valaisevan vastauksen: Siksi että se on minun puolueeni — ja lisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän aikaan päivästä hiiteen, mutta vähällä piti, ettei hän sittenkään ymmärtänyt. Siitä syystä nautti nyt pappa Hecht ei ainoastaan sikaaristaan ja sanomalehdestään vaan myöskin naisellisesta naisseurastaan.

Pienen matkan päässä Hechteistä istui muuan herrasmies, jolle toiset olivat antaneet nimen "vaitelias". Hänellä oli suuri kotkannenä, huomattavan suuria kultaplombeja hampaissaan ja äärimmäiseen asti huolellinen ulkoasu. Kaikki — kotkannenää lukuunottamatta — todisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton hän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista vaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista lähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli nimittäin naimaton tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta "Vaitelias" oli katsonut pilviinpäin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä, vieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan, jota hän oli lueskellut.

Parhaillaan luki "Vaitelias" geoloogista aikakauslehteä, jossa kerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.

Keskemmällä salissa koetti "Edustaja-neiti" herättää valtiollista harrastusta naikkosessa, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta kuin hermojensa hoitamista. "Edustajan" valtiolliset harrastukset jäivätkin "hermostuneen" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko Hechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä "Vaiteliaan" puoleen hetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies ilman minkäänmoista suurempaa harrastusta tuijotti kattoon.

— Saan ehkä esittää itseni, alkoi "Edustaja". — Toivottavasti en häiritse! Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria, joka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan. Aikakauslehti, jota luette, on ilahduttava todiste siitä, etten tällä taholla pety.

"Vaiteliaan" suuta väräytti pieni pilkallinen hymy. — Te petytte ehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelevaiset ja kivikunta ovat minun maailmaani.

"Edustaja" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovellepäin. Samassa avautui kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä "halliin" johtava ovi ja kaksi matkapukuista naista astui sisään. Toinen oli rouva Falcke, toinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö, hänen tyttärensä.

Hallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät lepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi tukahdutettu vihellys. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa Hecht unohti hetkeksi sekä sikaarinsa että sanomalehtensä. Mamma Hecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää kunnioitusta: — Katsokaa takkia, se se on jotain. Pehmeä on kilin kissan turkki!

"Vaiteliaskin" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua kohtaan. Tietämättään jäi hän tuijottamaan tulijoihin ja hänen eteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.

"Edustaja" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilannetta hyväkseen. Hän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli kantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti talon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.

— Pieni pehmeä kissanpoikanen, sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan "kiipeilijöistä".

— Suloinen madonna del Granduca, jatkoi toinen piiristä. Hän oli esteetikko ja tutki paraillaan taidehistoriaa.

"Vaitelias" vaikeni tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt huomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti. Mutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja alkoi ristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta. Hän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi. Sairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartuntaa.

Tietämättä mitään herättämästään huomiosta jatkoivat vastatulleet matkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota tavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.

Tämä muutto tiesi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli — vaikkei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään — viimeinen ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen. Sillä Meranin laakso oli ollut vankila hänelle, vankila, joka esti häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu saattoi hänelle välittää parantavaa ja voittamatonta elämänvoimaa. Hänelle nousi ilokyyneleet silmiin hänen katsellessaan keväistä laaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin satutarha autuaitten saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he ajatuksin rakentaisivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta saisivat konkreettisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä sisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti kuin mehiläinen nestettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten kävisi heidän tiensä tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta — omaan kotiin.

— Katso, tuolla näkyy huvila, esitteli äiti. — Tännepäin näkyvä parveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.

— Minä näen vain yhden.

Äiti ei kohta vastannut.

— Jaksaako rouva Reichenhart itse kulkea? Eikö hän käytä pyörätuolia?

— Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. — Hän on kai urheilija. — Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke käänsi puheen toisaalle.

Astrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse malttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti edistyviä viisaria. Hän odotti sulhastaan.

Elsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana tielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän meni kai ottamaan vastaan.

Tultuaan lepokodin suureen halliin kääntyi rouva Falcke siihen huoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa katua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei vielä näkynyt.

Rouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen matkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän kulki muutamien nuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisen edellisestä kadun kulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija joudutti askeleitaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.

He olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti heidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsalla oli tapana nukkua sinä tuntina.

Lennart Reichenhart pani miehen nähdessään hänet ehdottomasti heti vaa'alle.

Pulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?

Arvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä hän oli toisia arvostelemaan, vielä vähemmän tuomitsemaan! Tätiensä hemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeata miehen mieltä oli hän kauan ollut itsekin.

Hän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.

Hänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella puolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan pikkukaupungin katoilla ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi jäätynyttä mustaa pintaa.

Kuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli muuan luistelija. Se oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan. Tahallaan lie hän valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjä. Hän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi, teki muutamia kaariakin ja mätkähti useamman kerran selälleen. Aina hän siitä kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein hän teki lähtöä. Eikä ollut muita mahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se paikka missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa. Tyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan harjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään liukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti pystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi hänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei vastannut, hän alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja nuorukainen seurasi, joskin hitaammin.

Sellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän olivat kuitenkin alkuun päässeet. Ja tuota "ensi kertaa" seurasi iltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin lumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui mustankiiltävää pintaa pitkin.

Lennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään. "Kepeä kuin perhonen", kuiskattiin. "Samettisilmä", "sulosuu", jatkoivat toiset. Lennart puristi "tyttönsä" kättä ja sanoi hiljaa: — Muistatteko satua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä. — Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli todellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.

Ja sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään. Nyt se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi kaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli selvillä milloin vieraantuminen alkoi.

Aluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumeissa. Hän alkoi kierrellä laitakaupungilla "Mökkelin" läheisyydessä, sai tietää keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat kuuluivat. Viimein selveni hänelle sekin, missä hänen siroliikkeinen tähtisilmätyttönsä asui.

Näihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne liikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa hän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin alkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet vihiä hänen luisteluilloistaan. Ja he puuttuivat asiaan varovasti ja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he eivät koskaan puhuneet. Ohimennen he vain silloin tällöin mainitsivat jotain hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus, käly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.

Lennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin eriskummalliset voimat.

Hän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän ilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi siitä kainosta arkuudesta ja sulosta, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni omissa silmissään sen johdosta, että hän tiesi olevansa onnettoman nuoren tytön ainoa ilo ja unelma.

Se oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää tunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä että yöllä.

Mutta aamuisin, kun hän heräsi silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alla ja katseli vanhoja perintökalujaan ja söi ensi ateriansa hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen huoneeseensa, ajatteli hän varsin proosallisia ja käytännöllisiä ajatuksia.

Ainoastaan kaunismuotoinen valkea käsi sopi liikuttelemaan sellaisia arvokkaita vanhoja perintökaluja, joilla hän kerran kaunistaisi kotiaan. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin kattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö voisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.

Voisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen tottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!

Lennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä.
Hän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjä.

Hän haki itselleen nojatuolin etäisessä huoneen nurkassa, painui siihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän alkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta veti hän viimein esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän osasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä tahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa häneen.

Hän alkoi lehdestä jonka yläreunassa oli merkki 6. — — —

Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä miniälleni, että tahdoin vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän loukkautui ja pyysi, etten tekisi "asiaa turhasta". Tänä vuonna hän kunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä vaikenen kotirauhan tähden — kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun jälkeeni.

Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En omasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla on tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä niin että sisimpäni vavahtaa joka kerta kun näen sen katseen.

Minkähän tähden elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä joskus itsekseni.

Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi toisin. Ainakin tekisi hänen hyvyytensä elämän minulle toisenlaiseksi. Itse kai jatkuvasti olisin sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.

En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen osaani, on se minusta syyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Minä tunnen itsessäni hyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Ja entä syyllisyyteni? Miksi se on suuri? Olen oikeastaan vain tulos elämäni edellytyksistä. Äitini kuoli ollessani kahdeksan vanha ja isä kolme vuotta myöhemmin. Se onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.

Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena. Opin poikasakissa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat taipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun tutustuin vaimooni. Ja hän se hyvä ihminen ei pelännyt. Hän näki sen hyvän minussa, jota eivät muut — äitiä lukuunottamatta — nähneet. Hän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.

En tiedä suruko lie vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus keuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.

Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä perintö, jonka voin lapselleni antaa.

Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan — ehkä osaksi oman mieleni kevennykseksi — enin siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran tätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isässäsi liikkui ja niitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä sitä näyttämästä.

Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi sen kautta mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan puita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti. Halkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä kaupungille asioille. Ja sitten pitää minun paimentaa lapsia — jos esimerkiksi sattuu suursiivousta, leipomista tai pesua, jolloin miniälläni ja sulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia ja elämänvuosia.

Tehtävieni lomassa makaan komeromaisessa huoneessani ja ajattelen vanhan raakiksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein, illansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kuljen ensin hätäisen kiireisesti kuin kiinniottoa pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin onneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi ja menee kuitenkin.

Minun täytyy, ymmärrätkö, täytyy. Minä en voi päättää päivääni ilman unhotusta.

Marrask. 12. p.

Tänä päivänä täytyy minun kirjoittaa muistosta, joka vielä vereksenä kirvelee ja polttaa.

Toissapäivänä lähdettyäni iltaretkelleni kuljin kokoushuoneen ohi, josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan mitä siellä sanottiin.

Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen. Hän paukutti tulisella innolla ihanteista ja aatteista, raittiudesta ja hyvistä tavoista. En tiedä puhuiko hän ehdottomuuden vai kohtuuden puolesta. Luullakseni edusti hän viimeksimainittua. Joka tapauksessa hän oli vakuutettu vapaan tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän tiesi, että valistus korvaa kaikki puutteet.

Minä purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan humalaan.

Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi minua myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni sen teit. Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna toit minulle teetä, oli katseesi yhtä lempeä kuin ainakin. Sinä otit minua kaulasta ja halailit. Pääsi painui pitkäksi aikaa rinnalleni. Ja myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä kohdalta, johon olit painanut pääsi.

Sinä päivänä itkin paljon. En omaa osaani. Mitäpä minusta, ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä olet äiditön ja koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin, jonne et syntyperäsi etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli sivistykseltään ja sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on äitisi sielu. Se veli, jonka kodissa asut, ei ole oman äitisi poika. Minä otin hänet kotiimme, kun hänen oma äitinsä oli kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni myöskin kodin. Se oli mielestäni selvä velvollisuuteni. Mutta nyt tahdon sanoa totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet joutunut ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.

Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen muutaman kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä sisimpäsi kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä siihen piiriin, jonne äitisi kuului. Mutta miten?

Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua rakastamaan, olisi se ehkä mahdollista. Mutta mistä sinä siinä asemassa, jossa nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos löytäisitkin, olisiko hänellä rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi ottaakseen vaimokseen tytön "Mökkelistä?"

Jouluk. 22. p.

Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen. Olen ostanut sinulle luistimet.

Ymmärrätköhän mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan? Ymmärrätkö, ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon ulkopuolelle, vaan että hänen kerrankin pitää saada tuntea olevansa nuori ja saavansa iloita kuin nuori. Ymmärrätkö, että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin perhonen liitämässä valaistua rataa pitkin. Sinut nähdään. Sinä herätät huomiota. Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois uunin perältä. Isäsi antoi sinulle taikakalun ja se on sinua auttanut. — — —

Paperi painui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat värähdyttäneet. Kauneinta mitä nuoren rinta voi tuntea ne olivat heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet varjoon, oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle tuikkiva tuli hyvyyden ja kauneuden maailmasta.

Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremmin sitä vanhaa "ukkorähjää", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta kuin rumuutta ja alennusta, ja joka kuitenkin oli pystynyt auttamaan hyvän voitolle toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui uudelleen paperiin ja jatkoi lukua. — — —

Helmik. 25. p.

Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia. Luistimet ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet. Minä käsitän sen kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi, joiden katse nyt on entistä syvempi ja säteilevämpi. Minä kuulen sen äänestäsi, jossa huomaan pienen aran värähdyksen aina kun kerrot jotain luistinradasta tai "hänestä". Huomaan koko olennossasi jotain uutta, jotain mikä ei koskaan ennen ole ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt rakastat. Mutta rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa — kuten luulen, koskapa hän lähettelee sulle kukkiakin — onko hän kyllin luja ja rohkea ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?

Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!

Maalisk. 5. p.

Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes olisin arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tyhjäksi tekemässä onneasi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.

Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän nyt, että hän jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on sukunsa viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin hän nyt rakastaa sinua. Hän retkeilee illoin myöhään Mökkelimme ympärillä ja katsoo nuorin haaveilijakatsein ikkunaan, jonka ääressä usein istut ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.

Toisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä olet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä siellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä kohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.

Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko hänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle kätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli sydämeni kuin pehmeintä vahaa. — Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin useampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi minua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen hienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä hienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan tekemisiin katuloan kanssa.

Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun onnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan onnelliseen kotiin.

Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi. — — —

Tammik. 30. p.

Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan. Hän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat. Silmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa niitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää, jossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten vastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.

Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia tietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin tulenliekki suuressa verestävässä haavassa.

Mutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua, tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä voin minä tehdä?

Taikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida ja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa — ei ainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän matkusti sanomatta hyvästiä.

Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta tietänyt, että odotit ja toivoit.

Kaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä, jolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.

Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? — — —

Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti eteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä palautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.

Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti vanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden arvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli ihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.

Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö neilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.

Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin tähtisilmin.

Hän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että hän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.

Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista ja joka vielä oli lukematta.

Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin. Siinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt päiväkirjan lehdet.

Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen kirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.

Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän — hänen, joka oli kirjoittanut kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla sydänverellään?

Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli hänellä siitä asti ollut kotinsa.

Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä pitkin.

"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.

Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. — Ja muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.

Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.

Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet eivät ole väärennettyjä — kenties Teitä varten ja jotta siten hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni. Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista täydentäisivät kirjettäni.

Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta tahtoisin puhua kanssanne.

Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?

Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette ole unohtanut mutta pelkäätte "sukua", ehkä kaikkein enin "isä-ukkoa", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi appivaariksi.

Vanhin tätinne on äskettäin kuollut ja kaupungissamme huhuiltiin, että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Arvattavasti muutatte Tekin siinä tapauksessa. Opiskelette jonkun aikaa, valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte ehkä nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja elämä Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.

Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen kautta hankin itselleni osoitteennekin, lisäksi olen lainannut rahaa. Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja, schiffonierin, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen kuukauden kuluttua perii ostaja tavaransa poikani kodista. Rahat olen saanut etukäteen. Saamillani rahoilla matkustan nyt pikku tyttäreni kanssa ulkomaille. Me asetumme Tyroliin, laaksoon, joka on tunnettu terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään hänen keuhkojaan, vaan en uskalla kääntyä lääkärin puoleen. Jos hän on sairas, syyttää hänen tautinsa osaksi ainakin minua. Ja minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei mene lääkäriin ennenkuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme sopineet.

Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie kulkee aivan laaksomme läpi. Poiketkaa jos mahdollista silloin tervehtimään pikku tyttöäni. Hän asuu: Pensione Waldhutte. Älkää pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää ole olemassa — ei ainakaan olotilassa, jossa teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte että hän on vanha ja hänen sydämensä alkohoolin heikentämä. Suonet ovat vahvasti kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti mereltä satamaan.

Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi viedä pitempään kuin tällä kertaa suotava olisi, olen varannut itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläissäni, olen varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi taskuuni. Ja siitä illasta alkaen olin varma siitä, että olin valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.

Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni tulee itkemään isäpoloistaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että Te tulette, sillä Te olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan kirjoittaa tällä tavalla.

Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo, 2) jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä kaikkensa uhraavaa rakkautta.

Minkä tässä kerroin, kerroin yksin Teille. Mutta jos luulette, että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä uhrista ja siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan Teille tässä suhteessa oikeuden menetellä niinkuin hyväksi näette. Luotan arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään tahtoonne.

Ja jos joskus vastaisuudessa tekisitte tyttäreni hyvin onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä hautaanne asti."

Reichenhart kääri hellävaroin kokoon kirjeen, kätki sen lompakkonsa pohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astua huvilaan päin.

Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella.
Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan.
Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä
"kiipeilijöiden" kanssa.

Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart Reichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen. Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus lukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti vaikenivat.

Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta vaikenemisesta. — Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä, viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä siirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.

Elsa ei samassa saanut vastatuksi. — Minä vertailen harvoin, väisteli hän viimein.

Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle riippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä riippui voisiko hän pian ajatella häitä.

— Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut.
Vain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.

— Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! — Astrid ponnahti istualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon sykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. — Minä en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän kiihkeästi.

Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. — Minä olin niin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. — Minä otin vain vastaan.

Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi, että hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan —

Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä. — Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart? Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa poimia.

Hän sai vaivoin itkunsa tukahdutetuksi.

— Minä ymmärrän — te ajattelette paljon enemmän kuin minä, sanoi
Elsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.

Lennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa. Tähtisilmissä oli suurten raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi tietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.

Viimein murtui Elsan vastustusvoima. Hän painui avuttomasti miehensä olalle ja itki siinä kauan.

Lennart koetti aluksi kääntää leikiksi. Eihän asia olisi siitä parantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva hänen kosiessaan.

— Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta melkein kateissa minulta.

— Ehkä se aika juuri sitoi minua. — Hän sulki suutelemalla Elsan suun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart väisteli aina tässä kohden.

— Pikku Elsa, me miehet olemme niin toisenlaisia kuin te. Meillä on niin monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.

— Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?

— Minä en aikonut yleensä mitään. Minä olin vain rakastunut. Ja se oli suloista siksi, että sinä olit suloinen.

Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään. Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi aina vain uutta — niinkuin kevät kukkasia.

Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että hän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin asti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan kysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.

— Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen.
— Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.

— Niin, ja he lähettivät minut Roomaan — unohtamaan. Mutta siellä oli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla…

Elsa katkaisi nauraen. — Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta.
Ja sinä säikähdit ja tulit tänne.

He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä ensi kertaa rapisi hänen taskussaan.

Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin kaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. —

— Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.

Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi etäälle äskeisistä ajatuksistaan. — Muistatko Vinitiuksen "Quo vadiksessa"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä en ole mikään roomalainen ylimys — pienen ajan pieni ihminen vain. Mutta minä ymmärrän häntä.

Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. — Lenni, sanoi hän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun suuren, kauniin rakkautesi.

Rouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi että pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid oli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki, jonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät muullatavoin voineet päästä.

Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän olisi ymmärtänyt.

Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä punersivat kuin itkusta.

Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt huomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti jotain yhteyttä — —?

Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan tarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.

Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.

Samassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. — Meillä on paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.

— Me olemme molemmat vaalijoita.

— Se on harvinainen osa miehelle.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia mahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja hän tiesi missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.

— Te olette toisenlainen kuin muut, pitkitti rouva Falcke.

— En, viskasi hän kiivaasti vastaan. - Minä olen tavallinen mies, jolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja herkkuruuat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä, mitä sanotaan rakkaudeksi.

— Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?

Rouva Falcken katseessa oli jotain niin pohjattoman raskasta, että Lennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi elämässä ja hän palasi omiin oloihinsa.

— Minä arvaan, että Elsa on kertonut teille jotain. Mutta hänen lapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvän. Tiedän kuitenkin itse miten suuressa määrin olosuhteet minua auttoivat. Elsa oli niin turvaton kuin pieni pesästään pudonnut lintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei kukaan olisi voinut jättää.

Rouva Falcke tukahdutti huokauksen ja Lennart Reichenhartista näytti siltä, kuin hän tahdollaan olisi silittänyt kasvoiltaan muutamia katkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi Lennart Reichenhartiin.

— Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella tavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri näkökulma jakaa miesjoukon kahteen ryhmään, jotka ovat niin etäällä toisistaan kuin itä ja länsi.

— Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.

— Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli sitä vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.

— Minä rakastin häntä.

— Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa — rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.

— Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. — Lennart Riechenhart koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit vieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.

Hän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta rouva Falckelle. — Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen, jonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin toiset.

Hän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi kysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt uskalsi — —.

— Te ymmärrätte — varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa.
Minä tahtoisin tietää missä määrin te — terveydellisistä syistä…?

Reichenhart jäykistyi. — Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa nykyään terveydellisiä vaatimuksia.

— Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan toistensa kanssa.

— Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet onnelliseksi. — Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse, jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä. Siihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi nähnyt. — — —

Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.

Rouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin lehtiin. Hän alkoi päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti omista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause moneen kertaan.

Kun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien varaan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen lunnaiksi.

Soittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän huoneen perällä näki kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen siitä, että hän oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin kiinnikytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi katsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja kumartuneen selän kaarta.

Hän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.

Äkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen ja alkoi uudelleen soittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle — illan rauhasta.

Astrid Falcke makasi sohvallaan helakka puna hienohipiäisillä kasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti sulhastaan. Albertilla oli tällä tunnilla tapana tulla säännönmukaiselle vierailulle ja tapaaminen tuntui Astridista tänään tavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi nimittäin joksikin ajaksi matkustaa kotiinsa. Vierailu olikin jo kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon olivat nämä viikot sisältäneet — enin siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.

Astrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen väsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertilla oli tapana väistellä.

Ovi aukeni samassa ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid näytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän leimansa. Eikä sairas nainen ajan pitkään voi olla puoleensavetävä. Albert tunsi sen selvemmin kuin koskaan. Astrid viittoi häntä lähemmäksi ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.

— Me siis pian ulkonaisestikin joudumme etäälle toisistamme, sanoi Astrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. — Olen nytkin usein mielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella. Olen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman ja minun, sairaan välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.

— Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista huveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on kieltäytyminen.

— Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun terveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana näen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.

Albert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. — Sinä olet hyvä, hyvä, sopersi hän. — Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.

— Minusta on aina ollut niin suloista ajatella, että me juuri erilaisuutemme kautta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme, tahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä. Ajatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa sitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät toisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin.

— Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin väsyneiltä.

— Ne ovat etsineet sinua.

— Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa, sinä pikku filosoofi!

— Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun harrastuksiasi.

— Nyt tiedät, minkätähden olen vaiennut.

— Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi — nekin, joita en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin ilona minullekin.

Silloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut illanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin mahdollista?

— Ja esimerkiksi seurastasi! — Astrid hengähti syvään. Sitten hän jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta: — Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse nousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.

Albert lehahti polttavan punaiseksi. — Sinä olet vakoillut!

Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli halveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi pienenevänsä sen katseen edessä.

— Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!

Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja painokkaasti: — Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille. Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en ole.

Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei sitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.

Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen hermostuneeksi.

— Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän otettavissanne. — Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.

Nämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan "monta" nyt kyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neitoset, jotka olivat tulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.

— Me kuulimme kun he suostuivat asiasta, vahvisti vanhempi.

— Hän potee sydämenlaajennusta, sanoi syrjästä "vaitelias", käänsi selkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geoloogista lehteään.

Neiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta yhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti "Edustajan" luo ja viritti tavanmukaisen valitusvirtensä. Hän näki basillinkantajan jokaisessa, joka oli tekemisessä sairaan kanssa. "Edustaja" otti sen puolen rauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja pani miehen siinä mielessä vaa'alle.

Pari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi punaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei äiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. — Niin pian, sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi sulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.

Rouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan valmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, oli tämä kääntynyt seinää päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski silloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa kun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi alakertaan, kohosi hän istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki sen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.

Rakas, suloinen Astrid!

Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle sitä mitä oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeata puhua sinulle niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän asioista.

Totuus on kuitenkin sanottava.

Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.

Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.

Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani. Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi — ymmärrätkö, ei todellakaan voi — seurata terveen ja tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä, yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.

Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden. Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa kääntyivät kukin taholleen elämässä.

Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta, jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.

Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin kyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.

Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän. Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää mieltä, joka niissä aina heijastuu.

Sinua kiitollisuudella muistava
Albert.

Astrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle. Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset olivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös vuoriin päin.

Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.

Hän käsitti, että se puhui.

Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei jaksanut eikä hänellä ollut "kantajaa" kuten Elsalla, mutta äiti oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori tyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.

Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he vaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden pojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika alkoi kohta iloisesti kertoa.

Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta, joka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.

— Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät muista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät tulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä asiasta että toisesta. — Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on erityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. — Hän opetti meitä. — Hän nyökkäsi kuvaan. — Pyhä Neitsytkin oli äiti.

Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat etenkin.

Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.

Astrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti kuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli lääkitystä. — — —

Vähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille joku ystävällinen sana.

Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle rakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa. Aika oli lyhyt.

Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid usein "Vaiteliaan". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista tuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.

"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia kädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. — Te olette kovin hyvä.

— En, sanoi toinen jyrkästi. — Minä en ole hyvä. Minä vihaan ihmisiä. Rakastan vain luontoa — enin kivikunnan suurta rauhaa.

— Sielläkin on purkauksia. — Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota
"Vaitelias" ei ollut odottanut.

— Te laskette leikkiä. Se on hyvä. — Hän käänsi selkänsä ja meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. — Ettekö tekin joskus kadehti rauhallista kivikuntaa?

"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. — En enää, sanoi hän rauhallisesti. — Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on parempaa.

— Ja mitä?

— Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.

— Sellaista ei ole. — Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta muutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla. Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa keväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen, joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.

— Minä tahtoisin tietoa siitä "riippumattomuudesta", josta te kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla jyrkänsuoralla tavallaan.

Astrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän tunsi sen — hämmästyen — hämillään ja melkein katuen.

Hän kuuli Astridin puhuvan. — Te olette syvästi oppinut mies ja minä lapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi kaikkein parhaimpia sanoja.

— Sanokaa niin kuin ajattelette.

— Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.

— Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. — Se oleili ennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin, siitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri, vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät. Pieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki puhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi pelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne. Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta, joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha enää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se oli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.

Astrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi hän katkerasti: — Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.

— Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.

Vaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.

Seuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.

— En ole voinut. — Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: — Meikäläisille on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä — melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.

Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve tuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi tahtonut puhua. — Eikö puhuminen helpoita — puhuminen rakkaillemme, kysyi hän arasti.

Astrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: — Olomme ovat erilaiset, siksi kai tarpeemmekin.

Elsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli puhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista. Oliko hän ehkä piankin tulossa?

— Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.

Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. — Minä olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan, en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!

Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei hän sitä tehnytkään itse, että Albert… Mutta sitten se hänestä tuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään, puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen painuen: — Se on kovaa, kovaa — että meidän kaikkien täytyy kieltäytyä niin paljosta.

— Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän. Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli lyhytnäköinen ja lapsellinen.

— Kaikkien, sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan, jossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa levitteli viheriätä huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi lehtiharsoa. — Tämä on Lennikki — pikku Lenni, puheli hän kuin itsekseen, ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata ja vaalia.

Silloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta vastalahjaksi. — Se on ehkä rakas muistokin, sanoi hän arasti kuin epätietoisena uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.

— Rakas! — Elsan koko olemus säteili. — Se on Lennin ensimmäinen lahja minulle ja se tuli luokseni koleana talviaamuna ympärillään sammalta, kieloja ja lemmenkukkia.

Astrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan muassaan. Hänenkin ajatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi lähteäkseen syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. — Teidän rakkautenne on kuin aurinko, sanoi hän hiljaa. — Sitä ei voi tuntea saamatta siitä hyvää.

Sitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille kirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi kerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.

Kirjoitettuaan viime sanat alkoi hän lukea alusta.

Albert!

Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin luonnottomalta, että me, jotka kuten sanot "yhdessä olemme maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri tahoille", eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi saat nyt vastauksen — joskin myöhään.

Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.
Sinähän tahdoit säästää minua.

Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin sinä tahtoessasi säästää minua, ehkä aivan tietämättäsi, olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani vaan myöskin sisintä minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta jos saisit vastauksen, jossa ehkä rivien välistä joskaan ei sanoista ilmenisi miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin tulet — kuten toivoit — säästymään. Saat vastaukseni vasta silloin kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.

Kenties pitäisi minun nyt — tässä kirjeessä, joka muodostuu viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme — pyytää sinulta anteeksi, etten antanut sinulle vapauttasi. Olisithan siten säästynyt vastenmielisestä tehtävästä ottaa sitä itsellesi. Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle kannalle ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin. Olen — kuten huomaat — itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi sanoa sinulle tuota sisältörikasta sanaa anteeksi.

Jos sinä olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän etten olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi sanottu, että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en muuta olisi toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja kantaa nimeäsi todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi. Jos olisin ajatellut purkamista, olisin olettanut että sinun tunteesi olivat minun tunteitani paljoa heikommat — tai sanoisinko: vallan toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut — en ainakaan tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus sinua kohtaan.

Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys on laajakantoisempi. — Muistatko Brandin huudahdusta: "När, ack när skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?" Pohdin omalla lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin, etten saisi mennä naimisiin ellen paranisi. Mutta minä toivoin ja uskoin lapsen hartaudella paranemismahdollisuuksiin. Saatuani viime kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää uskonut niihin.

Jos meidän vielä ollessamme kihloissa äkillinen huonontuminen olisi tapahtunut tilassani, olisi se luonnollisesti pakottanut meitä vakavasti harkitsemaan voisimmeko koskaan ajatella avioliittoa. Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos käytännölliseltä kannalta katsoen muodostunut samaksi kuin seuraukset viime kirjeestäsi. Alutta tie olisi ollut toinen. Oikeudentuntomme olisi velvoittanut meitä suureen uhraukseen. Ja sellaisessa mielessä tehdyt uhraukset muodostuvat ihmiselle sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.

Mutta mitä uhrasit nyt? Et kerrassaan mitään. Enkä voi minäkään puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.

Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun kohdallani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. — Muistan muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päivinä leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen vastahakoisille lapsille: Kun minua pakotetaan johonkin, menen aina vapaaehtoisesti. Me lapset nauroimme välistä noille sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä tietä voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun kautta, joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä, mitä mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.

Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään, että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi, kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?

Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää. Minähän en tunne elämää.

Jos olisit tietänyt, että huononisin näin äkkiä, olisit arvattavasti odottanut vielä jonkunverran. Olisit huomannut, että joka tapauksessa pian tulet vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta senverran, mikä teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.

Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin erinomainen silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään ja tekojaan?

Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.
Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.

Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen maailma. Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn ja kaiken analysoimiseen. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta. Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla. Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy kun ihmissydän toisen olemuksessa löytää oman täydennyksensä.

Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi. Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt, jos sinä rakkaudellasi olisit tehnyt, minut onnelliseksi. Siksi aavistan nyt, että tappio voi kääntyä voitoksi.

Analysoidessani omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa, kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa. Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.

Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta. Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon tietää onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että muille, sekä sairaille että terveille.

Ennen oli minusta rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi ja johon kaikki keskittyi.

Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin siitä mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti sekin käsitystäni, että rakkaus miehen ja naisen välillä oli lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa ja voimansa.

Toinen huomattava keskus — uskonnollinen — oli olemukseltaan minusta samaa, nimittäin rakkautta. Näin arvelin. Nyt käsitän, missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi sinullekin.

Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni loppuun, onhan tämä viimeiseni.

Ennen vakuutit usein minulle, ettet suinkaan rakastanut yksin
madonnakasvojani vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.

Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä
sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.

Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi heräsi toisaalla.

Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen kuihtuessa rakkautesi kuoli?

Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.

Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä tarkoitan?

Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen yhteys, mitä sanomme elämäksi, on varmaan ollut hyvä tahto. Se on ollut tahtoa antamiseen, sillä se ilmeni meille luomisessa, synnyttämisessä.

Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut antamista. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua ottamisen halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta, siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.

Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat, yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.

Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.

Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.

Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla — helmen.

Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina. Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä mitä muuten voimme olla tai tehdä.

Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla. Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.

Täten kääntyi tappio minulle voitoksi.

Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossain suhteessa jäisit muista jälelle. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä toisten tekevän jotain kaunista, johon sinä tavalla tai toisella et pystynyt. Nyt kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää koeta kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi toivomukseksi puolestasi.

Lennart Reichenhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Hän ei huonone yhtä nopeasti kuin minä, mutta hän huononee joka tapauksessa. Mutta kun Elsa on poissa ajallisuudesta, elää se mitä Lennart nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.

Surua sanotaan siunauksen tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta se voi olla meille teoriaa tai todellisuutta. Sinä teit sen todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi tällaisesta todellisesta hyvästä!

Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa niin löydät. Pyri elämän
ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!

Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja
murtuneena vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.

Hän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti. Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.

— Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. — Ja toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita toisillemme.

— Minä olen huomannut sen.

— Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä. — Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä peittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa: — Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa, vain antaa.

Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa arkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta varten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.

Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht ei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä kiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat kosketukseen toistensa kanssa.

Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. — Kun toisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia arkulle.

— Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan "kiipeilijöistä".

"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. — Pehmyt, pieni madonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.

Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.

Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän odottamatta: — Astrid eläisi ehkä, jos — jos olisi enemmän sellaisia kuin te.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran tunnustelevasti: — Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran annoin teille luettaviksi.

Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun, jolle sen oli käännyttävä. — Minä en ymmärrä…

— Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita ja sitten — särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle täynnä suurinta onnea.

Rouva Falcke itki yhä.

Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä ihanuutta teki tuloaan.

Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä — täynnä elämäniloa ja hurmaa.

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.

Lennart hyväili vaimonsa kättä. — Minulle on se ollut sitä. Mutta että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut niin paljon… Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa ja kevätiloa.

Silloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta.
Sillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.

Kyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet esiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus säteili koko hänen olemuksestaan.

— Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä on päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin, muistatko, lisäsi hän hiljemmin.

Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. — Minä epäröin kauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.

— Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.

Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli miten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin, sitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko linnunpoika.

— Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän huolestuneena. — Kaipaatko jotain?

— En, en mitään. Sinähän olet täällä. — Elsan pää nojasi yhä Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se yllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.

— Mutta Elsa, jos kuitenkin… Sinä tiedät että rouva Falcke tulee mielellään.

Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.

Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla milloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä seurasi samanlaisella retkellä.

— Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän tahtoo tulla. — Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua ainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon, paljon puheltavaa. — Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka viheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. — Lennikki saa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.

Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus hänen kasvoilleen.

Elsa hyväili yhä hänen kättään. — Pikku Lennikki on aina ollut mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. — Hän nosti kätensä Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: — Sinä, Lenni, saat vielä poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen ja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki kipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa hän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta pienestä ja matalasta.

Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat tunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran ponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. — Minä tahdon jakaa — toiselle — niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.

Avonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta vasten.

Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?

Läheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä vai hyvästelikö se?

Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja keväisestä elämänilosta.

Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi. Alutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.

Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja suuteli otsaa. — Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti — tai sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.

Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli poissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?

Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään. Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta, jonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi kiittää eikä valittaa.

Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart hänen vuoteensa vieressä.

Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.

Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen, kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: — Nyt!

Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen väräjävä: — Kiitos!

Se oli hänen viimeinen sanansa.

Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku Lennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.